Tätä kirjoittaessani on pakkanenkin päättänyt palata pitkältä lomalta. Kiinteistöjen piipuista savut kohoavat kuulakkaalle taivaalle, ihmisten askelissa ei ole rentoa letkeyttä vaan eteenpäin menemisen meininkiä. Joku pitää lapasta suun edessä, toisen askel on kuin Michelin-ukolla, mutta kolmas ei luovu pillifarkuista eikä kitjakkeesta prätkärotsista. Talvi on palannut luoksemme ja jokainen selvittelee välejään sen kanssa omalla tavallaan.
Ikäryhmät yllättivät
Juuri taaksejäänyt tammikuu oli ainakin allekirjoittaneelle iloisten yllätysten kuukausi. Parhaimpia elämyksiä sain kokea kahden eri väestöryhmän taholta: minut löivät ällikällä niin nuoret kuin ikäihmisetkin.
Kuun alussa sain ilon olla mukana Savonia AMK:n Savonion – viikossa, jonka aikana lähes 200 opiskelijaa liiketalouden, terveyden sekä muotoilun koulutusohjelmista tuotti ja kehitti eri teemoihin liittyviä liiketoimintaideoita. Maanantaina startti ja perjantaina parhaat palkittiin – minä kävin tsekkaamassa ideoita keskiviikkona. Pakko tunnustaa, hämmästyin suuresti sitä energiaa ja keksimisen virtaa, mikä porukassa tuntui olevan. Ja mikä parasta, huomattava osa ideoista oli hyvinkin kelvollisia toteutettavaksi tai ainakin jatkokehiteltäviksi.
Varsin moni idea liittyi ikäihmisten elämään. Uskoni tulevaisuuteen suorastaan koheni kertaheitolla. Tiedä vaikka itse vanhana ollessa istun kiikkustuolissa, napsautan älylasit päälle ja kohta näen toisen silmin mitä kylällä tapahtuu ja mitä siellä puhutaan. Ehkä vaikka laitan edustajani baariinkin…
Vesannolla ikäihmiset eivät ole jääneet odottelemaan tulevaisuuden innovaatioita vaan ottavat nykytekniikasta kaiken irti. Pohjois-Savon taidetoimikunnan organisoima lähielokuvaprojekti osoitti, että nykypäivän ikäihmisissä on valmiutta monimuotoisempaan tekemiseen kuin mattimeikäläinen saattaa kuvitellakaan. Jukka Kervisen ohjaama ryhmä tarttui toimeen ja lyhyessä ajassa valmisti kaksi lyhytelokuvaa.
Toinen filmeistä käsitteli vesantolaisen Veikko Matilaisen elämää, joka jo itsessään on hämmästyttävä osoitus uteliaan ja iloisen mielenlaadun merkityksestä elämisen laatuun. Veikko elää vielä yli 90 vuoden iässä täysin ajan hermolla, mesettää ja skypettää, valokuvaa ja arkistoi nykyistä ja mennyttä. Filmien julkistustilaisuudessa tuli mieleen väistämättä: jos hankerahoja jaettavaksi on, niin tällaisiin kohteisiin ne kuuluvat. Tekijöille, jotka sopivasti ohjattuna tekevät omatoimisesti merkittävää paikallishistorian tallennusta. Napakan dokumentin tekoon ei näköjään tarvita rekkakuormallista kalustoa ja bussilastillista väkeä, sitä enemmän innostusta ja halua oppia ikävuosista piittaamatta koko ajan uutta.
Nostan hattua niin Savonian nuorille innovaattoreille kuin Vesannon kestovirtalähteillekin!
Elämää on ensi viikollakin
Presidentinvaalien ennakkoäänestys on tällä erää ohi ja edessä on enää loppukiri sunnuntaina. Sitten meillä on uusi presidentti, ja olkoonpa hän nyt sitten kakkonen tai kutonen, ihan pätevä Halosen seuraaja virkaan astuu. Kekkosen ajoista on presidentin rooli ja vaikutusvalta koko ajan kaventunut, ja enää ei presidentti simpauttele valtakunnan asioita mielensä mukaisesti. Ei niin, vaikka moni sellaista tuntuu luulevan tai ainakin kaipailevan.
Sinänsä on erinomaista, että vaalit ihmisiä kiinnostavat, mutta savolaisittain ilmaistuna ainakin toisella kierroksella meininki on ”mänössä mallittommiin”. Ehdokkaiden arvioinnissa terve harkinta ja asiakysymykset ovat jäämässä markkinahulinan jalkoihin. Presidentin valinta alkaa muistuttaa vuoden sketsihahmon tai Idolsin fanittamista. Monenmoista herjaa huudellaan puolelta toiselle jopa äänestyspaikoilla, ja hyvätkin ystävykset riitaantuvat verisesti kun sattuvat olemaan eri ehdokkaiden kannalla. Facebookissa ratkotaan kaveruuksia irti ja elävänä kohdatessa mennään kadun toiselle puolelle.
Olisi hyvä muistaa, että maanantaina alkaa arki niin uudella presidentillä kuin meillä kansalaisillakin. Uudella presidentillä ei ole valtaisaa taikasauvaa, jota heilauttamalla valtakunnan ongelmat korjaantuvat niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Ja mikä karmaisevinta, meillä on lähellämme edelleen ne samat naapurit ja työkaverit kuin näinä kuluneina viikkoinakin. Kannattaako nyt sanoa niin jyrkkiä sanoja, joita joutuu nieleksimään koko loppuvuoden? Jospa vain itse kukin äänestämme oman makumme ja arvojemme mukaan ja suomme saman vallan kaikille muillekin ja sillä hyvä?
Huumori ei ole leikin asia
Muutama vuosi sitten kävin Suomen Stand Up Clubin järjestämän stand up –kurssin Helsingissä. Sain huomata tylyn totuuden: moni mies tutussa porukassa nauruja heruttelee, mutta menepä varsin asioiksesi parrasvaloihin täyteen ravintolasaliin maksanutta yleisöä pelkällä puheella hauskuttamaan. Saattaa hymy hyytyä.
Kurssia oli vetämässä todellinen asiantuntija, Pekka Jalava. Monta päivää sanailun asiaa puitiin nokikkain ja porukalla ja sain huomata, että Pekka on huomattavan lunki jätkä. Aidosti ystävällisellä ja vilpittömän sympaattisella Jalavalla oli aikaa kaikille ja Taivalkosken sorakielinen sankari oli itse parhaana esikuvana ryhmällemme. Kaikilla on mahdollisuus, eikä alalla pärjätäkseen tarvitse olla kehäkolmosen sisäpuolen kasvatti.
Mutta ollakseen hyvä koomikko on myös kaivettava kerta toisensa jälkeen jotain sielunsa syvyyksistä. On lainattava siltä tililtä, joka ei itsekseen palaudu ennalleen. Erittäin ahkerana työmiehenä Jalava antoi kirjaimellisesti kaikkensa. Hän nauratti, loi hyvää mieltä ja nosti yleisöään nurjalta mieleltä. Minullekin hän antoi kullankalliin ohjeen: omasta itsestään löytää parhaat naurut, ja kun on ne löytänyt, niin mikäpä ettei niitä muillekin jakaisi. Kiitos Pekka, työsi elää edelleen.
perjantai 3. helmikuuta 2012
keskiviikko 11. tammikuuta 2012
Poimuri 20
Kaamos on mustavalkoinen ja nihkeällä tavalla kalsakka sana. Se imee valon lauseista. Kun kaamos on oikein syvä, on sen maailma mustavalkoinen ja harmaa. Kaamos ei ole Lapinmatkailun menekinedistäjien brändi, se on kaikkien meidän suomalaisten mielentila syyssateiden, lehdettömiksi riutuneiden puiden ja narskuvien lumipakkasten määräämättömässä välimaastossa. Kaamosta et voi tilata, sillä ei ole aikataulua eikä hintaa. Kaamos tulee raikkaan ruskan jälkeen kuin krapula markkinamiehelle ja kohmelo konsultille. Kaamoksessa on hyvääkin. Se taittuu katkeamista kohti jo muutaman viikon päästä. Sitä odotellessa.
Miten käy Mikko-sialle?
Hieno sivistyssana tuo rehabilitointi, eikös vaan? Suomeksihan se tarkoittaa aseman tai arvon palauttamista, mikäli se nyt on jostain syystä päässyt jonnekin hautautumaan. Jaakko Tepon tapauksessa näin oli ihan hilkulla käydä, kun Jaska sairastuttuaan lähes unohtui Joensuuhun päätoimiseksi lottokuponkien täyttelijäksi. Näin suuren massayleisön ja ns.taidearvioitsevan kriitikkoväen kannalta. Todellisuudessa Jaskalla oli aikoinaan valtaisa fanijoukko eri puolilla Suomea, ja tämä ei koskaan sankariaan unohtanut. Kun c-kasetit olivat venyneet rikki, ostettiin tuotanto cd-levyinä uudelleen.
Muutama vuosi sitten alkoi tapahtua. Joensuun rockpiirit Cyde Hyttisen johdolla nostivat lähes kirjaimellisesti Tepon sille istuimelle, mille hän suuren suomalaisen kuplettiperinteen jatkajana kuuluu. Julkaistiin kirja, tehtiin tribuuttilevy, julkaistiin vanhaa kataloogia uusiksi ja lähdettiin kiertämään maata musikaalin merkeissä. Sitä hölläkkää on sitten riittänytkin, ja mikä parasta, on Jaakko Teppo itsekin ollut siinä kunnossa, että on voinut olla touhussa mukana vähintäinkin hengessä.
Jaakko Teppo on tänä syksynä innoittanut useampaakin teatteria, ja pari versiota olen ehtinyt tarkastamaan. Iisalmessa on esitetty (sunnuntaina 18.12. vielä näytös) musiikkinäytelmää Tangoilta Pörsänmäessä. Anu Sorjosen ohjaamassa Himmeli ry:n versiossa tutut hahmot saapastelevat lavalle amatöörinäyttelijöiden avulla. Ryynäs-Topi, Römppäs-Veikko, Henna-Lyytia Ryytty, merkonomi Blomqvist ja monet muut lauluista ja tarinoista tutut Ruikonperäläiset puivat ihmissuhteitaan ja kyläkunnan kehityskäyriä. Tarinan keskiössä on Ryynäs-Topin ja Henna-Lyytian rakkaustarina, johon idea kanalabisneksestä tuo omia sävyjään. Siinä sivussa sitten setvitään Rappari-Tyynen ja merkonomi Blomqvistin rakkauselämä – sekä monet muut maalaiskomedialliset kiemurat.
Toissa pyhänä katselin Kuopion musiikkikeskuksen suurella lavalla seikkailevaa samantyylistä porukkaa. Ismo Apell teki jo toisen Teppo-musikaalinsa ja nyt nimenä oli Jaakko Teppo goes Mallorca. Tässä tarinassa itse Jaskakin oli mukana, ikään kuin ajalta ennen laulajan uraansa. Jaskaa esitti ohjaaja Apell itse ja hänen parasta kaveriaan Ryynäs-Topia Jamppa Kääriäinen. Juoni lyhykäisyydessään: Ruikonperän jengi voittaa neljän hengen matkan Mallorcalle ja mukaan sikailemaan lähtee myös Mikko-sika, jota esittää ihan oikea Mikko-sika. Vaikka ihmisnäyttelijätkin panevat parastaan, varastaa makupaloille ahne saparohäntä shown.
Molemmissa esityksissä on kosolti kehuttavaa ja vain häviävän vähän moitittavaa. Iisalmelaiset saavat tuttuihin lauluihin ja tarinoihin koskettavaa latausta, niin aidon oloisia hahmot ovat. Ryynäs-Topin kärttyisä äitimuori on suorastaan autenttinen. Apellin musikaalissa taas rimaa on rohkeasti korotettu, ja kunnianhimoisen käsikirjoituksen huippu on Gary Revelin esittämän Rodriguezin espanjaksi(!) esittämä Hilima ja Onni (”Onni Laukkanen, El Toro de Pueblo…) sekä Hilima Holokin (Johanna Heimonen) Jäläkitauti. Aitoa tuskaa ja tulkintaa. Säestyksestä huolehtii läpi esityksen Kaukolasipartio, jonka riveissä soittavat Tepon pojat Ilja ja Johannes. Esityksen koskettavin hetki koettiin kuitenkin vasta loppuaplodien aikana, kun salintäyteinen yleisö nousi seisaaltaan taputtamaan Mikko-sian lavalle taluttavalle Jaakko Tepolle itselleen.
Yksi huolenaihe allekirjoittaneelle jälkimmäisen esityksen johdosta kuitenkin jäi. Tapasin ”Jaskan” ja ”Topin” itsenäisyyspäivän aattona Kuopion kadulla ja kiittelin esitystä. Mutta mitä saivatkaan korvani kuulla -kehuivat mokomatkin rellukat aikovansa pistää Mikon lihoiksi ja jouluna suihinsa! Olisikohan tässä fb-ryhmän paikka: ”Antakee Mikon ellee!”. Kukapa nyt herttaiselle Mikko-sialle Dalton -alpakan kohtaloa toivoisi…
Pukkia odotellessa
Näin se vaan on, jouluun ei ole enää kuin reilu viikko aikaa. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, menevät lahjontapuuhat taas viime tippaan ja hiki virtaa marketissa. On jälleen aika jännätä sattuuko omat ostetut lahjat kohdalleen ja saako itse ylipäätään mitään.
Minulla on vahva epäilys että pukki saattaa tuoda yhden kirjan, jossa sankarina on tiikerikuvioista takkia käyttänyt rasvalettinen basisti. Vaikka eräs kalju rumpalisetä sanoikin, että valetta ja humpuukia on se, niin silti meinailin kirjan matkalukemiseksi ostaa kun viimeksi isolla kirkolla kävin. Meinasin, mutta en ostanut, kun puoliso niin napakalla äänensävyllä kielsi. Lieköhän tuolla joku kontakti pukin pajaan?
Toivottavasti ystäväni Teukka tajuaa hänkin olla ostamatta pääkallokuvioista mustaa kauluspaitaa. Sen mitä minä Korvatunturin väkeä tunnen, niin sellaisen jos minkä keikkapaidakseen kiltti kitaristi voi saada.
Miten käy Mikko-sialle?
Hieno sivistyssana tuo rehabilitointi, eikös vaan? Suomeksihan se tarkoittaa aseman tai arvon palauttamista, mikäli se nyt on jostain syystä päässyt jonnekin hautautumaan. Jaakko Tepon tapauksessa näin oli ihan hilkulla käydä, kun Jaska sairastuttuaan lähes unohtui Joensuuhun päätoimiseksi lottokuponkien täyttelijäksi. Näin suuren massayleisön ja ns.taidearvioitsevan kriitikkoväen kannalta. Todellisuudessa Jaskalla oli aikoinaan valtaisa fanijoukko eri puolilla Suomea, ja tämä ei koskaan sankariaan unohtanut. Kun c-kasetit olivat venyneet rikki, ostettiin tuotanto cd-levyinä uudelleen.
Muutama vuosi sitten alkoi tapahtua. Joensuun rockpiirit Cyde Hyttisen johdolla nostivat lähes kirjaimellisesti Tepon sille istuimelle, mille hän suuren suomalaisen kuplettiperinteen jatkajana kuuluu. Julkaistiin kirja, tehtiin tribuuttilevy, julkaistiin vanhaa kataloogia uusiksi ja lähdettiin kiertämään maata musikaalin merkeissä. Sitä hölläkkää on sitten riittänytkin, ja mikä parasta, on Jaakko Teppo itsekin ollut siinä kunnossa, että on voinut olla touhussa mukana vähintäinkin hengessä.
Jaakko Teppo on tänä syksynä innoittanut useampaakin teatteria, ja pari versiota olen ehtinyt tarkastamaan. Iisalmessa on esitetty (sunnuntaina 18.12. vielä näytös) musiikkinäytelmää Tangoilta Pörsänmäessä. Anu Sorjosen ohjaamassa Himmeli ry:n versiossa tutut hahmot saapastelevat lavalle amatöörinäyttelijöiden avulla. Ryynäs-Topi, Römppäs-Veikko, Henna-Lyytia Ryytty, merkonomi Blomqvist ja monet muut lauluista ja tarinoista tutut Ruikonperäläiset puivat ihmissuhteitaan ja kyläkunnan kehityskäyriä. Tarinan keskiössä on Ryynäs-Topin ja Henna-Lyytian rakkaustarina, johon idea kanalabisneksestä tuo omia sävyjään. Siinä sivussa sitten setvitään Rappari-Tyynen ja merkonomi Blomqvistin rakkauselämä – sekä monet muut maalaiskomedialliset kiemurat.
Toissa pyhänä katselin Kuopion musiikkikeskuksen suurella lavalla seikkailevaa samantyylistä porukkaa. Ismo Apell teki jo toisen Teppo-musikaalinsa ja nyt nimenä oli Jaakko Teppo goes Mallorca. Tässä tarinassa itse Jaskakin oli mukana, ikään kuin ajalta ennen laulajan uraansa. Jaskaa esitti ohjaaja Apell itse ja hänen parasta kaveriaan Ryynäs-Topia Jamppa Kääriäinen. Juoni lyhykäisyydessään: Ruikonperän jengi voittaa neljän hengen matkan Mallorcalle ja mukaan sikailemaan lähtee myös Mikko-sika, jota esittää ihan oikea Mikko-sika. Vaikka ihmisnäyttelijätkin panevat parastaan, varastaa makupaloille ahne saparohäntä shown.
Molemmissa esityksissä on kosolti kehuttavaa ja vain häviävän vähän moitittavaa. Iisalmelaiset saavat tuttuihin lauluihin ja tarinoihin koskettavaa latausta, niin aidon oloisia hahmot ovat. Ryynäs-Topin kärttyisä äitimuori on suorastaan autenttinen. Apellin musikaalissa taas rimaa on rohkeasti korotettu, ja kunnianhimoisen käsikirjoituksen huippu on Gary Revelin esittämän Rodriguezin espanjaksi(!) esittämä Hilima ja Onni (”Onni Laukkanen, El Toro de Pueblo…) sekä Hilima Holokin (Johanna Heimonen) Jäläkitauti. Aitoa tuskaa ja tulkintaa. Säestyksestä huolehtii läpi esityksen Kaukolasipartio, jonka riveissä soittavat Tepon pojat Ilja ja Johannes. Esityksen koskettavin hetki koettiin kuitenkin vasta loppuaplodien aikana, kun salintäyteinen yleisö nousi seisaaltaan taputtamaan Mikko-sian lavalle taluttavalle Jaakko Tepolle itselleen.
Yksi huolenaihe allekirjoittaneelle jälkimmäisen esityksen johdosta kuitenkin jäi. Tapasin ”Jaskan” ja ”Topin” itsenäisyyspäivän aattona Kuopion kadulla ja kiittelin esitystä. Mutta mitä saivatkaan korvani kuulla -kehuivat mokomatkin rellukat aikovansa pistää Mikon lihoiksi ja jouluna suihinsa! Olisikohan tässä fb-ryhmän paikka: ”Antakee Mikon ellee!”. Kukapa nyt herttaiselle Mikko-sialle Dalton -alpakan kohtaloa toivoisi…
Pukkia odotellessa
Näin se vaan on, jouluun ei ole enää kuin reilu viikko aikaa. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, menevät lahjontapuuhat taas viime tippaan ja hiki virtaa marketissa. On jälleen aika jännätä sattuuko omat ostetut lahjat kohdalleen ja saako itse ylipäätään mitään.
Minulla on vahva epäilys että pukki saattaa tuoda yhden kirjan, jossa sankarina on tiikerikuvioista takkia käyttänyt rasvalettinen basisti. Vaikka eräs kalju rumpalisetä sanoikin, että valetta ja humpuukia on se, niin silti meinailin kirjan matkalukemiseksi ostaa kun viimeksi isolla kirkolla kävin. Meinasin, mutta en ostanut, kun puoliso niin napakalla äänensävyllä kielsi. Lieköhän tuolla joku kontakti pukin pajaan?
Toivottavasti ystäväni Teukka tajuaa hänkin olla ostamatta pääkallokuvioista mustaa kauluspaitaa. Sen mitä minä Korvatunturin väkeä tunnen, niin sellaisen jos minkä keikkapaidakseen kiltti kitaristi voi saada.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Poimuri 19
Mistä tietää vuosien alkavan painaa keski-ikäisen hartioita? Jokasyksyinen talvirenkaiden vaihto tuntuu kerta kerralta vastenmielisemmältä ja rengasliikkeen palvelukset houkuttelevat aina vain enemmän. Muutaman kympin pistän nyt pajan jermuille ihan kepeästi, ettei itse tarvitse kaulasuonet pinkeinä kammeta pultteja irti. Renkaan kehvelitkin tuntuvat aina varastossa ollessaan jotenkin turpoavan ja painavan aina vain enemmän.
Olikohan sittenkin virheliike jättää se kuntosalin kausikortti säästölistalle ja keskittyä enemmän jalkalihaksiin?
Valeosaaja
Viime viikon varsinaiseksi puheenaiheeksi oli ehdottomasti siellä sun täällä esiin putkahtelevat valelääkärit. Ties mistä Sergein valinnasta paperinsa tilanneita feikkitohtoreita tuntuu olevan tiheämmässä kuin Valvira ja kansakunta osaa arvatakaan. Mikä huvittavinta, syytetyt ovat inttäneet tinkaan olevansa ihan laillisia lääkäreitä, onhan kourassa leimattu proopuska. Vähemmän huvittavaa on se, että nämä koijarit ovat onnistuneet toimimaan työssään yllättävänkin uskottavasti ja selvinneet jopa pistokokeista ilman ratkaisevia töppäyksiä. Ovatpa monet olleet sosiaalisissa taidoissaan vähintäin samaa tasoa oikeiden lääkärien kanssa. Aiheesta on luonnollisesti syntynyt jo pari lentävää vitsiäkin: ”Mistä tunnistaa valelääkärin? Siitä että hän kuuntelee potilasta ja siitä että työtoverit ja potilaat arvostavat häntä” ja ”Mitä eroa on valelääkärillä ja KELA:n lääkärillä? Valelääkäri näkee potilaansa…”
Vaikka nämä valelääkärit ovatkin toimineet vastuuttomasti, on silti tosiasia että pelkillä papereilla ei ammattinsa osaajaksi tulla. Esimerkiksi rakennustyömaalla on aivan varmasti pätevämpi sellainen kaveri, joka on ikänsä ollut isänsä mukana hommissa ja jäänyt töihin suoraan peruskoulusta, kuin kollega joka tulee työmaalle suoraan ammattikoulusta. On aloja, joissa oppisopimus on se paras tapa saada pätevyys. Lääkärintoimi ei sellainen todellakaan ole, mutta hieman tuon tittelin karismaa joutaisi ravistella että valkotakkistakin uskaltaa epäillä. Mieli kyllä teki jo vuosikymmeniä sitten, kun tutussa terveyskeskuksessa palveli lääkäri, joka oireista riippumatta riisutti aina ylävartalon paljaaksi, noklautti vasaralla polveen ja määräsi kuurin perustabletteja.
Nyt seuraa Poimurin karmaiseva paljastusosio. Minäkin olen elämäni varrella toiminut ties millaisena valeosaajana. Ensimmäisen kerran retkahdin rötöksen poluille vapaa-ajanohjaajana ollessani viime vuosituhannen loppuvuosina. Asiakkainani oli onnikkalastillinen ns.sporttimummoja, jotka tilasivat minulta kauniina kevätpäivänä koulutuksen uuteen muotipuuhaan, sauvakävelyyn. No, mikäpä hänessä, minä ohjeistin sauvan käsittelyn ja ponnistuskulmat, rytmin ja vartalon ryhdin. Hyvin meni ja palaute oli kiittävää: ”Mukava on liikkua kun tosi ammattilainen antaa vinkit!”. Kuten arvannette, en ollut ennen tuota päivää askeleen askelta ottanut sauvojen kanssa.
Eikä tässä vielä kaikki. Jo opiskellessani edellämainittuun ammattiini, pääsin/jouduin harjoitusmielessä opiskelupaikkakunnan lasten uimaopettajaksi. Altaan matalassa päädyssä treenattiin. Minä näyttelin laidalta käsiliikkeitä ja potkuja ja altaassa vesi pärskyi – kaikki taisivat oppia uimaan ja hauskaa oli. Siitä huolimatta että olin vielä käytännössä uimataidoton ja kävin uimakurssia itsekin. Lapset oppivat siis syksyllä uimaan ja opettajakin talven mittaan. ”Se tekee joka osaa. Joka ei, se neuvoo”, sanoo vanha kansa osuvasti.
Mikä hirmuisinta, valeosaajan urani ei rajoitu pelkästään kotimaan kamaralle. Ollessani Sveitsissä kuntoilijoiden vaellusmatkalla matkanjohtajan apulaisena sain ajettavakseni toisen ryhmämme käytössä olleista pikkubusseista. Siinäpä sitten kurvailtiin peräkanaa serpentiinitietä kohti korkeuksia, kapeaa tietä jonka kaiteet eivät pitelisi edes vuoristopässiä tippumasta rotkoon. Kuten arvannette, olin moisella väylällä ensikertalainen ja vatsalihakseni olivat kireällä ja ohimosuonet sykähtelivät. Siitä huolimatta suusta tuli rentoa vitsiä. Kyydittävät siunailivat että jopas oli onni kun sattui varmaotteinen ja kokenut alppiteiden rattimies kuskiksi. Muutoin olisi saattanut vähän pelottaa. Harvoin olen niin kieli keskellä suuta ajanut ja katseeni tiessä pitänyt kuin tuolloin. Vaan kertapa lie niillä teillä kaikilla joskus se ensimmäinen. Vuoristokuskin kurssia ei taida vielä missään ajokoulussa olla.
Pizza on vihannes!
Suomessa keskustellaan kouluruokailusta ja lapsille vaaditaan laadukkaampaa ruokaa vaikka verovaroilla. Periaatteessa oikea meininki, onhan meillä sentään vielä joku tolkku tässä asiassa. Pienillä budjeteilla tehdään jo nyt kelpo evästä, ja pienelläkin lisärahalla saataisiin paljon aikaiseksi.
USA:ssa liikutaan tässäkin asiassa hieman eri tasolla. Sielläkin kouluruoka puhuttaa, mutta nyt kiistellään siitä pitääkö pizza laskea vihannekseksi. Nimittäin jos pizzan tomaattikastike lasketaan vihannestarjoiluksi, koulut voivat säästää ja jättää ylimääräiset salaatit pois pöydästä pizzapäivinä.
Yhdysvaltain maatalousministeriö esittää kuitenkin nyt uutta ravintostandardia, jonka mukaan kouluissa tarjottavaan pizzaan pitäisi käyttää vähintään puoli kupillista tomaattikastiketta, jotta tomaatti voitaisiin laskea vihannestarjoiluksi. Näin koulut pakotettaisiin lisäämään vihannestarjontaansa, kun ruokalistalla on pizzaa.
Elintarviketeollisuus on nyt ottanut aloitteen hampaisiinsa ja on sitä mieltä, että vähempikin ketsuppi piisaa täyttämään salaattinormit. Kongressi on taipumassa teollisuuden painostuksen alla ja pizzan normiketsuppi taitaa edelleenkin riittää, eikä pizzapäivinä lisäsalaattia tarvitse tarjota. Kansalaisjärjestö Center for Science in the Public Interest kuitenkin pitää häpeällisenä sitä, että hallinto suojelee teollisuuden etuja sen sijaan että se huolehtisi lasten terveydestä. Ei ole pizza vihannes, jyrähtää järjestö lausunnossaan. Sillä lailla.
Olikohan sittenkin virheliike jättää se kuntosalin kausikortti säästölistalle ja keskittyä enemmän jalkalihaksiin?
Valeosaaja
Viime viikon varsinaiseksi puheenaiheeksi oli ehdottomasti siellä sun täällä esiin putkahtelevat valelääkärit. Ties mistä Sergein valinnasta paperinsa tilanneita feikkitohtoreita tuntuu olevan tiheämmässä kuin Valvira ja kansakunta osaa arvatakaan. Mikä huvittavinta, syytetyt ovat inttäneet tinkaan olevansa ihan laillisia lääkäreitä, onhan kourassa leimattu proopuska. Vähemmän huvittavaa on se, että nämä koijarit ovat onnistuneet toimimaan työssään yllättävänkin uskottavasti ja selvinneet jopa pistokokeista ilman ratkaisevia töppäyksiä. Ovatpa monet olleet sosiaalisissa taidoissaan vähintäin samaa tasoa oikeiden lääkärien kanssa. Aiheesta on luonnollisesti syntynyt jo pari lentävää vitsiäkin: ”Mistä tunnistaa valelääkärin? Siitä että hän kuuntelee potilasta ja siitä että työtoverit ja potilaat arvostavat häntä” ja ”Mitä eroa on valelääkärillä ja KELA:n lääkärillä? Valelääkäri näkee potilaansa…”
Vaikka nämä valelääkärit ovatkin toimineet vastuuttomasti, on silti tosiasia että pelkillä papereilla ei ammattinsa osaajaksi tulla. Esimerkiksi rakennustyömaalla on aivan varmasti pätevämpi sellainen kaveri, joka on ikänsä ollut isänsä mukana hommissa ja jäänyt töihin suoraan peruskoulusta, kuin kollega joka tulee työmaalle suoraan ammattikoulusta. On aloja, joissa oppisopimus on se paras tapa saada pätevyys. Lääkärintoimi ei sellainen todellakaan ole, mutta hieman tuon tittelin karismaa joutaisi ravistella että valkotakkistakin uskaltaa epäillä. Mieli kyllä teki jo vuosikymmeniä sitten, kun tutussa terveyskeskuksessa palveli lääkäri, joka oireista riippumatta riisutti aina ylävartalon paljaaksi, noklautti vasaralla polveen ja määräsi kuurin perustabletteja.
Nyt seuraa Poimurin karmaiseva paljastusosio. Minäkin olen elämäni varrella toiminut ties millaisena valeosaajana. Ensimmäisen kerran retkahdin rötöksen poluille vapaa-ajanohjaajana ollessani viime vuosituhannen loppuvuosina. Asiakkainani oli onnikkalastillinen ns.sporttimummoja, jotka tilasivat minulta kauniina kevätpäivänä koulutuksen uuteen muotipuuhaan, sauvakävelyyn. No, mikäpä hänessä, minä ohjeistin sauvan käsittelyn ja ponnistuskulmat, rytmin ja vartalon ryhdin. Hyvin meni ja palaute oli kiittävää: ”Mukava on liikkua kun tosi ammattilainen antaa vinkit!”. Kuten arvannette, en ollut ennen tuota päivää askeleen askelta ottanut sauvojen kanssa.
Eikä tässä vielä kaikki. Jo opiskellessani edellämainittuun ammattiini, pääsin/jouduin harjoitusmielessä opiskelupaikkakunnan lasten uimaopettajaksi. Altaan matalassa päädyssä treenattiin. Minä näyttelin laidalta käsiliikkeitä ja potkuja ja altaassa vesi pärskyi – kaikki taisivat oppia uimaan ja hauskaa oli. Siitä huolimatta että olin vielä käytännössä uimataidoton ja kävin uimakurssia itsekin. Lapset oppivat siis syksyllä uimaan ja opettajakin talven mittaan. ”Se tekee joka osaa. Joka ei, se neuvoo”, sanoo vanha kansa osuvasti.
Mikä hirmuisinta, valeosaajan urani ei rajoitu pelkästään kotimaan kamaralle. Ollessani Sveitsissä kuntoilijoiden vaellusmatkalla matkanjohtajan apulaisena sain ajettavakseni toisen ryhmämme käytössä olleista pikkubusseista. Siinäpä sitten kurvailtiin peräkanaa serpentiinitietä kohti korkeuksia, kapeaa tietä jonka kaiteet eivät pitelisi edes vuoristopässiä tippumasta rotkoon. Kuten arvannette, olin moisella väylällä ensikertalainen ja vatsalihakseni olivat kireällä ja ohimosuonet sykähtelivät. Siitä huolimatta suusta tuli rentoa vitsiä. Kyydittävät siunailivat että jopas oli onni kun sattui varmaotteinen ja kokenut alppiteiden rattimies kuskiksi. Muutoin olisi saattanut vähän pelottaa. Harvoin olen niin kieli keskellä suuta ajanut ja katseeni tiessä pitänyt kuin tuolloin. Vaan kertapa lie niillä teillä kaikilla joskus se ensimmäinen. Vuoristokuskin kurssia ei taida vielä missään ajokoulussa olla.
Pizza on vihannes!
Suomessa keskustellaan kouluruokailusta ja lapsille vaaditaan laadukkaampaa ruokaa vaikka verovaroilla. Periaatteessa oikea meininki, onhan meillä sentään vielä joku tolkku tässä asiassa. Pienillä budjeteilla tehdään jo nyt kelpo evästä, ja pienelläkin lisärahalla saataisiin paljon aikaiseksi.
USA:ssa liikutaan tässäkin asiassa hieman eri tasolla. Sielläkin kouluruoka puhuttaa, mutta nyt kiistellään siitä pitääkö pizza laskea vihannekseksi. Nimittäin jos pizzan tomaattikastike lasketaan vihannestarjoiluksi, koulut voivat säästää ja jättää ylimääräiset salaatit pois pöydästä pizzapäivinä.
Yhdysvaltain maatalousministeriö esittää kuitenkin nyt uutta ravintostandardia, jonka mukaan kouluissa tarjottavaan pizzaan pitäisi käyttää vähintään puoli kupillista tomaattikastiketta, jotta tomaatti voitaisiin laskea vihannestarjoiluksi. Näin koulut pakotettaisiin lisäämään vihannestarjontaansa, kun ruokalistalla on pizzaa.
Elintarviketeollisuus on nyt ottanut aloitteen hampaisiinsa ja on sitä mieltä, että vähempikin ketsuppi piisaa täyttämään salaattinormit. Kongressi on taipumassa teollisuuden painostuksen alla ja pizzan normiketsuppi taitaa edelleenkin riittää, eikä pizzapäivinä lisäsalaattia tarvitse tarjota. Kansalaisjärjestö Center for Science in the Public Interest kuitenkin pitää häpeällisenä sitä, että hallinto suojelee teollisuuden etuja sen sijaan että se huolehtisi lasten terveydestä. Ei ole pizza vihannes, jyrähtää järjestö lausunnossaan. Sillä lailla.
torstai 10. marraskuuta 2011
Poimuri 18
Nyt lukekaapa tarkoin, Vänninmäen oraakkeli urahtaa. Ennustan nimittäin sen mihinkä tulevat presidentinvaalit ratkeavat. Aikoinaan Martti Ahtisaari repäisi ratkaisevan eron Elisabeth Rehniin lasauttamalla Tuttu Juttu tv-showssa: ”voihan peijooni, karjalanpaistipa tietenkin!”. Nyt tuntuu tuo karppaaminen olevan niin rajusti pinnalla, että ruokapöydässä peli katsotaan. Väyrysen Paavo onkin jo ehtinyt tunnustaa karttavansa leipää ja lipsivänsä keikka-autossa leikkeleitä. Kuka on ehdokkaista kovin voin syöjä? Kuka vielä uskaltaa litkiä light-juomia? Ei olisi Vanhasen Matilla zero-colansa kanssa näissä vaaleissa enää mitään jakoa…
Olen käänteiskielikriittinen
Iltojen pimentymisen kunniaksi voisi ruveta keksimään vaikkapa jatkoa käänteiskielen oppikirjaan. Tämä tuli mieleeni, kun melkein joka aamu saa lukea ties minkä firman tai organisaation aloittelevan yt-neuvotteluja. Kaikkihan yt:n tietää, siinä aletaan suunnitella osalle porukasta työsuhteen päättymistä. Mutta mistä tuo pahamaineinen yy ja tee sitten on lyhenne? Niinpä niin, sehän on yhteistoimintaneuvottelu!
Kansalainen herkästi luulisi että kun yhteistoiminnasta neuvotellaan, niin silloin sovitaan millä konsteilla tällä nykyisellä porukalla saadaan parasta jälkeä aikaan. Sovitaan riidat ja päätetään ”puhaltaa yhteiseen hiileen”. Mutta mitäs tyhjää, melkein päinvastaisesta on kyse. Osa kilometritehtaalle ja loput kahta ahtaammalle, sitähän tuo käytännössä näyttää tarkoittavan.
Yt tosin ei ole lainkaan ainoa kiertoilmaisu, mihin nykyään törmää. Rasistitkin ovat tainneet kuolla valtakunnasta lopulta sukupuuttoon. Enää ei ole jäljellä kuin maahanmuuttokriittisiä ja muuten vain pigmenttitietoisia.
Näitähän voi soveltaa tarpeen mukaan. Muusikkopiireissä vaikka näin: ”enhän minä mikkään kitaristi enkä huilisti oo, oonpahan vuan harmonikkakriittinen”. Ja sitten vain vaatimaan että ilma ei saa keikoilla kiertää kuin huuliharpussa, säkkipillissä ja solistin nahkahousuissa.
Toivottavasti tätä juttua ei satu lukemaan kukaan huumorikriittinen tai vakavuustietoinen eli suomeksi sanottuna tosikko.
Suomalaiset ovat kirjakansaa
Ennustelut kirjan kuolemisesta ovat osoittautuneet edelleenkin ennenaikaisiksi. Ainakin suomalaiset näyttävät olevan vannoutunutta kirjakansaa. Tämä oli helposti pääteltävissä äskettäin järjestetyillä Helsingin kirjamessuilla. Sielläkin piti piipahtaman.
Messuilla vilisti julkkista toisensa perään lavalta lavalle. Tuossa vitsailee Jari Tervo, tuolla virnuilevat Duudsonit ja Hotakainenko se siinä harppoo? Molemminpuolisen ymmärryksen varmistamiseksi katsoin parhaaksi tarttua hihasta oman maakunnan kirjailijaa ja kysäistä Kirsi Pehkoselta miltä messumeno savolaiskirjailijan silmin näyttää.
- Kyllä suomalaisille vielä lukeminen maistuu ja ihan perinteisessä kirjamuodossa. Nämäkin messut ovat valtavan laajat ja monipäiväiset, silti jo näin arkipäivänä kansaa on paljon. Näin ei varmasti olisi, jos kaikki lukisivat kirjansa netistä tai e-kirjoina, Pehkonen toteaa.
Mikä merkitys yksittäiselle kirjailijalle kirjamessuilulla on?
- Nykyään ei riitä että istuu työhuoneessaan ja naputtaa materiaalia kustantajalle lähetettäväksi. On lähdettävä tapaamaan lukijoita. Äärimmäinen visio on se, että yhä useampi kirjailija saa elantonsa esiintymällä ja kirjat ovat vain oheistuote. Aivan samoin kuin biisit ovat kohta rokkareille paitakaupan ja keikkalippujen höyste. Yksittäiselle kirjailijalle esimerkiksi Kirjavälityksen kiertue on tehokkaampaa kohdemarkkinointia suoraan kirjakauppiaille kuin tällainen suurtapahtuma.
Kirsi Pehkonen kertoi ajankohtaisista kuulumisistaan, että elokuussa 2011 ilmestynyt nuorten kirja ”Aloituskiekko” (Kariston kustantamana) on saamassa jatkoa ensi vuonna.
Pärstäkertoimella vai papereilla?
Meiltä ja maailmalta kantautuu tuon tuostakin esimerkkejä, kuinka byrokratia ja sääntöorjuus ajavat terveen järjen ohi niin että heilahtaa. Englannissa uutisoitiin menneellä viikolla Diane Taylorista, joka oli päättänyt piristää iltaansa viskillä. Mummoksi ilkeän ostoksille suunnannutta ladya nimittää, olihan hänellä sentään ikää kunnioitettavat 92 vuotta. Viskin hankinta kuitenkin tyssäsi varsin outoon esteeseen.
Nuori myyjä halusi tarkistaa asiakkaan paperit, sillä paikallisessa viinakaupassa ei alle 25-vuotiaalla ole ostolupaa. Rouva oli esitellyt kaikki mahdolliset bonuskortit ja muut vastaavat. Kun kuvalla varustettua virallista henkilökorttia, ajokorttia, passia tai muuta vastaavaa ei löytynyt, jäi leka hyllyyn. 92-vuotias asiakas ällisteli kauppiaan puusilmäisyyttä ja kertoi tiedotusvälineille ettei häntä enää aikoihin ole alle 25 – vuotiaaksi luultu, 78-vuotiaaksi kylläkin vielä toisinaan.
Lähes vastaava tapaus sattui hyvinkin täysi-ikäiselle Martti Syrjälle Eppu Normaali – yhtyeestä Iisalmen Alkossa joskus muinaisen 80-luvun alkuvuosina. Martti oli piipahtanut ostoksille keikkaa seuranneena aamuna ja ilman papereita tietenkin. Kun ei meinattu myydä, Martti oli puolustautunut kärkevästi: ”Eikö tästä naamasta näy, että viinaa on saatu jo monta vuotta.” Sillä kertaa asiakaspalvelijan tilannetaju ja pärstäkertoimen tunnistus riitti ja ostotapahtuma onnistui.
Olen käänteiskielikriittinen
Iltojen pimentymisen kunniaksi voisi ruveta keksimään vaikkapa jatkoa käänteiskielen oppikirjaan. Tämä tuli mieleeni, kun melkein joka aamu saa lukea ties minkä firman tai organisaation aloittelevan yt-neuvotteluja. Kaikkihan yt:n tietää, siinä aletaan suunnitella osalle porukasta työsuhteen päättymistä. Mutta mistä tuo pahamaineinen yy ja tee sitten on lyhenne? Niinpä niin, sehän on yhteistoimintaneuvottelu!
Kansalainen herkästi luulisi että kun yhteistoiminnasta neuvotellaan, niin silloin sovitaan millä konsteilla tällä nykyisellä porukalla saadaan parasta jälkeä aikaan. Sovitaan riidat ja päätetään ”puhaltaa yhteiseen hiileen”. Mutta mitäs tyhjää, melkein päinvastaisesta on kyse. Osa kilometritehtaalle ja loput kahta ahtaammalle, sitähän tuo käytännössä näyttää tarkoittavan.
Yt tosin ei ole lainkaan ainoa kiertoilmaisu, mihin nykyään törmää. Rasistitkin ovat tainneet kuolla valtakunnasta lopulta sukupuuttoon. Enää ei ole jäljellä kuin maahanmuuttokriittisiä ja muuten vain pigmenttitietoisia.
Näitähän voi soveltaa tarpeen mukaan. Muusikkopiireissä vaikka näin: ”enhän minä mikkään kitaristi enkä huilisti oo, oonpahan vuan harmonikkakriittinen”. Ja sitten vain vaatimaan että ilma ei saa keikoilla kiertää kuin huuliharpussa, säkkipillissä ja solistin nahkahousuissa.
Toivottavasti tätä juttua ei satu lukemaan kukaan huumorikriittinen tai vakavuustietoinen eli suomeksi sanottuna tosikko.
Suomalaiset ovat kirjakansaa
Ennustelut kirjan kuolemisesta ovat osoittautuneet edelleenkin ennenaikaisiksi. Ainakin suomalaiset näyttävät olevan vannoutunutta kirjakansaa. Tämä oli helposti pääteltävissä äskettäin järjestetyillä Helsingin kirjamessuilla. Sielläkin piti piipahtaman.
Messuilla vilisti julkkista toisensa perään lavalta lavalle. Tuossa vitsailee Jari Tervo, tuolla virnuilevat Duudsonit ja Hotakainenko se siinä harppoo? Molemminpuolisen ymmärryksen varmistamiseksi katsoin parhaaksi tarttua hihasta oman maakunnan kirjailijaa ja kysäistä Kirsi Pehkoselta miltä messumeno savolaiskirjailijan silmin näyttää.
- Kyllä suomalaisille vielä lukeminen maistuu ja ihan perinteisessä kirjamuodossa. Nämäkin messut ovat valtavan laajat ja monipäiväiset, silti jo näin arkipäivänä kansaa on paljon. Näin ei varmasti olisi, jos kaikki lukisivat kirjansa netistä tai e-kirjoina, Pehkonen toteaa.
Mikä merkitys yksittäiselle kirjailijalle kirjamessuilulla on?
- Nykyään ei riitä että istuu työhuoneessaan ja naputtaa materiaalia kustantajalle lähetettäväksi. On lähdettävä tapaamaan lukijoita. Äärimmäinen visio on se, että yhä useampi kirjailija saa elantonsa esiintymällä ja kirjat ovat vain oheistuote. Aivan samoin kuin biisit ovat kohta rokkareille paitakaupan ja keikkalippujen höyste. Yksittäiselle kirjailijalle esimerkiksi Kirjavälityksen kiertue on tehokkaampaa kohdemarkkinointia suoraan kirjakauppiaille kuin tällainen suurtapahtuma.
Kirsi Pehkonen kertoi ajankohtaisista kuulumisistaan, että elokuussa 2011 ilmestynyt nuorten kirja ”Aloituskiekko” (Kariston kustantamana) on saamassa jatkoa ensi vuonna.
Pärstäkertoimella vai papereilla?
Meiltä ja maailmalta kantautuu tuon tuostakin esimerkkejä, kuinka byrokratia ja sääntöorjuus ajavat terveen järjen ohi niin että heilahtaa. Englannissa uutisoitiin menneellä viikolla Diane Taylorista, joka oli päättänyt piristää iltaansa viskillä. Mummoksi ilkeän ostoksille suunnannutta ladya nimittää, olihan hänellä sentään ikää kunnioitettavat 92 vuotta. Viskin hankinta kuitenkin tyssäsi varsin outoon esteeseen.
Nuori myyjä halusi tarkistaa asiakkaan paperit, sillä paikallisessa viinakaupassa ei alle 25-vuotiaalla ole ostolupaa. Rouva oli esitellyt kaikki mahdolliset bonuskortit ja muut vastaavat. Kun kuvalla varustettua virallista henkilökorttia, ajokorttia, passia tai muuta vastaavaa ei löytynyt, jäi leka hyllyyn. 92-vuotias asiakas ällisteli kauppiaan puusilmäisyyttä ja kertoi tiedotusvälineille ettei häntä enää aikoihin ole alle 25 – vuotiaaksi luultu, 78-vuotiaaksi kylläkin vielä toisinaan.
Lähes vastaava tapaus sattui hyvinkin täysi-ikäiselle Martti Syrjälle Eppu Normaali – yhtyeestä Iisalmen Alkossa joskus muinaisen 80-luvun alkuvuosina. Martti oli piipahtanut ostoksille keikkaa seuranneena aamuna ja ilman papereita tietenkin. Kun ei meinattu myydä, Martti oli puolustautunut kärkevästi: ”Eikö tästä naamasta näy, että viinaa on saatu jo monta vuotta.” Sillä kertaa asiakaspalvelijan tilannetaju ja pärstäkertoimen tunnistus riitti ja ostotapahtuma onnistui.
tiistai 25. lokakuuta 2011
Poimuri 17
Edellisessä Poimurissa taisin kehuskella omatekoisella syksyn siirtelyllä, eli sinnikkäällä ulkoilulla shortsihousut jalassa. Moinen rehvastelu saa aina rangaistuksensa. Niinpä nyt onkin sitten toista viikkoa ollut lenkkeilyt pannassa ja lopulta myös puhuminen. Puhetyöläisen painajainen eli äänen menetys iski kovan juontopäivän päätteeksi.
Onneksi asun kerrostalon ylimmässä kerroksessa, jonka ikkunoista ei ihan helpolla syrjäiset kurki. Eipä sillä että mitään laitonta askaroisin, kummallisia puuhia kylläkin. Vedenkeitin ruplattaa tuon tuosta ja nokkakannulla valutan suolavettä yhdestä sieraimesta sisään ja toisesta ulos. Välillä taas puhallan naama punaisena pillillä ilmaa suureen vesipulloon niin että ruplatus vain rapussa raikaa. Jos ei näitä, niin sitten on suupielessä vesipiippu, jolla imeskelen henkeeni höyryä ja munkkitippoja. Tähän päälle tavanomaiset taikasanat ja mysiinit. Toivon vilpittömästi että kun tätä luette, olemme minä ja lukemattomat kohtalotoverini jo ns.terveiden kirjoissa.
Tanssittiinpa ilta Iisalmessa…
Missä se ääni sitten lopulta meni? Aina ei vaaleissa mene ääni sittenkään hyvään tarkoitukseen, mutta nyt meni. Olin nimittäin saanut kunnian toimia toisena juontajana Ylä-Savon Mielenterveysseuran järjestämässä Savon Tähti –gaalassa. Ilta mentiin ”Tanssii tähtien kanssa” –kaavalla, eli paikallisia nimihenkilöitä oli haastettu mukaan ja yleisö sitten heidän taitojaan tarkistamaan. Tempauksella kerättiin rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen työhön, eli erittäin tarpeelliseen kohteeseen.
Mukaan haastetut kuusi ”tähtitanssijaa” saivat ohjausta tanssiin pitkin talvea ja kevättä, ja huhuttiinpa innokkaimpien treenanneen jopa neljästä viiteen kertaan per viikko. Ohjaajina toimivat Ulmalan Nuorisoseuran aktiivitanssijat, eli tanssiparissa toinen oli se edistyjä ja toinen edistäjä. Koskapa vaivaa nähtiin ja hikeä vuodatettiin, oli takahuoneessa jo pari tuntia ennen kisaa melkoinen tunnelma. Jokainen pari selosti leikkimieltään ja hermoilun puutettaan, naureskeli väkinäisesti ja tepasteli yhä uudelleen askelkuvioita. Kaikesta näki että jokaisella oli kova jännitys päällä, eli odotettavissa oli hyviä suorituksia.
Tanssijat mielestäni ylittivät itsensä yksi toisensa perään, ja arviointi oli ainakin näin maallikon silmin katsottuna paljolti makuasioista kiinni. Korhoset Hannu ja Pentti edustivat tuomaristossa alansa varsinaista asiantuntijuutta, mutta kyllä muiltakin mojovaa kommenttia irtosi. Varsinkin Sonkajärven kirkkoherra Markku Suokonautio räjäytti kerta toisensa perään naurupankin. ”En missään hautajaisissakaan ole noin vakavia naamoja nähnyt”, kuittasi Suokonautio Pete Kauppisen ja Tanja Primietan ensimmäisen kierroksen kankeat kaarrokset.
Halavatun Peten ja Primietan kankeus kuitenkin hellitti, ja voitto irtosi heille niukalla yhden pisteen erolla pariin Arja Pentikäinen ja Heikki Sutinen. Siinä kohdassa kun huusin tulosta julki, napsahti ääni poikki ja ilman juontajapariani Miettis-Marjattaa olisi tilanne ollut tukala. Mutta eipä ollut ja ilta päättyi hulvattomiin lopputansseihin. Kyllä retonkia kelpasikin heilautella, kaikki liput tekivät kauppansa ja lopulta Olvihallin ovella myytiin ei oota. Enpä muista olleeni Kuopion Kuorosota – kuoron tempauksen jälkeen yhtä onnistuneessa hyväntekeväisyystapahtumassa mukana.
Modernit mummot
Ei niin hyvää, ettei jotain pientä sanomistakin – ainakin pilke silmäkulmassa. Tanssisuorituksia varten oli alkutunneiksi varattu koko lavanedus ihan tiskille asti, ja niinpä juomia myytiin vain tiskin toisesta päästä. Tämä tietenkin oli omiaan herättämään nurinaa, sillä täpötäydessä hallissa alkoi pian tulla kuuma ja johan siinä kurkkukin kuivaa. Tiskin kulmalla mikrofoni kourassa torottaessani kuulin juomajonosta varsin maukasta savolaista sanailua.
”Voe hyvä isä kuitenniisa, kaks tyttöö vuan on raskineet iltatuuriin laettoo…”
”Nyt ku justiisa oes ollu rapsakka myönti-ilta, niin näen nahkeeta on tämä homma kerrassaan niin”
”Tässäe jonottaessa oltas kuule keretty aenae parj konjakkia humpsaattoo kitusiin ihan keppeesti ja sitten oes ottanna tuon punasen resitan!”
Mikä hauskinta, tätä sananvaihtoa kävi kaksi hyvinkin isoäiti-ikäistä ladya. Oltiin lähdetty iltamiin ihan bilemeningillä, ja johan tuo tietenkin jurppii jos tarjoilu pätkii.
Muutenkin nykyajan mummot alkavat olla edeltäjiinsä nähden aika kilhakkaa porukkaa. Mukana ne ovat kaikessa menossa siinä kuin nuoremmatkin, eikä siinä mitään kunhan vain turvallisuus säilyy. Mitäkö nyt tällä tarkoitan? No, oottakeehan kun minä huastan.
Parkkeerasin autoani viime viikolla Minna Canthin kadun laitaan ja huomasin parkkimaksuautomaatilla huivipäisen vanhan rouvan. Hän tihrusteli auringonpaisteessa saamaansa parkkilappua ja oli selvästikin huolissaan jostain. Päätin kysäistä olisiko apu tarpeen.
”No minä vuan sitä, että mänjköön tämä lipetti nyt oekeen ku tässä lukkoo että 8.07 vaekka eehän nyt oo ku puol viis vasta kello. Taes männä raha kankkulan kaevoon?”
”Eipä suinkaan. Laitoitte vain rahaa riittämiin, niin että auto saa olla tuossa vaikka yön ja lappuliisa tulee vasta 8.07 paikalle, jos sittenkään”
”No huhhuh! Sittenpä hyvä. Minä ku en oekeen uskalla tuonne kellariin ajjoo parkkiin ku tuo kytkinjalaka on männä mulla niin arvoomattomaks (rouva nostelee vasenta jalkaansa ja pyörittää nilkkaansa). Se suattaa lipsahtoo millon sattuu ja sillon se tuo aato tormoo niin että en minä kerkijä tehhä mittään. Se on varmempi ajjoo näetä katuja vuan!”
Näin pohti ajokuntoaan vanharouva ja hipsutteli ontuen asioilleen. Kun palasin autolleni, huomasin samaisen rouvan pujahtavan autoonsa. En malttanut olla seuraamatta kuinka startti tapahtuu. Kovaa kaasutusta ja sitten kärry loikkasi liikenteen sekaan kuin puuma kauriin niskaan. Olisikohan se kytkinjalka taas luiskahtanut?
Onneksi asun kerrostalon ylimmässä kerroksessa, jonka ikkunoista ei ihan helpolla syrjäiset kurki. Eipä sillä että mitään laitonta askaroisin, kummallisia puuhia kylläkin. Vedenkeitin ruplattaa tuon tuosta ja nokkakannulla valutan suolavettä yhdestä sieraimesta sisään ja toisesta ulos. Välillä taas puhallan naama punaisena pillillä ilmaa suureen vesipulloon niin että ruplatus vain rapussa raikaa. Jos ei näitä, niin sitten on suupielessä vesipiippu, jolla imeskelen henkeeni höyryä ja munkkitippoja. Tähän päälle tavanomaiset taikasanat ja mysiinit. Toivon vilpittömästi että kun tätä luette, olemme minä ja lukemattomat kohtalotoverini jo ns.terveiden kirjoissa.
Tanssittiinpa ilta Iisalmessa…
Missä se ääni sitten lopulta meni? Aina ei vaaleissa mene ääni sittenkään hyvään tarkoitukseen, mutta nyt meni. Olin nimittäin saanut kunnian toimia toisena juontajana Ylä-Savon Mielenterveysseuran järjestämässä Savon Tähti –gaalassa. Ilta mentiin ”Tanssii tähtien kanssa” –kaavalla, eli paikallisia nimihenkilöitä oli haastettu mukaan ja yleisö sitten heidän taitojaan tarkistamaan. Tempauksella kerättiin rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen työhön, eli erittäin tarpeelliseen kohteeseen.
Mukaan haastetut kuusi ”tähtitanssijaa” saivat ohjausta tanssiin pitkin talvea ja kevättä, ja huhuttiinpa innokkaimpien treenanneen jopa neljästä viiteen kertaan per viikko. Ohjaajina toimivat Ulmalan Nuorisoseuran aktiivitanssijat, eli tanssiparissa toinen oli se edistyjä ja toinen edistäjä. Koskapa vaivaa nähtiin ja hikeä vuodatettiin, oli takahuoneessa jo pari tuntia ennen kisaa melkoinen tunnelma. Jokainen pari selosti leikkimieltään ja hermoilun puutettaan, naureskeli väkinäisesti ja tepasteli yhä uudelleen askelkuvioita. Kaikesta näki että jokaisella oli kova jännitys päällä, eli odotettavissa oli hyviä suorituksia.
Tanssijat mielestäni ylittivät itsensä yksi toisensa perään, ja arviointi oli ainakin näin maallikon silmin katsottuna paljolti makuasioista kiinni. Korhoset Hannu ja Pentti edustivat tuomaristossa alansa varsinaista asiantuntijuutta, mutta kyllä muiltakin mojovaa kommenttia irtosi. Varsinkin Sonkajärven kirkkoherra Markku Suokonautio räjäytti kerta toisensa perään naurupankin. ”En missään hautajaisissakaan ole noin vakavia naamoja nähnyt”, kuittasi Suokonautio Pete Kauppisen ja Tanja Primietan ensimmäisen kierroksen kankeat kaarrokset.
Halavatun Peten ja Primietan kankeus kuitenkin hellitti, ja voitto irtosi heille niukalla yhden pisteen erolla pariin Arja Pentikäinen ja Heikki Sutinen. Siinä kohdassa kun huusin tulosta julki, napsahti ääni poikki ja ilman juontajapariani Miettis-Marjattaa olisi tilanne ollut tukala. Mutta eipä ollut ja ilta päättyi hulvattomiin lopputansseihin. Kyllä retonkia kelpasikin heilautella, kaikki liput tekivät kauppansa ja lopulta Olvihallin ovella myytiin ei oota. Enpä muista olleeni Kuopion Kuorosota – kuoron tempauksen jälkeen yhtä onnistuneessa hyväntekeväisyystapahtumassa mukana.
Modernit mummot
Ei niin hyvää, ettei jotain pientä sanomistakin – ainakin pilke silmäkulmassa. Tanssisuorituksia varten oli alkutunneiksi varattu koko lavanedus ihan tiskille asti, ja niinpä juomia myytiin vain tiskin toisesta päästä. Tämä tietenkin oli omiaan herättämään nurinaa, sillä täpötäydessä hallissa alkoi pian tulla kuuma ja johan siinä kurkkukin kuivaa. Tiskin kulmalla mikrofoni kourassa torottaessani kuulin juomajonosta varsin maukasta savolaista sanailua.
”Voe hyvä isä kuitenniisa, kaks tyttöö vuan on raskineet iltatuuriin laettoo…”
”Nyt ku justiisa oes ollu rapsakka myönti-ilta, niin näen nahkeeta on tämä homma kerrassaan niin”
”Tässäe jonottaessa oltas kuule keretty aenae parj konjakkia humpsaattoo kitusiin ihan keppeesti ja sitten oes ottanna tuon punasen resitan!”
Mikä hauskinta, tätä sananvaihtoa kävi kaksi hyvinkin isoäiti-ikäistä ladya. Oltiin lähdetty iltamiin ihan bilemeningillä, ja johan tuo tietenkin jurppii jos tarjoilu pätkii.
Muutenkin nykyajan mummot alkavat olla edeltäjiinsä nähden aika kilhakkaa porukkaa. Mukana ne ovat kaikessa menossa siinä kuin nuoremmatkin, eikä siinä mitään kunhan vain turvallisuus säilyy. Mitäkö nyt tällä tarkoitan? No, oottakeehan kun minä huastan.
Parkkeerasin autoani viime viikolla Minna Canthin kadun laitaan ja huomasin parkkimaksuautomaatilla huivipäisen vanhan rouvan. Hän tihrusteli auringonpaisteessa saamaansa parkkilappua ja oli selvästikin huolissaan jostain. Päätin kysäistä olisiko apu tarpeen.
”No minä vuan sitä, että mänjköön tämä lipetti nyt oekeen ku tässä lukkoo että 8.07 vaekka eehän nyt oo ku puol viis vasta kello. Taes männä raha kankkulan kaevoon?”
”Eipä suinkaan. Laitoitte vain rahaa riittämiin, niin että auto saa olla tuossa vaikka yön ja lappuliisa tulee vasta 8.07 paikalle, jos sittenkään”
”No huhhuh! Sittenpä hyvä. Minä ku en oekeen uskalla tuonne kellariin ajjoo parkkiin ku tuo kytkinjalaka on männä mulla niin arvoomattomaks (rouva nostelee vasenta jalkaansa ja pyörittää nilkkaansa). Se suattaa lipsahtoo millon sattuu ja sillon se tuo aato tormoo niin että en minä kerkijä tehhä mittään. Se on varmempi ajjoo näetä katuja vuan!”
Näin pohti ajokuntoaan vanharouva ja hipsutteli ontuen asioilleen. Kun palasin autolleni, huomasin samaisen rouvan pujahtavan autoonsa. En malttanut olla seuraamatta kuinka startti tapahtuu. Kovaa kaasutusta ja sitten kärry loikkasi liikenteen sekaan kuin puuma kauriin niskaan. Olisikohan se kytkinjalka taas luiskahtanut?
maanantai 10. lokakuuta 2011
Poimuri 16
Pakko kai se on lopultakin tunnustaa, tämä kesä alkaa olla taputeltu. Ei sillä, että lopullisesti olisin lyhyestä urheiluhoususta lenkkeilyhommissa luopunut, mutta kalsakkaiksi ja hämäriksi alkavat illat käydä. No, kun itsensä kuumaksi rekeltää, on tunnelma kuin etelän turistikohteessa: niska hiessä ja taivas mustana. Julistetaan lopullinen syksy alkaneeksi kun ensimmäiset rännät rätkähtävät mustan jään peittämään asfalttiin.
Ajatukset purkkiin
Tiede-lehti kirjoitteli männä viikolla melkoisen jännää asiaa. Olivat kuulemma tutkijat Kalifornian Berkeleyn yliopistolla onnistuneet aivokuvannuksen ja tietokoneohjelman avulla toistamaan, mitä ihminen oli aiemmin nähnyt. Toistaiseksi teknologia pystyy ennallistamaan vain elokuvanpätkiä, joita ihminen on katsellut. Tutkijoiden mukaan läpimurto kuitenkin lupailee, että joskus kyetään toistamaan päämme sisällä esitettäviä "elokuvia" kuten unia ja muistoja. Vaikuttaa aika pahalta, eikä vain?
Kyllä tiedemiehet, ne ruojat, vielä uhkailemaansa pystyvät. Kaikki mitä näemme tai ajattelemme aikaansaa aivoissa omat sähköiset reaktionsa. Jos kerran koko maailma on kyetty linkittämään langattomaan tietoverkkoon, niin eipä liene ihme se kun päivänä muutamana ihmisnupin sisältö kyetään kollaamaan tarkemmin kuin reissujätkän reppu ameriikan tullissa.
Turha ruveta sen kummemmin edes spekuloimaan, mitä tällainen tieteellinen näkymä tarkoittaa – liian laajat ovat maisemat. Parhaimmillaan saamme odottaa aivoihin suoraan ladattavaa tietoa ja viihdettä hajuineen ja makuineen, pahimmillaan pelätä ihmisyyden hajoamista pelkäksi olevaisuuden raamiksi. Mitä arvoa enää on ihmisellä ainutkertaisena persoonana, kun kaikki aistit ovat hallittavissa, raportoitavissa ja yhteisessä tietopankissa?
Toisaalta voisi olla hupaisaa saada vaikka unensa talteen. Kun oikein hyvin on mennyt, olen minäkin voittanut 800m:n juoksussa Euroopan mestaruuden Vieremän murskaradalla. Kehnoimmillaan ovat Teemu Selänne ja Jari Kurri juottaneet minut perskänniin ja isä-Paavo on ollut koko porukalle syystäkin julmana. Jospa tässä kerkeäisi kuitenkin meikäläisen sukupolvi nytkähtää ajasta ikuisuuteen, ennen kuin aivoratoja ja niillä liikkuvia toimintapätkiä aletaan toden teolla tallennella.
ICE ite kullekkii
Jos ICE-koodi on sinulle tuttu juttu ja itsestäänselvyys, voi loikata tämän aiheen yli. Jos taas ei, lue ja toimi.
ICE-koodi on lyhenne sanoista ”In Case of Emergency”, eli hätätapauksen sattuessa. Koodi naputellaan lähiomaisen nimen eteen kännykän nimiluetteloon, ja tällä tavalla hädässä olevan auttajalla on heti välittömästi tiedossaan autettavan omaisen numero. Koodin kehitti englantilainen sairaankuljettaja Bob Brotchie toukokuussa 2005. Lontoon pommi-iskujen jälkeen 2005 tunniste nousi suuren yleisön tietoisuuteen, kun pelastushenkilöstö etsi uhrien puhelimista omaisten numeroita juuri ICE-tunnisteella. ICE on sen jälkeen levinnyt tehokkaasti ympäri Eurooppaa.
Yhteys lähiomaisiin saattaa olla hätätilanteessa ensiarvoisen tärkeää, sillä potilas ei välttämättä itse kykene kertomaan mahdollisista sairauksistaan ja niiden lääkityksistä. Vaikka muuten merkitsisitkin ihmiset kännykkääsi vaikka millä nimillä, niin ICE kannattaa laittaa läheisimmän nimen eteen. Sitä paitsi nimen voi tallentaa kopiona myös ilman koodia, näin itse löydät ”Rakkaan” R-kirjaimen kohdalta ja ambulanssimies tarvittaessa I:n kohdalta.
Mielestäni ICE-koodi kännykässä on huomattavasti tärkeämpi toimenpide kuin hätänumeron tallentaminen mahdollisimman herkkään kohtaan näppäimistöllä/kosketusnäytöllä. Valtava määrä hätäkeskukseen tulevista puheluista on mykkiä, eli puhelimesta kuuluu vain askellusta ja ähkimistä. Mikä pahinta, aivan liian paljon soitetaan 112:een, kun kaivataan äsken baarissa tavatun ”Lissun” numeroa ja osoitetta tai etsitään lähintä pizzeriaa. Jos se ei ole umpijunttia ymmärtämättömyyttä tai ilkivaltaa, niin mikä sitten?
Kerrankin onnistunut teemapäivä?
Mitä erilaisimpia uusia teemapäiviä tuntuu putkahtelevan vietettäväksi aina vähän päästä. Uusin on lokakuun 13. päivä ensimmäistä kertaa käsillä oleva Epäonnistumisen päivä.
Aihetta sivuttiin viime viikolla Kuopiossa toista kertaa järjestetyssä Moka-seminaarissa. Itä-Suomen yliopiston Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducaten (OiLi ja Hyvix-hankkeet) ja Kuopio ES:n järjestämä tapahtuma sai alkunsa akateemisiksi yrittäjiksi aikovilta. Loppuunmyydyn seminaarin pääpuhujana oli tähtitieteen professori Esko Valtaoja ja muina puhujina kuultiin mm. näyttelijä Minna Kivelää (se Kätevän Emännän tonttu…!).
Mokaamisen pelko voi jarruttaa luovuutta ja hankaloittaa yrityksen toimintaa ratkaisevasti. Jos mokaamisesta uskaltaa keskustella julkisesta, ehkä sitä ei enää pelkää niin paljoa ja yrittämiseen tarvittava rohkeus ja riskinottokyky kasvavat. Näinä aikoina varman päälle pelaaminen saattaakin olla se pahin moka ja tie epäonnistumiseen. Ensi alkuun hieman omituiselta vaikuttavassa Epäonnistumisen päivässä on tarkemmin mietittynä huomattavasti enemmän järkeä kuin vaikkapa keinotekoisessa Halloweenissä. Kummittelun ja karkinkerjuun osaamme jo vanhastaan, tyrimisen käsittelyssä sen sijaan tekemistä riittää.
……………………………………………………………………………….
Mitä mokailuun ja tyrimiseen tulee, mitä korkeammalla tasolla se tapahtuu, niin sitä kalliimmaksi tulee. Kymmenisen vuotta sitten ostaa pätkäytettiin Suomelle uudet Hornetit, komeasti ihan EU:n ulkopuolelta. Nyt EU karhuaa maksamattomia tullimaksuja korkoineen suomalaisilta, mitäpähän vaivaiset 69 miljoonaa. Nämä ovat siis pelkkiä tullimaksujen korkoja. Eli pieniä ovat kansalaisen ja pienyrittäjän kuprut, turha on niitä ”köyden ja margariinipaketin kanssa puun juurella” surra ja voivotella.
Ajatukset purkkiin
Tiede-lehti kirjoitteli männä viikolla melkoisen jännää asiaa. Olivat kuulemma tutkijat Kalifornian Berkeleyn yliopistolla onnistuneet aivokuvannuksen ja tietokoneohjelman avulla toistamaan, mitä ihminen oli aiemmin nähnyt. Toistaiseksi teknologia pystyy ennallistamaan vain elokuvanpätkiä, joita ihminen on katsellut. Tutkijoiden mukaan läpimurto kuitenkin lupailee, että joskus kyetään toistamaan päämme sisällä esitettäviä "elokuvia" kuten unia ja muistoja. Vaikuttaa aika pahalta, eikä vain?
Kyllä tiedemiehet, ne ruojat, vielä uhkailemaansa pystyvät. Kaikki mitä näemme tai ajattelemme aikaansaa aivoissa omat sähköiset reaktionsa. Jos kerran koko maailma on kyetty linkittämään langattomaan tietoverkkoon, niin eipä liene ihme se kun päivänä muutamana ihmisnupin sisältö kyetään kollaamaan tarkemmin kuin reissujätkän reppu ameriikan tullissa.
Turha ruveta sen kummemmin edes spekuloimaan, mitä tällainen tieteellinen näkymä tarkoittaa – liian laajat ovat maisemat. Parhaimmillaan saamme odottaa aivoihin suoraan ladattavaa tietoa ja viihdettä hajuineen ja makuineen, pahimmillaan pelätä ihmisyyden hajoamista pelkäksi olevaisuuden raamiksi. Mitä arvoa enää on ihmisellä ainutkertaisena persoonana, kun kaikki aistit ovat hallittavissa, raportoitavissa ja yhteisessä tietopankissa?
Toisaalta voisi olla hupaisaa saada vaikka unensa talteen. Kun oikein hyvin on mennyt, olen minäkin voittanut 800m:n juoksussa Euroopan mestaruuden Vieremän murskaradalla. Kehnoimmillaan ovat Teemu Selänne ja Jari Kurri juottaneet minut perskänniin ja isä-Paavo on ollut koko porukalle syystäkin julmana. Jospa tässä kerkeäisi kuitenkin meikäläisen sukupolvi nytkähtää ajasta ikuisuuteen, ennen kuin aivoratoja ja niillä liikkuvia toimintapätkiä aletaan toden teolla tallennella.
ICE ite kullekkii
Jos ICE-koodi on sinulle tuttu juttu ja itsestäänselvyys, voi loikata tämän aiheen yli. Jos taas ei, lue ja toimi.
ICE-koodi on lyhenne sanoista ”In Case of Emergency”, eli hätätapauksen sattuessa. Koodi naputellaan lähiomaisen nimen eteen kännykän nimiluetteloon, ja tällä tavalla hädässä olevan auttajalla on heti välittömästi tiedossaan autettavan omaisen numero. Koodin kehitti englantilainen sairaankuljettaja Bob Brotchie toukokuussa 2005. Lontoon pommi-iskujen jälkeen 2005 tunniste nousi suuren yleisön tietoisuuteen, kun pelastushenkilöstö etsi uhrien puhelimista omaisten numeroita juuri ICE-tunnisteella. ICE on sen jälkeen levinnyt tehokkaasti ympäri Eurooppaa.
Yhteys lähiomaisiin saattaa olla hätätilanteessa ensiarvoisen tärkeää, sillä potilas ei välttämättä itse kykene kertomaan mahdollisista sairauksistaan ja niiden lääkityksistä. Vaikka muuten merkitsisitkin ihmiset kännykkääsi vaikka millä nimillä, niin ICE kannattaa laittaa läheisimmän nimen eteen. Sitä paitsi nimen voi tallentaa kopiona myös ilman koodia, näin itse löydät ”Rakkaan” R-kirjaimen kohdalta ja ambulanssimies tarvittaessa I:n kohdalta.
Mielestäni ICE-koodi kännykässä on huomattavasti tärkeämpi toimenpide kuin hätänumeron tallentaminen mahdollisimman herkkään kohtaan näppäimistöllä/kosketusnäytöllä. Valtava määrä hätäkeskukseen tulevista puheluista on mykkiä, eli puhelimesta kuuluu vain askellusta ja ähkimistä. Mikä pahinta, aivan liian paljon soitetaan 112:een, kun kaivataan äsken baarissa tavatun ”Lissun” numeroa ja osoitetta tai etsitään lähintä pizzeriaa. Jos se ei ole umpijunttia ymmärtämättömyyttä tai ilkivaltaa, niin mikä sitten?
Kerrankin onnistunut teemapäivä?
Mitä erilaisimpia uusia teemapäiviä tuntuu putkahtelevan vietettäväksi aina vähän päästä. Uusin on lokakuun 13. päivä ensimmäistä kertaa käsillä oleva Epäonnistumisen päivä.
Aihetta sivuttiin viime viikolla Kuopiossa toista kertaa järjestetyssä Moka-seminaarissa. Itä-Suomen yliopiston Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducaten (OiLi ja Hyvix-hankkeet) ja Kuopio ES:n järjestämä tapahtuma sai alkunsa akateemisiksi yrittäjiksi aikovilta. Loppuunmyydyn seminaarin pääpuhujana oli tähtitieteen professori Esko Valtaoja ja muina puhujina kuultiin mm. näyttelijä Minna Kivelää (se Kätevän Emännän tonttu…!).
Mokaamisen pelko voi jarruttaa luovuutta ja hankaloittaa yrityksen toimintaa ratkaisevasti. Jos mokaamisesta uskaltaa keskustella julkisesta, ehkä sitä ei enää pelkää niin paljoa ja yrittämiseen tarvittava rohkeus ja riskinottokyky kasvavat. Näinä aikoina varman päälle pelaaminen saattaakin olla se pahin moka ja tie epäonnistumiseen. Ensi alkuun hieman omituiselta vaikuttavassa Epäonnistumisen päivässä on tarkemmin mietittynä huomattavasti enemmän järkeä kuin vaikkapa keinotekoisessa Halloweenissä. Kummittelun ja karkinkerjuun osaamme jo vanhastaan, tyrimisen käsittelyssä sen sijaan tekemistä riittää.
……………………………………………………………………………….
Mitä mokailuun ja tyrimiseen tulee, mitä korkeammalla tasolla se tapahtuu, niin sitä kalliimmaksi tulee. Kymmenisen vuotta sitten ostaa pätkäytettiin Suomelle uudet Hornetit, komeasti ihan EU:n ulkopuolelta. Nyt EU karhuaa maksamattomia tullimaksuja korkoineen suomalaisilta, mitäpähän vaivaiset 69 miljoonaa. Nämä ovat siis pelkkiä tullimaksujen korkoja. Eli pieniä ovat kansalaisen ja pienyrittäjän kuprut, turha on niitä ”köyden ja margariinipaketin kanssa puun juurella” surra ja voivotella.
Poimuri 15
Piirrettyä olutta
Joskus, no oikeastaan aika usein, tuntuu virkamiesten logiikka mutkittelevan melko railakkaasti. Otetaanpas esimerkiksi vaikkapa seuraava tapaus keskioluen, aina niin mielenkiintoisesta, maailmasta.
Melkein kaikkihan ovat katsoneet tai ainakin tietävät millainen piirretty on Simpsons ja millaisia ovat sen päähahmot. Lasten piirretystä ei varsinaisesti ole kyse, sillä Simpsoneiden isä-Homer on ahkera pubissa istuja ja verrattoman ahne oluelle, merkiltään Duff. Sitä uppoaisi Homeriin vaikka pari ”mäyräkoiraa” päivässään ja lisää varmasti ronkuisi sittenkin vielä.
Kuten arvata saattaa, ei panimoteollisuus ole voinut jättää näin maukasta saumaa käyttämättä. Oikeaa Duff-olutta on saanut jenkeissä jo kauan ja Suomessakin viime vuodesta lähtien. Duffia on tuonut Suomeen Vino Vinces Oy. Vaan eipä tuo enää, sillä huomenissa on Duffin markkinoinnin Simpsons-teemalla loputtava ja ensi vuoden alusta ei saa enää Duffia myydä vaikka kylkeen Tuksun kuva lyötäisiin. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran mukaan Duff-oluen mainonta menee alaikäisiin vetoavasti suoraan Simpsons-malliin ja on näin ollen vastoin alkoholilakia.
No hyvästellään sitten Duff. Mutta mitäs kummaa, nyt ovat markkinoille saapuneet Fingerpori-bisse ja Fingerpori-lonkku. Jos on Simpsons tuttu brändi aikuismaisen huumorin ystäville, niin takuulla samaan yltää kansallisesti myös Fingerpori. Kun näitä vertaa, uskallan väittää katsoja- ja lukijaryhmien olevan melko tavalla limittäin. Jos Simpsons vetoaa alaikäisiin, on aika paha väittää sanomalehdestä tai sarjakuva-albumeista löytyvien sutkausten niidenkään kuuluvan vain täysi-ikäisten lukemisiin.
Tällä kaikellahan ei tietenkään ole mitään tekemistä varsinaisen tuotteen laadun kanssa. Täsmälleen samaa laageriahan suurelle yleisölle myydään milloin minäkin. Pääsääntöisesti Suomen markkinoilla makupuolella kujeilu ei kannata, luovuus on syytä säästää etiketti- ja markkinointipuoleen. Tai sitten ei.
Bisnestä dieeteillä
Terveysrintamalla suoranaiset konfliktit seuraavat nykyään toisiaan. Parasta aikaa riehuu kuulemma rasvasota, karppaajat ja ”leipänarkkarit” nokittelevat toisiaan ja muistakin suuhunpantavista putkahtelee julkisuuteen jyrkkää sanottavaa. Tällainen tavallinen normieläjä kun alkaa mennä vähin erin pyörälle päästään, on aika ottaa hieman etäisyyttä ja miettiä mistähän tämä kaikki jupakointi oikein alkujaan juontaa. Taitaa pohjimmainen motiivi olla se vanha tuttu eli raha.
Jonkunlainen kulminaatiopiste modernin terveyskeskustelun alalla lienee 1972 julkaistu Robert Atkinsin hiilihydraattikriittinen dieettikirja. Ottamatta kantaa dieettiin puolesta tai vastaan, on jo tuota alkuperäistä opusta myyty yli 15 miljoonaa kopiota plus yhä tiheämmin päivitetyt versiot päälle. Atkins on jo manan mailla, mutta perintöä oli takuulla jakaa asti. Atkinsin kannalla olevia tutkimuksiakin löytyy, rahoittajiksi vain on äskettäin paljastunut USA:n vaikeuksissa olevat lihanjalostajat ja meijerit.
Antti Heikkilä on Suomessa kohonnut lähes Atkinsin veroiseksi nimeksi. ”Syökää voita, margariineissa on vaarallista transrasvaa ja välttäkää hiilihydraatteja”, tällä ohjeella on moni vointiaan kohentanut ja onpa samalla mennyt erinäisiä kirjojakin kaupaksi.
Superfoodeista on kohuttu jo kotvan. Olli Posti väitti parantuneensa MS-taudista superfoodeilla ja jopa alkoi goji-marjan kauppa käydä. Mikä parasta, parhaat, puhtaimmat ja salatuimmat eksoottiset superfoodit resepteineen on saanut itsensä Postin kautta näppärästi nettitilaamalla. Saako kaima näistä tilauksista provisiot, mitäs luulet? No, Posti ei ole ainoa. Maailman ääristä foodeja rahtaamalla tekee bisnestä moni muukin. Tekee, vaikka oman metsän mustikassa on lähes samat tarpeet.
Miten sitten koululääketieteen suositukset ja saadut tutkimustulokset mm.täysjyväviljasta tai tyydyttyneiden ja tyydyttymättömien rasvojen vertailusta eroavat edellä mainituista ja monesta muusta kiivaasta puheenaiheesta? Tutkimustuloksiin perustuvilla ravintosuosituksilla ei tehdä bisnestä, vaan lautasmalli ja perustotuus saadun ja kulutetun energian suhteesta jaetaan kaikelle kansalle ilmaiseksi.
Mikä hassuinta, vaikka terveydellä ja ravinnolla tehdään rahaa enemmän kuin koskaan, kansa eikun paisuu ja pullistuu. Onko se sitten virallisten suositusten syytä? Vaiko sittenkin niin, ettei niitä edes yritetä noudattaa? Tylsäähän tuo olisikin, jos joku osaisi terveen maalaisjärjen tuotteistaa ja myydä voitolla kansan kirjahyllyihin. Silloinhan loppuisi tuottoisa liiketoimi, jota kannattavampaa on vain tyhjiin kaloreihin perustuva elintarviketeollisuus. Niin kauan kuin persuukset leviävät ja heltta lepattaa, on ”rahalla ruikeloksi”-strategialla menestystä tiedossa.
Ihmeellistä ilkivaltaa
Pari viikkoa sitten paljastui erikoinen ilkivallan teko Kuopion Neulamäessä. Luontopolun kunnostus meinasi mennä tyystin hukkaan, kun viikon ajan päivällä asetellut kyltit revittiin irti ja särjettiin. Kun paikalle asetettiin vaivihkaa vartio, saatiin tekijä kiinni. Yötöissä oli kulkenut yli parikymppinen kaveri, joka kuitenkin oli kehityshäiriön vuoksi 6-vuotiaan tasolla eikä näin ollen täysin ymmärtänyt puuhiensa hintaa ja haittaa. Jollain tavalla tämä tapaus siis oli ymmärrettävissä.
Edellämainittu tapaus on kuitenkin harvinainen poikkeus. Pääosin ilkityöt ovat ihan tavallisella järjenjuoksulla varustettujen tekosia. Mutta onko tavallisessa järjenjuoksussa pikkuhiljaa tapahtumassa jonkunmoista rapautumista? Taitaa olla, mikäli englantilaista Derek Houghia on uskominen. Hän esitti kesäkuussa Athletics Weekly –lehdessä teorian, jonka mukaan vesistöihin on kertynyt jo sen verran ympäristömyrkkyjä lääkkeiden, plastiikan, pesuaineiden, tuholaismyrkkyjen, kosmetiikan ynnä myötä, että nämä kemikaalit ovat muuttamassa ihmiskunnan hormonitoimintaa.
EDC-kemikaalit saavat aikaan mm.tarkkaavaisuushäiriöitä, mielialan vaihteluita ja muita harmeja. Suomessa vesi on vielä suhteellisen puhdasta, mutta kuinkas Englannissa? Siellä teoria varmasti pitää paikkansa ainakin osaltaan, ja mitäs kesällä tapahtuikaan – valtaisia mellakoita ja päätöntä riehumista. Jos vielä oikein vanhoja halutaan muistella, onhan olemassa teoria Rooman tuhostakin: vesijohdoista liuennut lyijy pehmitti päät ja barbaareilla oli helppo nakki vallata aikansa maailmanmahti itselleen.
En väitä että ilkivalta tulisi vesijohdosta, ainakaan vielä, mutta ihan pelkkää remelin puutetta ei taida riehuminen sittenkään olla. Tässä on hyvä viitata edelliseen ravintoaiheeseen. Jos päivän menu on tarpeeksi kauan pelkkiä sipsejä, karkkeja ja energiajuomaa, tekee varmasti lopulta mieli spreijata seinä tai kaataa paperinkeräyslaatikko.
Joskus, no oikeastaan aika usein, tuntuu virkamiesten logiikka mutkittelevan melko railakkaasti. Otetaanpas esimerkiksi vaikkapa seuraava tapaus keskioluen, aina niin mielenkiintoisesta, maailmasta.
Melkein kaikkihan ovat katsoneet tai ainakin tietävät millainen piirretty on Simpsons ja millaisia ovat sen päähahmot. Lasten piirretystä ei varsinaisesti ole kyse, sillä Simpsoneiden isä-Homer on ahkera pubissa istuja ja verrattoman ahne oluelle, merkiltään Duff. Sitä uppoaisi Homeriin vaikka pari ”mäyräkoiraa” päivässään ja lisää varmasti ronkuisi sittenkin vielä.
Kuten arvata saattaa, ei panimoteollisuus ole voinut jättää näin maukasta saumaa käyttämättä. Oikeaa Duff-olutta on saanut jenkeissä jo kauan ja Suomessakin viime vuodesta lähtien. Duffia on tuonut Suomeen Vino Vinces Oy. Vaan eipä tuo enää, sillä huomenissa on Duffin markkinoinnin Simpsons-teemalla loputtava ja ensi vuoden alusta ei saa enää Duffia myydä vaikka kylkeen Tuksun kuva lyötäisiin. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran mukaan Duff-oluen mainonta menee alaikäisiin vetoavasti suoraan Simpsons-malliin ja on näin ollen vastoin alkoholilakia.
No hyvästellään sitten Duff. Mutta mitäs kummaa, nyt ovat markkinoille saapuneet Fingerpori-bisse ja Fingerpori-lonkku. Jos on Simpsons tuttu brändi aikuismaisen huumorin ystäville, niin takuulla samaan yltää kansallisesti myös Fingerpori. Kun näitä vertaa, uskallan väittää katsoja- ja lukijaryhmien olevan melko tavalla limittäin. Jos Simpsons vetoaa alaikäisiin, on aika paha väittää sanomalehdestä tai sarjakuva-albumeista löytyvien sutkausten niidenkään kuuluvan vain täysi-ikäisten lukemisiin.
Tällä kaikellahan ei tietenkään ole mitään tekemistä varsinaisen tuotteen laadun kanssa. Täsmälleen samaa laageriahan suurelle yleisölle myydään milloin minäkin. Pääsääntöisesti Suomen markkinoilla makupuolella kujeilu ei kannata, luovuus on syytä säästää etiketti- ja markkinointipuoleen. Tai sitten ei.
Bisnestä dieeteillä
Terveysrintamalla suoranaiset konfliktit seuraavat nykyään toisiaan. Parasta aikaa riehuu kuulemma rasvasota, karppaajat ja ”leipänarkkarit” nokittelevat toisiaan ja muistakin suuhunpantavista putkahtelee julkisuuteen jyrkkää sanottavaa. Tällainen tavallinen normieläjä kun alkaa mennä vähin erin pyörälle päästään, on aika ottaa hieman etäisyyttä ja miettiä mistähän tämä kaikki jupakointi oikein alkujaan juontaa. Taitaa pohjimmainen motiivi olla se vanha tuttu eli raha.
Jonkunlainen kulminaatiopiste modernin terveyskeskustelun alalla lienee 1972 julkaistu Robert Atkinsin hiilihydraattikriittinen dieettikirja. Ottamatta kantaa dieettiin puolesta tai vastaan, on jo tuota alkuperäistä opusta myyty yli 15 miljoonaa kopiota plus yhä tiheämmin päivitetyt versiot päälle. Atkins on jo manan mailla, mutta perintöä oli takuulla jakaa asti. Atkinsin kannalla olevia tutkimuksiakin löytyy, rahoittajiksi vain on äskettäin paljastunut USA:n vaikeuksissa olevat lihanjalostajat ja meijerit.
Antti Heikkilä on Suomessa kohonnut lähes Atkinsin veroiseksi nimeksi. ”Syökää voita, margariineissa on vaarallista transrasvaa ja välttäkää hiilihydraatteja”, tällä ohjeella on moni vointiaan kohentanut ja onpa samalla mennyt erinäisiä kirjojakin kaupaksi.
Superfoodeista on kohuttu jo kotvan. Olli Posti väitti parantuneensa MS-taudista superfoodeilla ja jopa alkoi goji-marjan kauppa käydä. Mikä parasta, parhaat, puhtaimmat ja salatuimmat eksoottiset superfoodit resepteineen on saanut itsensä Postin kautta näppärästi nettitilaamalla. Saako kaima näistä tilauksista provisiot, mitäs luulet? No, Posti ei ole ainoa. Maailman ääristä foodeja rahtaamalla tekee bisnestä moni muukin. Tekee, vaikka oman metsän mustikassa on lähes samat tarpeet.
Miten sitten koululääketieteen suositukset ja saadut tutkimustulokset mm.täysjyväviljasta tai tyydyttyneiden ja tyydyttymättömien rasvojen vertailusta eroavat edellä mainituista ja monesta muusta kiivaasta puheenaiheesta? Tutkimustuloksiin perustuvilla ravintosuosituksilla ei tehdä bisnestä, vaan lautasmalli ja perustotuus saadun ja kulutetun energian suhteesta jaetaan kaikelle kansalle ilmaiseksi.
Mikä hassuinta, vaikka terveydellä ja ravinnolla tehdään rahaa enemmän kuin koskaan, kansa eikun paisuu ja pullistuu. Onko se sitten virallisten suositusten syytä? Vaiko sittenkin niin, ettei niitä edes yritetä noudattaa? Tylsäähän tuo olisikin, jos joku osaisi terveen maalaisjärjen tuotteistaa ja myydä voitolla kansan kirjahyllyihin. Silloinhan loppuisi tuottoisa liiketoimi, jota kannattavampaa on vain tyhjiin kaloreihin perustuva elintarviketeollisuus. Niin kauan kuin persuukset leviävät ja heltta lepattaa, on ”rahalla ruikeloksi”-strategialla menestystä tiedossa.
Ihmeellistä ilkivaltaa
Pari viikkoa sitten paljastui erikoinen ilkivallan teko Kuopion Neulamäessä. Luontopolun kunnostus meinasi mennä tyystin hukkaan, kun viikon ajan päivällä asetellut kyltit revittiin irti ja särjettiin. Kun paikalle asetettiin vaivihkaa vartio, saatiin tekijä kiinni. Yötöissä oli kulkenut yli parikymppinen kaveri, joka kuitenkin oli kehityshäiriön vuoksi 6-vuotiaan tasolla eikä näin ollen täysin ymmärtänyt puuhiensa hintaa ja haittaa. Jollain tavalla tämä tapaus siis oli ymmärrettävissä.
Edellämainittu tapaus on kuitenkin harvinainen poikkeus. Pääosin ilkityöt ovat ihan tavallisella järjenjuoksulla varustettujen tekosia. Mutta onko tavallisessa järjenjuoksussa pikkuhiljaa tapahtumassa jonkunmoista rapautumista? Taitaa olla, mikäli englantilaista Derek Houghia on uskominen. Hän esitti kesäkuussa Athletics Weekly –lehdessä teorian, jonka mukaan vesistöihin on kertynyt jo sen verran ympäristömyrkkyjä lääkkeiden, plastiikan, pesuaineiden, tuholaismyrkkyjen, kosmetiikan ynnä myötä, että nämä kemikaalit ovat muuttamassa ihmiskunnan hormonitoimintaa.
EDC-kemikaalit saavat aikaan mm.tarkkaavaisuushäiriöitä, mielialan vaihteluita ja muita harmeja. Suomessa vesi on vielä suhteellisen puhdasta, mutta kuinkas Englannissa? Siellä teoria varmasti pitää paikkansa ainakin osaltaan, ja mitäs kesällä tapahtuikaan – valtaisia mellakoita ja päätöntä riehumista. Jos vielä oikein vanhoja halutaan muistella, onhan olemassa teoria Rooman tuhostakin: vesijohdoista liuennut lyijy pehmitti päät ja barbaareilla oli helppo nakki vallata aikansa maailmanmahti itselleen.
En väitä että ilkivalta tulisi vesijohdosta, ainakaan vielä, mutta ihan pelkkää remelin puutetta ei taida riehuminen sittenkään olla. Tässä on hyvä viitata edelliseen ravintoaiheeseen. Jos päivän menu on tarpeeksi kauan pelkkiä sipsejä, karkkeja ja energiajuomaa, tekee varmasti lopulta mieli spreijata seinä tai kaataa paperinkeräyslaatikko.
Poimuri 14
Ensi vuonna pidetään taas valtakunnassa presidenttikilpailut. Toisin kuin entiaikaisessa Kekkoslovakiassa, on luvassa taas jännitystäkin. Vaikka yhden ehdokkaan, enemmän tai vähemmän kutinsapitävät, kannatuslukemat ennustavatkin varmaa mestaruutta kuin Usain Boltille MM-satasella, on kaikki vielä mahdollista. Enpä malta olla uhraamatta tätä Poimuria pieneen välikatselmukseen.
Sauli Niinistö on vuosien varrella kerännyt itselleen melkoisen karisman. Yksityiselämään mahtuu leskeksi jäämistä ja tsunamia, toki myös romantiikkaa kuitenkin ilman repivimmänsorttisia skandaaleja rasvaiseen Ike-malliin. Kuumimmasta päivänpolitiikasta ja pintajulkisuudesta irrottautuminen tapahtui hänen kannaltaan oikeaan aikaan. Menestykset ovat kansan mielikuvissa päällimmäisinä, ja uran kolhut ovat unohtuneet. Satunnaiset jyrähdykset ja kommentit ovat toimineet elonmerkkeinä: ”järkituarikka se on”. Suomi ja koko maailma on kuitenkin sitten Niinistön huippuvuosien ajautunut aivan uusien rotkojen reunoille. Mitkä ovat Saulin vastaukset uuden ajan haasteisiin kun tosikamppailu alkaa, jää nähtäväksi.
Paavo ”Mooses” Lipposen mukaantulo ehdokkaiden joukkoon oli monelle yllätys. Varteenotettava tekijä ikämies kuitenkin on, sillä ehdokkuutensa jo julistanut politiikan kehäkettu Lasse Lehtinenkin napsautti saman tien salkkunsa kiinni ja ilmoitti etteipä rupeakaan. Lipposen paikka SDP:n ehdokkaana oli sillä kertaa selvä, mutta lukitsivatko Lehtinen ja kumppanit vastauksensa kiinni liian aikaisin? Onko yrmyllä konkarilla lopultakaan eväitä nuorempaa, ”puolivallatonta” Saulia vastaan? Miten kansa osaa punnita näitä kahta kärkiehdokasta, kun perinteiset oikeisto-vasemmisto-linjaukset ovat tulleet uusituiksi jo aikoja? Niinistö on itse julistautunut ”työväen ehdokkaaksi” ja Lipponen on kurvannut kokoomuksestakin oikealta ohi minne milloinkin on itse halunnut. Vaikka ”Kiinan keisarin puheille”, ja siinä rytäkässä on naisväki ja muut huonoluiset saaneet antaa latua.
Jos Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ovat politiikan konkareita ja osin myös kiistanalaisia nimiä, pätee sama Paavo Väyryseen jos kehenkä. Vaikka Väyrynen ei vielä keskustan virallinen ehdokas olekaan, niin värikkäin nimi hän ilman muuta puolueen ehdokasasettelussa nyt on. Kukaan ei tunnu haluavan keskustan ehdokkaaksi paitsi Paavo, ja hän taas ei ainakaan aluksi tuntunut kelpaavan muuhun kuin pilapiirtäjien maalitauluksi. Mutta näinkö on käyvä, että kepun on otettava lusikka kauniiseen käteen ja mentävä Väyrysen taakse. Ennennäkemättömässä kriisissä kamppaileva entinen ykköspuolue on ennenkin saanut hylätä järkeilyt ja taktiikat. Uskallan ennustaa nykyhallitukseen pettyneen maaseudun väen ainakin keskustan riveissä vielä kallistuvan Keminmaan suuren pojan taakse. Muiden puolueiden kannatuksen kaappaamiseen saattaa Väyrysen itsevarma imago ja vuosikymmenien isommissa ja pienemmissä suhmuroinneissa ryvettynyt maine olla liikaa.
Olisiko mahdollista että edellämainitut vanhat mestarit kompastuvat toisiinsa ja takaa pujahtaa esiin yllättäjä? Näillä näkymin kärsii kontatakin ja silti etumatka pitää. Vasemmistoliitto haluaa omaa ehdokasta, mutta eipä taida vähässä kummassa olla ketä laittaa. Ruotsalaisten Biaudet on entinen vähemmistövaltuutettu, mikä nyky-Suomen henkisessä ilmapiirissä ei tuone Rehnmäistä nostetta. Samoista syistä Pekka Haavisto jäänee, ansioistaan huolimatta, vähille äänille.
Nostetta taas perussuomalaisten Timo Soini saattaa jopa pelätä, koskapa aikoo pantata mahdollista ehdokkuuttaan vielä hollin aikaa. Soini on siinä mielessä kummallisessa rakosessa, että hänen henkilökohtainen tuloksensa on, kävi miten kävi, mitä ilmeisimmin uhka puolueen nykyiselle vauhdille. Presidentin roolissa mennään eri ehdoilla kuin puolueen johdossa, ja huono menestys puolestaan järsii jytkypotista paloja. Ihannetulos Soinille olisi niukka tappio ja kakkospaikka, mutta uskaltaako Timo asettaa tähtäimen niin tarkkaan maaliin? Seurataan mielenkiinnolla.
Kyllä pitäisi vielä joku yllätysnimi löytää. Joku kovasanainen ja karhakka, kaiken nähnyt jermu tähän tarvittaisiin. Keijo Korhonenko? Entäs mitäs sanoisitte Björn Wahlroosista? Hänen hallussaan on politiikan koko kentän askelmerkit: nuorna miesnä hän räkytti riistoporvarille tulipunaisena taistolaisena vuoteen 1973 asti, jolloin erosi kertalinttuulla kaikista poliittisista järjestöistä. Nyt Björniä saavat toppuutella jo oikeistolaisetkin enää oikeammalle menemästä.
Valtion kassakin saisi Wahloosilta täytettä hyvin, viimeisin idea on panna vapaa-aika verolle. Myös maataloustuet joutaisi hänen mielestään lopettaa tyystin. Avataan rajat vapaasti ulkolaisille elintarvikkeille ja suomalainen viljelijä kynsimään vaikka pettua. Tästä huolimatta Wahlroos nostaa itse vuosittain maataloustukea noin 300 000 euroa tiluksilleen, vaikka ei todellakaan viljele maitaan elääkseen, kuten useimmat muut maamme viljelijät. Wahlroosin muut vuositulot ovat noin 10 miljoonaa euroa. Tokihan ne UPM:n ja Nordean hallitusten puheenjohtajalla ovatkin, vaikka tiukkaa firmoilla onkin ainakin viime viikkojen lomautusluvuista päätellen.
Kovaa porukkaa näkyvät olevan maailmalla päämiehet valtiossa kuin valtiossa. Otetaan Björn, niin eipä ainakaan lopu ”kupista suolat eikä otasta kuhmut”. Näin sanottakoon, Tepon Jaskaa mukaillen.
…………………………………………………………………………………………………………………………………..
Lopuksi vielä varsin varoittava tarina omaan oveluuteen kompastumisesta. Australialainen pariskunta lähti reissuun mutta oli huolissaan seutukunnalla liikkuvien murtovarkaiden takia. Niinpä äveriäs pariskunta jakoi 50 000 dollarin arvoisen kultakoruläjänsä kolmeen roskapussiin ja jätti ne oven pieleen – siitä ei ovelinkaan roisto niitä arvaisi kähveltää.
Palattuaan kotiin ausseja odotti sekä iloinen että vähemmän iloinen yllätys. Iloista oli se, että perheen lapset olivat vanhempien poissaollessa päättäneet auttaa suursiivouksen merkeissä. Se vähemmän iloinen yllätys oli tietenkin jokaikisen roskapussin päätyminen kaatopaikalle. Ovela keksintö vei siis korut varmaan talteen paitsi rosvoilta, myös omistajiltaan. Pöljyyvestä sakotettiin, ja raskaalla rukkasella.
Sauli Niinistö on vuosien varrella kerännyt itselleen melkoisen karisman. Yksityiselämään mahtuu leskeksi jäämistä ja tsunamia, toki myös romantiikkaa kuitenkin ilman repivimmänsorttisia skandaaleja rasvaiseen Ike-malliin. Kuumimmasta päivänpolitiikasta ja pintajulkisuudesta irrottautuminen tapahtui hänen kannaltaan oikeaan aikaan. Menestykset ovat kansan mielikuvissa päällimmäisinä, ja uran kolhut ovat unohtuneet. Satunnaiset jyrähdykset ja kommentit ovat toimineet elonmerkkeinä: ”järkituarikka se on”. Suomi ja koko maailma on kuitenkin sitten Niinistön huippuvuosien ajautunut aivan uusien rotkojen reunoille. Mitkä ovat Saulin vastaukset uuden ajan haasteisiin kun tosikamppailu alkaa, jää nähtäväksi.
Paavo ”Mooses” Lipposen mukaantulo ehdokkaiden joukkoon oli monelle yllätys. Varteenotettava tekijä ikämies kuitenkin on, sillä ehdokkuutensa jo julistanut politiikan kehäkettu Lasse Lehtinenkin napsautti saman tien salkkunsa kiinni ja ilmoitti etteipä rupeakaan. Lipposen paikka SDP:n ehdokkaana oli sillä kertaa selvä, mutta lukitsivatko Lehtinen ja kumppanit vastauksensa kiinni liian aikaisin? Onko yrmyllä konkarilla lopultakaan eväitä nuorempaa, ”puolivallatonta” Saulia vastaan? Miten kansa osaa punnita näitä kahta kärkiehdokasta, kun perinteiset oikeisto-vasemmisto-linjaukset ovat tulleet uusituiksi jo aikoja? Niinistö on itse julistautunut ”työväen ehdokkaaksi” ja Lipponen on kurvannut kokoomuksestakin oikealta ohi minne milloinkin on itse halunnut. Vaikka ”Kiinan keisarin puheille”, ja siinä rytäkässä on naisväki ja muut huonoluiset saaneet antaa latua.
Jos Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ovat politiikan konkareita ja osin myös kiistanalaisia nimiä, pätee sama Paavo Väyryseen jos kehenkä. Vaikka Väyrynen ei vielä keskustan virallinen ehdokas olekaan, niin värikkäin nimi hän ilman muuta puolueen ehdokasasettelussa nyt on. Kukaan ei tunnu haluavan keskustan ehdokkaaksi paitsi Paavo, ja hän taas ei ainakaan aluksi tuntunut kelpaavan muuhun kuin pilapiirtäjien maalitauluksi. Mutta näinkö on käyvä, että kepun on otettava lusikka kauniiseen käteen ja mentävä Väyrysen taakse. Ennennäkemättömässä kriisissä kamppaileva entinen ykköspuolue on ennenkin saanut hylätä järkeilyt ja taktiikat. Uskallan ennustaa nykyhallitukseen pettyneen maaseudun väen ainakin keskustan riveissä vielä kallistuvan Keminmaan suuren pojan taakse. Muiden puolueiden kannatuksen kaappaamiseen saattaa Väyrysen itsevarma imago ja vuosikymmenien isommissa ja pienemmissä suhmuroinneissa ryvettynyt maine olla liikaa.
Olisiko mahdollista että edellämainitut vanhat mestarit kompastuvat toisiinsa ja takaa pujahtaa esiin yllättäjä? Näillä näkymin kärsii kontatakin ja silti etumatka pitää. Vasemmistoliitto haluaa omaa ehdokasta, mutta eipä taida vähässä kummassa olla ketä laittaa. Ruotsalaisten Biaudet on entinen vähemmistövaltuutettu, mikä nyky-Suomen henkisessä ilmapiirissä ei tuone Rehnmäistä nostetta. Samoista syistä Pekka Haavisto jäänee, ansioistaan huolimatta, vähille äänille.
Nostetta taas perussuomalaisten Timo Soini saattaa jopa pelätä, koskapa aikoo pantata mahdollista ehdokkuuttaan vielä hollin aikaa. Soini on siinä mielessä kummallisessa rakosessa, että hänen henkilökohtainen tuloksensa on, kävi miten kävi, mitä ilmeisimmin uhka puolueen nykyiselle vauhdille. Presidentin roolissa mennään eri ehdoilla kuin puolueen johdossa, ja huono menestys puolestaan järsii jytkypotista paloja. Ihannetulos Soinille olisi niukka tappio ja kakkospaikka, mutta uskaltaako Timo asettaa tähtäimen niin tarkkaan maaliin? Seurataan mielenkiinnolla.
Kyllä pitäisi vielä joku yllätysnimi löytää. Joku kovasanainen ja karhakka, kaiken nähnyt jermu tähän tarvittaisiin. Keijo Korhonenko? Entäs mitäs sanoisitte Björn Wahlroosista? Hänen hallussaan on politiikan koko kentän askelmerkit: nuorna miesnä hän räkytti riistoporvarille tulipunaisena taistolaisena vuoteen 1973 asti, jolloin erosi kertalinttuulla kaikista poliittisista järjestöistä. Nyt Björniä saavat toppuutella jo oikeistolaisetkin enää oikeammalle menemästä.
Valtion kassakin saisi Wahloosilta täytettä hyvin, viimeisin idea on panna vapaa-aika verolle. Myös maataloustuet joutaisi hänen mielestään lopettaa tyystin. Avataan rajat vapaasti ulkolaisille elintarvikkeille ja suomalainen viljelijä kynsimään vaikka pettua. Tästä huolimatta Wahlroos nostaa itse vuosittain maataloustukea noin 300 000 euroa tiluksilleen, vaikka ei todellakaan viljele maitaan elääkseen, kuten useimmat muut maamme viljelijät. Wahlroosin muut vuositulot ovat noin 10 miljoonaa euroa. Tokihan ne UPM:n ja Nordean hallitusten puheenjohtajalla ovatkin, vaikka tiukkaa firmoilla onkin ainakin viime viikkojen lomautusluvuista päätellen.
Kovaa porukkaa näkyvät olevan maailmalla päämiehet valtiossa kuin valtiossa. Otetaan Björn, niin eipä ainakaan lopu ”kupista suolat eikä otasta kuhmut”. Näin sanottakoon, Tepon Jaskaa mukaillen.
…………………………………………………………………………………………………………………………………..
Lopuksi vielä varsin varoittava tarina omaan oveluuteen kompastumisesta. Australialainen pariskunta lähti reissuun mutta oli huolissaan seutukunnalla liikkuvien murtovarkaiden takia. Niinpä äveriäs pariskunta jakoi 50 000 dollarin arvoisen kultakoruläjänsä kolmeen roskapussiin ja jätti ne oven pieleen – siitä ei ovelinkaan roisto niitä arvaisi kähveltää.
Palattuaan kotiin ausseja odotti sekä iloinen että vähemmän iloinen yllätys. Iloista oli se, että perheen lapset olivat vanhempien poissaollessa päättäneet auttaa suursiivouksen merkeissä. Se vähemmän iloinen yllätys oli tietenkin jokaikisen roskapussin päätyminen kaatopaikalle. Ovela keksintö vei siis korut varmaan talteen paitsi rosvoilta, myös omistajiltaan. Pöljyyvestä sakotettiin, ja raskaalla rukkasella.
Poimuri 13
Ihan ensiksi kiitoksia saamastani lukijapalautteesta. Edellisessä Poimurissa kertoilin seikkailuistani kesälaitumilla ja niinpä päivänä muutamana ollessani napsimassa kuvia torimontusta, pysäytti eräs pyöräilevä lady kohdalleni ja kiitti osanotosta: ”minnäe oon lomalla, ja kohta pittää piästä työmualle. Ee kennenkään pörssi kestä nykyhinnoella lommoo pittee!”. Toivottavasti hänkin on jo päässyt oman sorvinsa ääreen! Eli terveisiä vaan.
Saako lähettää terveisiä?
Milloin olet viimeksi laittanut terveisiä? Milloin olet niitä jonkun tuomana joltakin saanut? Lähetetäänkö niitä edes enää? Onko koko terveisperinne niin luissa ja ytimissä, ettei sitä edes huomaa? Onko keskinäinen kommunikaatiomme vähitellen muuntautumassa hyväntahtoisesta terkkuilusta tanakkaan vihapuheeseen?
Ainakin vanhemmista lukijoista moni muistaa Kalle Päätalon isä-Herkon. Hänellä oli terveisiin tiukka asenne, hän ei niitä lähetellyt eikä varsinkaan välittänyt. ”Terviisipojan” virkaa Hermanni Päätalo kammosi sydämensä pohjasta. Kammosi, vaikka tuohon maailmanaikaan terveisten kuljettelulla oli ihan järkeenkäypä funktio: viestit kulkivat vain lihasvoimalla ja kun joku hiihti naapurusten tai savottojen välisen korpitaipaleen, teki mieli pistää elonmerkkiä kulkijan mukaan.
Nykyään ei terveisiä enää tässä mielessä lähetellä, onhan jokaisella kanavat tuikata viestiä suoraan kohteeseen. Tekstiviesti, puhelu, sähköposti tai facebookissa tökkiminen ja huhuilu on tehnyt ”terviisipojat” työttömiksi. Terveiset ovatkin saaneet nykyihmisillä enemmän lähettäjästään kuin saajastaan kertovan merkityksen. Monet kerrat olen minäkin saanut vietäväkseni terveisiä tyyliin: ”Oot mänössä Kake Randelinin keikalle? Sano kuule Kakelle terkut, oltiin yhtäaekoo Punkaharjun tanssilavalla, oeskoon tuo ollu 1987? Ollaan vanahoja kaveria, ee kyllä oo sen jälestä nähty.” No pitää tietysti viedä Kakelle terveiset, muutenhan lähettäjä loukkaantuu. ”Terveisiä Kake sulle Rynttylän Ekiltä, ootta kuulemma vanahoja kaveria”. Kakea naurattaa, näitä ikimuistettavia kavereita hänellä on paljon.
Vaikka terveisten kuskaamisessa oma hivenen turhanaikainen sivumakunsa onkin, on sekin terveempi tapa kommunikoida kuin nykytekniikan mahdollistama päätön sättiminen. Idealistinen unelma reaaliaikaisesta viestinnästä koko ihmiskunnan kesken on vähitellen näyttänyt myös pimeän puolensa. Niin jyrkkiä mielipiteitä, niin hätäisesti muotoiltuja kannanottoja ei olekaan ettei niitä nettiin työnnettäisi. Hieman kärjistäen: kun ennen löit vasaralla sormeesi, karjuit saatanat ja perkeleet, heitit puolivoltin kerien ja ähkit minuutin. Nyt lyöt sormeen, ehyellä kädellä napsautat älyttömyyspuhelimen globaaliin tajuntaan ja survaiset ne kirosanat nettiin ja samalla haukut vasaran valmistajan sekä politiikan, joka tilanteeseen alun perin johti.
Taidan minäkin pysytellä edelleen Päätalon Herkon halveksimien ”terviisipoikien” kirjoissa. Niin kauan kuin ihmiset terveisiä lähettämällä ja kuljettamalla viestivät edes välillisesti kasvokkain, on inhimillisyydellä toivoa. Jos sähköisesti kerätään aggressiota ilman rauhoittavia sivulauseita ja lähdetään kaduille kontaktoimaan seipäin ja korennoin, on vanhakin kuningaskunta pian kaaoksen vallassa. Terveisiä vain Elisabethille: näytähän välillä parvekkeella naamaasi äläkä liity Twitteriin ollenkaan…
Marjanpoimintaa
Suomalaisten marjastusinto on vuosikymmenten varrella mennyt alaspäin kuin lehmänhäntä. Yhä harvemmat lähtevät kaupungeista kotiseuduilleen marjastamaan, ja maaseudun asukkaillakin alkaa marja-aktiivien keski-ikä kohota uhkaavasti. Uusimmat tutkimustulokset joiden mukaan mustikka on ravintoarvoiltaan paljon mainostetun goji-marjan luokkaa, ovat jonkin verran kiihdyttäneet marjastusintoa, mutta siltikin mättäikössä kompurointi poimurin(!) kanssa tuntuu olevan katoamassa olevaa kansanperinnettä. Hyvänäkin vuonna sadosta kootaan vain vajaa kymmenesosa. Valtaosa kotimaisesta superfoodista jää siis metsiin.
Kun suomalaiset eivät kerran tunnu saavan marjojaan poimituksi, ovat marja-alan yrittäjät alkaneet käyttää työvoimaa, jolle marjastus maittaa. Muun muassa Thaimaasta tulleet poimijat ovat ottaneet haasteen vastaan ja syöksyneet saaliin perään enempiä koukkuilematta. Suomalaisia poimijoita ärsyttävät alhaiset hinnatkaan eivät ole haitanneet, onpahan kerätty kahta innokkaammin.
Kuten arvata saattaa, täysin erilaisesta kulttuurista tulleiden poimijoiden lähettäminen omin nokkinensa poimintatöihin on johtanut paikoittain kitkuisiin tunnelmiin. Ikiaikaisena nautintaoikeutenaan marjapaikkojaan pitäneet kotitarvepoimijat ovat kokeneet tulleensa ryövätyiksi, varsinkin jos jokamiehen oikeutta ei ole marjapartioille terotettu kyllin painokkaasti ja keruu on alkanut jo talon pihasta.
Tv:n ajankohtaisohjelmassa käsiteltiin pohjoisen kärjistynyttä tilannetta paikallisten kotitarvepoimijoiden ja vierastyövoimalla poimivien kaupallisten marjafirmojen kesken. Jokamiehenoikeudesta piittaamatta metsäteille rakennellaan puomeja ja korven keskeltä potkitaan nurin poimijoiden mätäsmerkkejä. Innokkaimmin peräkorpea aitaamassa tuntuvat olevan ikänsä marjassa kulkeneet eläkeläiset, jotka ovat saaneet parhaat saaliit aina samoilta seuduilta. Nyt olo on ryöstetyn oloinen kun sähäkkä sankkoplutoona käy repäisemässä marjat jopa puoliraakoina mukaansa.
Entäs sitten kun tehokkain marjastajasukupolvi kuheloituu kammareihinsa ja mikään firma ei uskalla suolapanoksen pelossa tuoda poimijoita metsätien varteen? Marjat märkänevät metsiin ja vitamiinit myydään kansalle poretabletteina. Uskallan väittää, että Suomen kokoisessa metsämaassa riittää poimittavaa joka läänissä yllin kyllin. Jos joku on niin rekihurja että matkustaa maapallon toiselta puolelta mustikkaan ja puolukkaan, suon minä sen urakan ilon riemumielin tekijälleen. Kun vertaa torilla litrahintaa eksoottisten supermarjojen hintaan, maksaa markkinahinnan ihan mielellään. Se raha, mikä hinnasta poimijalle päätyy, on takuulla hiellä ja vaivalla ansaittu.
Saako lähettää terveisiä?
Milloin olet viimeksi laittanut terveisiä? Milloin olet niitä jonkun tuomana joltakin saanut? Lähetetäänkö niitä edes enää? Onko koko terveisperinne niin luissa ja ytimissä, ettei sitä edes huomaa? Onko keskinäinen kommunikaatiomme vähitellen muuntautumassa hyväntahtoisesta terkkuilusta tanakkaan vihapuheeseen?
Ainakin vanhemmista lukijoista moni muistaa Kalle Päätalon isä-Herkon. Hänellä oli terveisiin tiukka asenne, hän ei niitä lähetellyt eikä varsinkaan välittänyt. ”Terviisipojan” virkaa Hermanni Päätalo kammosi sydämensä pohjasta. Kammosi, vaikka tuohon maailmanaikaan terveisten kuljettelulla oli ihan järkeenkäypä funktio: viestit kulkivat vain lihasvoimalla ja kun joku hiihti naapurusten tai savottojen välisen korpitaipaleen, teki mieli pistää elonmerkkiä kulkijan mukaan.
Nykyään ei terveisiä enää tässä mielessä lähetellä, onhan jokaisella kanavat tuikata viestiä suoraan kohteeseen. Tekstiviesti, puhelu, sähköposti tai facebookissa tökkiminen ja huhuilu on tehnyt ”terviisipojat” työttömiksi. Terveiset ovatkin saaneet nykyihmisillä enemmän lähettäjästään kuin saajastaan kertovan merkityksen. Monet kerrat olen minäkin saanut vietäväkseni terveisiä tyyliin: ”Oot mänössä Kake Randelinin keikalle? Sano kuule Kakelle terkut, oltiin yhtäaekoo Punkaharjun tanssilavalla, oeskoon tuo ollu 1987? Ollaan vanahoja kaveria, ee kyllä oo sen jälestä nähty.” No pitää tietysti viedä Kakelle terveiset, muutenhan lähettäjä loukkaantuu. ”Terveisiä Kake sulle Rynttylän Ekiltä, ootta kuulemma vanahoja kaveria”. Kakea naurattaa, näitä ikimuistettavia kavereita hänellä on paljon.
Vaikka terveisten kuskaamisessa oma hivenen turhanaikainen sivumakunsa onkin, on sekin terveempi tapa kommunikoida kuin nykytekniikan mahdollistama päätön sättiminen. Idealistinen unelma reaaliaikaisesta viestinnästä koko ihmiskunnan kesken on vähitellen näyttänyt myös pimeän puolensa. Niin jyrkkiä mielipiteitä, niin hätäisesti muotoiltuja kannanottoja ei olekaan ettei niitä nettiin työnnettäisi. Hieman kärjistäen: kun ennen löit vasaralla sormeesi, karjuit saatanat ja perkeleet, heitit puolivoltin kerien ja ähkit minuutin. Nyt lyöt sormeen, ehyellä kädellä napsautat älyttömyyspuhelimen globaaliin tajuntaan ja survaiset ne kirosanat nettiin ja samalla haukut vasaran valmistajan sekä politiikan, joka tilanteeseen alun perin johti.
Taidan minäkin pysytellä edelleen Päätalon Herkon halveksimien ”terviisipoikien” kirjoissa. Niin kauan kuin ihmiset terveisiä lähettämällä ja kuljettamalla viestivät edes välillisesti kasvokkain, on inhimillisyydellä toivoa. Jos sähköisesti kerätään aggressiota ilman rauhoittavia sivulauseita ja lähdetään kaduille kontaktoimaan seipäin ja korennoin, on vanhakin kuningaskunta pian kaaoksen vallassa. Terveisiä vain Elisabethille: näytähän välillä parvekkeella naamaasi äläkä liity Twitteriin ollenkaan…
Marjanpoimintaa
Suomalaisten marjastusinto on vuosikymmenten varrella mennyt alaspäin kuin lehmänhäntä. Yhä harvemmat lähtevät kaupungeista kotiseuduilleen marjastamaan, ja maaseudun asukkaillakin alkaa marja-aktiivien keski-ikä kohota uhkaavasti. Uusimmat tutkimustulokset joiden mukaan mustikka on ravintoarvoiltaan paljon mainostetun goji-marjan luokkaa, ovat jonkin verran kiihdyttäneet marjastusintoa, mutta siltikin mättäikössä kompurointi poimurin(!) kanssa tuntuu olevan katoamassa olevaa kansanperinnettä. Hyvänäkin vuonna sadosta kootaan vain vajaa kymmenesosa. Valtaosa kotimaisesta superfoodista jää siis metsiin.
Kun suomalaiset eivät kerran tunnu saavan marjojaan poimituksi, ovat marja-alan yrittäjät alkaneet käyttää työvoimaa, jolle marjastus maittaa. Muun muassa Thaimaasta tulleet poimijat ovat ottaneet haasteen vastaan ja syöksyneet saaliin perään enempiä koukkuilematta. Suomalaisia poimijoita ärsyttävät alhaiset hinnatkaan eivät ole haitanneet, onpahan kerätty kahta innokkaammin.
Kuten arvata saattaa, täysin erilaisesta kulttuurista tulleiden poimijoiden lähettäminen omin nokkinensa poimintatöihin on johtanut paikoittain kitkuisiin tunnelmiin. Ikiaikaisena nautintaoikeutenaan marjapaikkojaan pitäneet kotitarvepoimijat ovat kokeneet tulleensa ryövätyiksi, varsinkin jos jokamiehen oikeutta ei ole marjapartioille terotettu kyllin painokkaasti ja keruu on alkanut jo talon pihasta.
Tv:n ajankohtaisohjelmassa käsiteltiin pohjoisen kärjistynyttä tilannetta paikallisten kotitarvepoimijoiden ja vierastyövoimalla poimivien kaupallisten marjafirmojen kesken. Jokamiehenoikeudesta piittaamatta metsäteille rakennellaan puomeja ja korven keskeltä potkitaan nurin poimijoiden mätäsmerkkejä. Innokkaimmin peräkorpea aitaamassa tuntuvat olevan ikänsä marjassa kulkeneet eläkeläiset, jotka ovat saaneet parhaat saaliit aina samoilta seuduilta. Nyt olo on ryöstetyn oloinen kun sähäkkä sankkoplutoona käy repäisemässä marjat jopa puoliraakoina mukaansa.
Entäs sitten kun tehokkain marjastajasukupolvi kuheloituu kammareihinsa ja mikään firma ei uskalla suolapanoksen pelossa tuoda poimijoita metsätien varteen? Marjat märkänevät metsiin ja vitamiinit myydään kansalle poretabletteina. Uskallan väittää, että Suomen kokoisessa metsämaassa riittää poimittavaa joka läänissä yllin kyllin. Jos joku on niin rekihurja että matkustaa maapallon toiselta puolelta mustikkaan ja puolukkaan, suon minä sen urakan ilon riemumielin tekijälleen. Kun vertaa torilla litrahintaa eksoottisten supermarjojen hintaan, maksaa markkinahinnan ihan mielellään. Se raha, mikä hinnasta poimijalle päätyy, on takuulla hiellä ja vaivalla ansaittu.
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Poimuri 12
Joillakin onnellisilla kesäloma tai edes osa siitä on vielä edessäpäin. Itselläni varsinainen loma on takana. Varsinainen siksi, että kyseessä oli ensimmäinen täysin yhtenäinen lomajakso kymmeneen vuoteen ilman minkäänlaista työaskarta. Mutta jos joku luulee tällaisen loman minun kohdallani tarkoittaneen loikoilua rannalla dekkaria lukien, ilman kalenterimerkintöjä, erehtyy raskaasti. Kuukauden sisään ehti syyskauden avaus-Poimurin tarpeet saada kasaan vallan hyvin…
Savon kesätapahtumat voimissaan
Suomen kesä on tapahtumia täynnä. Ilokseni sain huomata savolaisten kesämenojen pitävän edelleen asemansa ja jopa parantavan tahtiaan. Rauhalahden jätkänkämpällä tunnelma oli juhannuksena mainio. Perinteinen ohjelma: kokko, tukkilaiset, taikuri, karaoke ja kotimainen suosikkiartisti (tällä kertaa Frederik), toimi kuten pitikin. Eukonkannon MM-kisat on muodostunut pikkuhiljaa todelliseksi brändiksi, jonka arvo taitaa olla kansainvälisesti jopa suurempi kuin omassa maassa. Maailmalla hyväntuulinen urheilutapahtuma herättää pelkästään positiivista kiinnostusta, meillä riittää yhä niitä, joiden mielestä ”akankantoja sun muita hullutuksia” saa hävetä. Perinteisesti Eukonkannoista matka käy Kuopion Viinijuhlille, niin nytkin. Viikon tarjonnasta jäi erityisen positiivisena mieleen Marco Hietalan ja Kristiina Braskin loistavat suoritukset kaupunginorkesterin ja kapellimestarinsa Atso Almilan kanssa, jotka illan päätteeksi jatkuivat vielä Henkassakin…
Ysti otti kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti majansa Alapitkältä Siilinjärvelle ja samalla tuli uusi nimikin, Siilifolk. Ratkaisu taisi olla oikea, sillä Siilinjärvellä ite-taiteen ja kansanmusiikin viikko keräsi moninkertaisen määrän yleisöä, vaikka kaikkien edellisten Ystien kävijät ynnättäisiin yhteen. Tästä tuloksesta on hyvä jatkaa.
Suonenjoen Mansikkakarnevaalit on sekin omanlaisensa tavaramerkki ja kun vielä jatkaa matkaa mansikkapitäjästä yhden asemavälin, tulee Pieksämäelle. Lähes jokakesäiseksi käyntipaikaksi on kehkeytynyt paikallinen festivaali Savonsolmu Beach & Blues Party. Monipuolisen rootsmusiikkikattauksen lisäksi tapahtumassa kiehtoo sen pitopaikkana toimiva hotelli, jonka betoniset seinät ja 70-lukulaiset yksityiskohdat vievät nostalgiaan taipuvaisen musaturistin suoraan haisaappaiden aikaan.
Jos Savonsolmu on tyylikästä retroa, löytyy vielä aitoa nuhjuakin. Keitele Jazzien yhteydessä majoituin erääseen keskisuomalaiseen maakuntahotelliin ja ainakin siivouspartiolla olisi katseessaan tarkennettavaa. Vuoteen vieressä lojui tyhjä lonkerotölkki ja suihkun lattialla märkä pyyhe. Eteisnarikan seinällä komeili kuitenkin diplomi: vuoden yrittäjä 1986. Pienellä remontilla kyseisestä kohteesta saisi oivan nostalgiakohteen.
Äänekosken reissu meni muutenkin retrohengessä. Jyväskylästä jatsareita kuskasi vanha kunnon lättähattu, ruokateltassa istui ”pikkujättiläinen” itse ja lavalla meuhkasi Arthur Brown, joka yhä odottaa uutta hittiä vuoden 1968 Fire-biisin jatkoksi. Summa summarum, hyvä oli meininki ja ensi vuonna kuka ties uudelleen.
Viimeisellä lomaviikolla oli ohjelmassa vierailu Peräseinäjoen observatoriossa, Seinäjoen Törnävän kesäteatterin ”Siunattu hulluus” ja Kevyt Olo –viikonloppu Iisalmessa. Kun Juhani Aho täyttää 150 vuotta, kaupunki 120 vuotta ja itse tapahtumakin 10 vuotta, oli aihetta juhlaan. Alkuvuosien pienimuotoisesta torikokoontumisesta on kehittynyt kolmipäiväinen tapahtumaviikonloppu, jolle tuntuu monipuolisuu-dessaan olevan tilausta. Ainakin lauantaipäivän juhlakonsertissa torilla ja baarien iltakeikoilla yleisöä oli suorastaan tungokseksi asti. Jos näin kuopiolaisena kuvittelin pakenevani RockCockin ruuhkia Ylä-Savoon, laskin hieman väärin. Kansaa oli kasoittain ja tuttuja tuntui olevan puolet. Kun illan päätteeksi luikautin Tuoppikellarin karaokessa ”Bensaa suonissa”, kuvasti se oivallisesti loman kiivasta tahtia.
Ei näkynyt tulppaaneja
Ei sillä hyvä että kotimaan kyökkäjäisiä piti kiertää väkkärän lailla, yksi lenkki meni vieraillekin maille. Legendaarinen Black Crowes ei myötäänsä näillä mailla kiertele, harvemmin koko Euroopassa, joten Amsterdamin klubikeikalle liput tuli varattua jo talvella. Ja kyllä kannatti, sillä vanhaan kirkkoon laadittu legendaarinen Paradiso-klubi veti molempina iltoina 1200 henkeä ja taisi jäädä joku jonoonkin.
Amsterdam on erikoinen kaupunki. Kun rautatieasemalta astuu kaupungin vilinään, on ensimmäinen äänikuva polkupyörän soittokellon ääni. Amsterdamissa on pyörä pätevä kulkupeli, ja sitä kanavien kaupungissa kyllä käytetäänkin. Puukenkien kolinaa sen sijaan ei kuule, eikä kukaan ole tulppaaneissa turvallaan vanhaa lauluväännöstä lainatakseni. Vapaamielisyydestään tunnetussa kaupungissa meno ja meininki on varsin leppoisaa ja siivoa – varsinaisia humalaisia näki kappaleittain lukien paljon vähemmän kuin koti-Kuopion torin laidalla tai puistossa.
Ikävä kyllä tämä Amsterdamin reissu taisi jäädä näppäryydessään historialliseksi. Viime viikolla Air Baltic päätti yhtäkkiä lopettaa Kuopion lentonsa. Harmin paikka.
……………………………………………………………………………………………………..
Lopuksi: tulipahan kokeiltua tällaistakin lomataktiikkaa, eli mukaan vaan kaikkeen mielenkiintoiseen. Siinä mielessä onnistui että paljon tuli virikkeitä ja elämyksiä, toisaalta mynkään meni kun paljon jäi käymättäkin ja hirmuinen ajaminen, junailu ja lentäminen stressaa lopulta sekin.
Mukava palata seuraanne, arvon lukijani. Kuten arvannette, moinen lomahölläkkä pistää viiman käymään rahapussinkin liepeillä siihen malliin että syksyn, talven ja kevään saa taas kirjoitella ja keikkailla ahkerasti ennen kuin taas lomalaidun kutsuu.
Savon kesätapahtumat voimissaan
Suomen kesä on tapahtumia täynnä. Ilokseni sain huomata savolaisten kesämenojen pitävän edelleen asemansa ja jopa parantavan tahtiaan. Rauhalahden jätkänkämpällä tunnelma oli juhannuksena mainio. Perinteinen ohjelma: kokko, tukkilaiset, taikuri, karaoke ja kotimainen suosikkiartisti (tällä kertaa Frederik), toimi kuten pitikin. Eukonkannon MM-kisat on muodostunut pikkuhiljaa todelliseksi brändiksi, jonka arvo taitaa olla kansainvälisesti jopa suurempi kuin omassa maassa. Maailmalla hyväntuulinen urheilutapahtuma herättää pelkästään positiivista kiinnostusta, meillä riittää yhä niitä, joiden mielestä ”akankantoja sun muita hullutuksia” saa hävetä. Perinteisesti Eukonkannoista matka käy Kuopion Viinijuhlille, niin nytkin. Viikon tarjonnasta jäi erityisen positiivisena mieleen Marco Hietalan ja Kristiina Braskin loistavat suoritukset kaupunginorkesterin ja kapellimestarinsa Atso Almilan kanssa, jotka illan päätteeksi jatkuivat vielä Henkassakin…
Ysti otti kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti majansa Alapitkältä Siilinjärvelle ja samalla tuli uusi nimikin, Siilifolk. Ratkaisu taisi olla oikea, sillä Siilinjärvellä ite-taiteen ja kansanmusiikin viikko keräsi moninkertaisen määrän yleisöä, vaikka kaikkien edellisten Ystien kävijät ynnättäisiin yhteen. Tästä tuloksesta on hyvä jatkaa.
Suonenjoen Mansikkakarnevaalit on sekin omanlaisensa tavaramerkki ja kun vielä jatkaa matkaa mansikkapitäjästä yhden asemavälin, tulee Pieksämäelle. Lähes jokakesäiseksi käyntipaikaksi on kehkeytynyt paikallinen festivaali Savonsolmu Beach & Blues Party. Monipuolisen rootsmusiikkikattauksen lisäksi tapahtumassa kiehtoo sen pitopaikkana toimiva hotelli, jonka betoniset seinät ja 70-lukulaiset yksityiskohdat vievät nostalgiaan taipuvaisen musaturistin suoraan haisaappaiden aikaan.
Jos Savonsolmu on tyylikästä retroa, löytyy vielä aitoa nuhjuakin. Keitele Jazzien yhteydessä majoituin erääseen keskisuomalaiseen maakuntahotelliin ja ainakin siivouspartiolla olisi katseessaan tarkennettavaa. Vuoteen vieressä lojui tyhjä lonkerotölkki ja suihkun lattialla märkä pyyhe. Eteisnarikan seinällä komeili kuitenkin diplomi: vuoden yrittäjä 1986. Pienellä remontilla kyseisestä kohteesta saisi oivan nostalgiakohteen.
Äänekosken reissu meni muutenkin retrohengessä. Jyväskylästä jatsareita kuskasi vanha kunnon lättähattu, ruokateltassa istui ”pikkujättiläinen” itse ja lavalla meuhkasi Arthur Brown, joka yhä odottaa uutta hittiä vuoden 1968 Fire-biisin jatkoksi. Summa summarum, hyvä oli meininki ja ensi vuonna kuka ties uudelleen.
Viimeisellä lomaviikolla oli ohjelmassa vierailu Peräseinäjoen observatoriossa, Seinäjoen Törnävän kesäteatterin ”Siunattu hulluus” ja Kevyt Olo –viikonloppu Iisalmessa. Kun Juhani Aho täyttää 150 vuotta, kaupunki 120 vuotta ja itse tapahtumakin 10 vuotta, oli aihetta juhlaan. Alkuvuosien pienimuotoisesta torikokoontumisesta on kehittynyt kolmipäiväinen tapahtumaviikonloppu, jolle tuntuu monipuolisuu-dessaan olevan tilausta. Ainakin lauantaipäivän juhlakonsertissa torilla ja baarien iltakeikoilla yleisöä oli suorastaan tungokseksi asti. Jos näin kuopiolaisena kuvittelin pakenevani RockCockin ruuhkia Ylä-Savoon, laskin hieman väärin. Kansaa oli kasoittain ja tuttuja tuntui olevan puolet. Kun illan päätteeksi luikautin Tuoppikellarin karaokessa ”Bensaa suonissa”, kuvasti se oivallisesti loman kiivasta tahtia.
Ei näkynyt tulppaaneja
Ei sillä hyvä että kotimaan kyökkäjäisiä piti kiertää väkkärän lailla, yksi lenkki meni vieraillekin maille. Legendaarinen Black Crowes ei myötäänsä näillä mailla kiertele, harvemmin koko Euroopassa, joten Amsterdamin klubikeikalle liput tuli varattua jo talvella. Ja kyllä kannatti, sillä vanhaan kirkkoon laadittu legendaarinen Paradiso-klubi veti molempina iltoina 1200 henkeä ja taisi jäädä joku jonoonkin.
Amsterdam on erikoinen kaupunki. Kun rautatieasemalta astuu kaupungin vilinään, on ensimmäinen äänikuva polkupyörän soittokellon ääni. Amsterdamissa on pyörä pätevä kulkupeli, ja sitä kanavien kaupungissa kyllä käytetäänkin. Puukenkien kolinaa sen sijaan ei kuule, eikä kukaan ole tulppaaneissa turvallaan vanhaa lauluväännöstä lainatakseni. Vapaamielisyydestään tunnetussa kaupungissa meno ja meininki on varsin leppoisaa ja siivoa – varsinaisia humalaisia näki kappaleittain lukien paljon vähemmän kuin koti-Kuopion torin laidalla tai puistossa.
Ikävä kyllä tämä Amsterdamin reissu taisi jäädä näppäryydessään historialliseksi. Viime viikolla Air Baltic päätti yhtäkkiä lopettaa Kuopion lentonsa. Harmin paikka.
……………………………………………………………………………………………………..
Lopuksi: tulipahan kokeiltua tällaistakin lomataktiikkaa, eli mukaan vaan kaikkeen mielenkiintoiseen. Siinä mielessä onnistui että paljon tuli virikkeitä ja elämyksiä, toisaalta mynkään meni kun paljon jäi käymättäkin ja hirmuinen ajaminen, junailu ja lentäminen stressaa lopulta sekin.
Mukava palata seuraanne, arvon lukijani. Kuten arvannette, moinen lomahölläkkä pistää viiman käymään rahapussinkin liepeillä siihen malliin että syksyn, talven ja kevään saa taas kirjoitella ja keikkailla ahkerasti ennen kuin taas lomalaidun kutsuu.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Poimuri 11
Haaveiden ja hikisen arjen kontrasti on ehtinyt valjeta tällekin suvelle. Kun lapsena veteli suvivirren ja nappasi kouraansa todistuksen ja jätskipuikon, oli homma hallussa. Nyt tuntuu piisaavan ihan samoja askareita kuin keväällä, syksyllä ja talvellakin. Monialayrittäjän onni on olla monessa mukana, mutta totta sekin, että kun yksi homma huilaa niin toinen jatkaa.
Onneksi on aikaa myös olla ulkoiluun ja kuntoiluun, rentoutumiseen luonnon helmassa. Piipahdin kerrattain Puijon metsään lenkille ja hellekelillä tietenkin tankkasin litran ainakin etukynteen. Syytä olikin, sillä alkuillan kuumuus oli varsin painostava. Hikeä lisäsi myös reipas vauhdinpito, johon ajoi itikoiden lukumäärä ja verenhimoisuus. Viimeiset kilometrit olivat aikamoista kamppailua, sillä nestetankkausta olisi ollut syytä vajuttaa hieman muutenkin kuin vain hikenä ja alkoipa samalla mahakin muljahdella pahaneteisesti. Mutta huoltotauko oli mahdoton, sillä vipellyksestä huolimatta sorkat olivat polvitaipeita myöten itikoiden peitossa. Tapanani ei ole tehdä mitään projektia ns.juosten kustuna, eikä se tuollakaan lenkillä vaihtoehdoksi käynyt.
Lienen luontosuhteeni puolesta hieman epäonnistunut, sillä viime viikolla sain muutaman päivän lähimetsässä eläytyä Hitchcockin Linnut-filmin tunnelmiin. Kun ulkoilutin phalene-koiriani lähimetsikössä, alkoi alueelle majoittunut varisremmi rähistä ärtyisästi. Koirat haukkuivat ja minä vinoilin, varikset raakkuivat kahta kauheammin. Lopulta linnut alkoivat lennellä korvani juuresta. Tajusin vaihtaa reittiä kun näin äkäisen variksen puun oksalla repimässä oksaa kappaleiksi terävällä nokallaan. Lopullisesti nostimme kytkintä, kun naapuritalon pihaan ilmestyi ystävällinen vanha rouva kertomaan varisten hänen päälakeaan jo kynsillään koplotelleen.
Tosielämän ”angry birdseillä” oli ilmeisesti poikaset, joita he porukalla varjelivat. Nyt lienee jälkikasvu maailmalla, koska tunnelma metsikössä on jo paljon leppoisampi. Milloinkahan itikoiden poikaset lähtevät pesästään, ettei vanhojen sääskien tarvitse enää viatonta rehveltäjää ahdistella..?
Ikuinen doping
En ole varmasti ainoa suomalainen, jota loputon soutaminen ja huopaaminen, paljastukset ja takin käännöt alkavat kyllästyttää. Juttua voisi jatkaa näillä alkusanoilla ihan hyvin hallitusneuvotteluistakin, mutta ne kai joskus valmistuvat. Hiihdon dopingoikeudenkäynti sen sijaan ei sellaista edes meinaile.
Jotenkin tässä koko farssissa alkaa suhteellisuudentaju hämärtyä. Salamavalot räiskyvät ja nauhurien kovalevyt nitisevät kun hiihtopiirien puheenjohtajia, kunnanlääkäreitä ja tippa-iitoja marssitetaan milloin mihinkin aitioon. Sitten menee aina ”kuviot uusiksi”, kun muistellaan mitä kansiota on kahvipöydässä lonittu ja puukkoako se Vähäsöyrinki toi vai epo-reppua. Sanat sanoja vastaan, siinä kaikki.
Mielestäni olisi korkea aika viheltää yhteiskunnalle erittäin kalliiksi tuleva käräjöinti poikki ja komentaa väki koteihinsa. Karpaasien maine on mustaantunut ja elinkeino hiihdon parissa mennyt, Myllylältä on tainnut tässä rytinässä mennä paljon muutakin. Linnaanko äijät valmentajineen pitäisi saada? Mikä oikeastaan on se rikos, josta ihmisiä jahdataan kuin riistaa?
Elimistön suorituskykyä parantavia kiellettyjä keinoja on aivan varmasti käytetty, kuka enemmän, kuka vähemmän. Onko tällä toiminnalla sitten saavutettu kilpailuetua, onkin toinen asia. Voin olla kyynikko, mutta uskallan väittää että Suomessa ei dopingia ole käytetty yhtään sen enempää kuin muissakaan hiihtomaissa. Tietyissä maissa nyt nähtävät oikeudenkäynnit olisivat lähes mahdottomia, sen verran vahva koneisto takana jyllää. Vai voisitteko kuvitella tällaista maratonluokan itseruoskintaa vaikkapa Italiassa tai Venäjällä?
Kyröä jututtamalla ja karpaaseja intättämällä poltetaan enää yhteiskunnan rahoja tyhmään turhuuteen. Ainoa konkreettinen seuraus on juristien vaurastuminen ja maastohiihdon imagon pysyminen edelleen palkintokaapin päälle nostettujen juopottelulajien alapuolella. Viime talvenakin monet hiihtojuniorit saivat ikätovereiltaan kuulla räkytystä eposta ja hemohesseistä. Sitä he eivät todellakaan ole ansainneet.
Yhdessä yössä turkulaiseksi?
USA:ssa oli sattunut harvinainen, tosin ei ainutlaatuinen, sairastapaus. Rouva Teksasista kävi hammasleikkauksessa, heräsi nukutuksesta ja huomasi puhuvansa englantiaan vahvalla brittikorostuksella! Tietenkään rouva ei ollut koskaan brittilässä käynytkään eikä pahemmin BBC:n ohjelmia katsellut. Mutta niin vain oli aksentti kiepsahtanut nurin, eikä leveä teksas palannut vaikka puudutuskin loppui.
Kyseessä on harvinainen vieraan aksentin syndrooma, joka johtuu yleensä aivohalvauksesta tai vammasta. Koska tapauksia on todennettu maailmallakin vain muutama, lienee sallittua hieman ajatusleikitellä. Koska rouva Teksasissa joutuu nyt puhelinvastaajastaan kuuntelemaan omaa ääntään ja matkimaan sitä, mitäs jos Suomen murrealueilla jostakin sattuisi vastaava häverikki? Matista ja Teposta toinen heräisikin joku aamu savolaisena? Entäs jos Oinos-Pentin suuhun olisikin astunut stadin slangi ja lespaava Espoon ässä?
Toivottavasti nämä kylmät kuvitelmat viilentävät mieltä, jos lukupäiväksenne sattuu hellekeli.
Onneksi on aikaa myös olla ulkoiluun ja kuntoiluun, rentoutumiseen luonnon helmassa. Piipahdin kerrattain Puijon metsään lenkille ja hellekelillä tietenkin tankkasin litran ainakin etukynteen. Syytä olikin, sillä alkuillan kuumuus oli varsin painostava. Hikeä lisäsi myös reipas vauhdinpito, johon ajoi itikoiden lukumäärä ja verenhimoisuus. Viimeiset kilometrit olivat aikamoista kamppailua, sillä nestetankkausta olisi ollut syytä vajuttaa hieman muutenkin kuin vain hikenä ja alkoipa samalla mahakin muljahdella pahaneteisesti. Mutta huoltotauko oli mahdoton, sillä vipellyksestä huolimatta sorkat olivat polvitaipeita myöten itikoiden peitossa. Tapanani ei ole tehdä mitään projektia ns.juosten kustuna, eikä se tuollakaan lenkillä vaihtoehdoksi käynyt.
Lienen luontosuhteeni puolesta hieman epäonnistunut, sillä viime viikolla sain muutaman päivän lähimetsässä eläytyä Hitchcockin Linnut-filmin tunnelmiin. Kun ulkoilutin phalene-koiriani lähimetsikössä, alkoi alueelle majoittunut varisremmi rähistä ärtyisästi. Koirat haukkuivat ja minä vinoilin, varikset raakkuivat kahta kauheammin. Lopulta linnut alkoivat lennellä korvani juuresta. Tajusin vaihtaa reittiä kun näin äkäisen variksen puun oksalla repimässä oksaa kappaleiksi terävällä nokallaan. Lopullisesti nostimme kytkintä, kun naapuritalon pihaan ilmestyi ystävällinen vanha rouva kertomaan varisten hänen päälakeaan jo kynsillään koplotelleen.
Tosielämän ”angry birdseillä” oli ilmeisesti poikaset, joita he porukalla varjelivat. Nyt lienee jälkikasvu maailmalla, koska tunnelma metsikössä on jo paljon leppoisampi. Milloinkahan itikoiden poikaset lähtevät pesästään, ettei vanhojen sääskien tarvitse enää viatonta rehveltäjää ahdistella..?
Ikuinen doping
En ole varmasti ainoa suomalainen, jota loputon soutaminen ja huopaaminen, paljastukset ja takin käännöt alkavat kyllästyttää. Juttua voisi jatkaa näillä alkusanoilla ihan hyvin hallitusneuvotteluistakin, mutta ne kai joskus valmistuvat. Hiihdon dopingoikeudenkäynti sen sijaan ei sellaista edes meinaile.
Jotenkin tässä koko farssissa alkaa suhteellisuudentaju hämärtyä. Salamavalot räiskyvät ja nauhurien kovalevyt nitisevät kun hiihtopiirien puheenjohtajia, kunnanlääkäreitä ja tippa-iitoja marssitetaan milloin mihinkin aitioon. Sitten menee aina ”kuviot uusiksi”, kun muistellaan mitä kansiota on kahvipöydässä lonittu ja puukkoako se Vähäsöyrinki toi vai epo-reppua. Sanat sanoja vastaan, siinä kaikki.
Mielestäni olisi korkea aika viheltää yhteiskunnalle erittäin kalliiksi tuleva käräjöinti poikki ja komentaa väki koteihinsa. Karpaasien maine on mustaantunut ja elinkeino hiihdon parissa mennyt, Myllylältä on tainnut tässä rytinässä mennä paljon muutakin. Linnaanko äijät valmentajineen pitäisi saada? Mikä oikeastaan on se rikos, josta ihmisiä jahdataan kuin riistaa?
Elimistön suorituskykyä parantavia kiellettyjä keinoja on aivan varmasti käytetty, kuka enemmän, kuka vähemmän. Onko tällä toiminnalla sitten saavutettu kilpailuetua, onkin toinen asia. Voin olla kyynikko, mutta uskallan väittää että Suomessa ei dopingia ole käytetty yhtään sen enempää kuin muissakaan hiihtomaissa. Tietyissä maissa nyt nähtävät oikeudenkäynnit olisivat lähes mahdottomia, sen verran vahva koneisto takana jyllää. Vai voisitteko kuvitella tällaista maratonluokan itseruoskintaa vaikkapa Italiassa tai Venäjällä?
Kyröä jututtamalla ja karpaaseja intättämällä poltetaan enää yhteiskunnan rahoja tyhmään turhuuteen. Ainoa konkreettinen seuraus on juristien vaurastuminen ja maastohiihdon imagon pysyminen edelleen palkintokaapin päälle nostettujen juopottelulajien alapuolella. Viime talvenakin monet hiihtojuniorit saivat ikätovereiltaan kuulla räkytystä eposta ja hemohesseistä. Sitä he eivät todellakaan ole ansainneet.
Yhdessä yössä turkulaiseksi?
USA:ssa oli sattunut harvinainen, tosin ei ainutlaatuinen, sairastapaus. Rouva Teksasista kävi hammasleikkauksessa, heräsi nukutuksesta ja huomasi puhuvansa englantiaan vahvalla brittikorostuksella! Tietenkään rouva ei ollut koskaan brittilässä käynytkään eikä pahemmin BBC:n ohjelmia katsellut. Mutta niin vain oli aksentti kiepsahtanut nurin, eikä leveä teksas palannut vaikka puudutuskin loppui.
Kyseessä on harvinainen vieraan aksentin syndrooma, joka johtuu yleensä aivohalvauksesta tai vammasta. Koska tapauksia on todennettu maailmallakin vain muutama, lienee sallittua hieman ajatusleikitellä. Koska rouva Teksasissa joutuu nyt puhelinvastaajastaan kuuntelemaan omaa ääntään ja matkimaan sitä, mitäs jos Suomen murrealueilla jostakin sattuisi vastaava häverikki? Matista ja Teposta toinen heräisikin joku aamu savolaisena? Entäs jos Oinos-Pentin suuhun olisikin astunut stadin slangi ja lespaava Espoon ässä?
Toivottavasti nämä kylmät kuvitelmat viilentävät mieltä, jos lukupäiväksenne sattuu hellekeli.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Poimuri 10
Maailmanloppua odotellessa
Viime viikonloppuna elettiin yksille jännittäviä, toisille huvittavia, mutta kaikille ajattelemisen aihetta antavia aikoja. Oli nimittäin lauantaina taas se aika, jolloin maailmanlopun piti tuleman ja virtojen katkeaman lopullisesti. Tieto maailmanlopusta 21.5.2011 oli peräisin eläkkeelle jääneeltä maa- ja vesirakennusinsinööriltä nimeltä Harold Camping, joka päätyi päivämäärään piplian pohjalta tekemiensä laskelmien jälkeen. Vaikka mikään ei niin viisas olekaan kuin insinööri, taisi joku supistus jääda vajaaksi ja derivaatta vinksahtaa vinoon – vieläpähän luette tätä vaikka onkin jo 26.5., viisi päivää luvatun maailmanlopun jälkeen. Leirintä-Harold ei tällä kertaa onnistunut päätelmissään.
Tokihan maailmanloppu aikanaan tulee kun auringon energia alkaa hiipua, mutta siihen saattaa mennä viisikin miljardia vuotta. Siihen mennessä on ihmiselämä ehtinyt itse lopettaa itsensä jo moneen kertaan. On kuitenkin kiintoisaa miettiä miksi niin suuri joukko jopa uskoi maailmanlopun tuloon nimenomaan viime lauantaina.
Maailman lukemattomissa uskonnoissa on useimmissa määritelty joku päivä maailman loppumiselle, ja sitä sitten tulkitaan miten parhaaksi katsotaan. Puhumattakaan sitten sen odotetun maailmanlopun seurauksista. Mistähän tämä oikein johtuu? Onkohan meille ihmispoloisille sittenkin aika kova pala olla vain ”kusiaisen valtuuksilla” täällä maailmankaikkeudessa? Olisipa valtaa edes sen verran, että maailmanlopun ajankohdan tietää varmaksi sanoa…
No, ennen kuin taas menee turhan filosofiseksi – hymyä huulille koska vieläpä täällä ollaan. MM-kiekkojoukkue on palannut pikkuhiljaa raittiuskerhoon (apuvalmentajista ja muista kiilapojista ei voi varmaksi sanoa), hallitusneuvottelujen tulos on mikä on ja sade tekee edelleenkin potulle hyvää. Maailmaan mahtuu monenlaista parranpärinää, mutta yhä se vain on ja jokaisella siinä oma osansa.
Mustanaamio is back!
Tänä keväänä kansan syvien rivien ääni on kajahdellut kantavasti. Sarjakuvamaailmassakin jytkähti, kun jo kerran luolaansa vanhuudenlepoon talutettu Mustanaamio teki lukijoiden vaatimuksesta paluun. Se oli aikamoinen temppu, sillä kustannustalot eivät ihan vähässä kummassa päätöksiään peru.
Mihinkähän Phantomin vankka ja sukupolvien yli kurottava suosio oikein perustuu? Ainakin Suomessa naamiosankari on aina ollut huomattavasti suositumpi kuin Teräsmies tai Lepakkomies, Hämähäkkimiehestä puhumattakaan. Minulla on pari teoriaa.
Ensinnäkin Mustanaamion tietotaito ei perustu mihinkään scifi-luokan apuvehkeisiin. Mustis ei lentele eikä ruilauttele seinille hämähäkkiseittiä, vaan nasauttelee reilusti kelmejä nyrkillä turpaan ja vikkelimpiä pistoolilla persuuksille. Toisekseen Mustanaamio on suomalaiskansallinen metsien mies, joka viihtyy tutussa porukassa omassa viidakkoluolassaan ja lähtee sieltä kylille vain kun todellinen ongelma sitä vaatii. Kolmanneksi Phantom on perhekeskeinen kaveri, joka on harvinaisen ammattinsa tyylikkäästi siirtänyt sukupolvelta toiselle. Kumma kyllä, yksikään Walker-suvun poikalapsista ei ole koskaan ruvennut ämpyilemään vastaan, etteikö muka isona Mustanaamioksi alkaisi. Tällaista isän ja pojan yhteispeliä maamme sukutiloilla arvostetaan. Vähäksi jäävät Osuva-palvelun hommat, kun pelin henki on suvussa jo geeniperimässä.
Egmont-kustannus julkaisee tänä vuonna kolme Mustanaamio-julkaisua, perinteiseen tyyliin mustavalkoisina. Heinäkuussa lehtipisteisiin tulee 128-sivuinen toivesarjaspeciaali, jossa aiheena on Mustanaamion kohtaamiset vampyyrien kanssa. Kun niistä on selvitty, eivät työt Mustikselta lopu. Toivottavasti pääkalloleukaisia kelmejä löytyy kujien varsilta vielä kauan.
Kirpparilöytöjä
Joskus saattaa kirpparilla onni potkaista oikein kunnon ronttosella. Northamptonilainen mies osti kirpputorilta taulun, jossa oli hänen mielestään mellevät kehykset. Kaiken varalta mies halusi kuitenkin selvittää taulun alkuperän ja selvisi, että se onkin todennäköisesti noin 45 miljoonan euron arvoinen Paul Cezannen teos. Mikä parasta, kaveri oli maksanut taulusta alle 100 puntaa.
Itselläni mahdollisuudet vastaavaan onnenpotkuun ovat lähes minimaaliset, sillä kirppareilla ja citypörsseillä haahuillessani vaistoni kilkattaa pääsääntöisesti aivan väärissä paikoissa. ”Haa, Pekka Himangan vinyyli, siitä saa 20 vuoden päästä monta sataa! Ja tuossa Mona Caritan kasetti, sama juttu!”
Savolainen kun on hieman kateellisuuteen herkkää lajiketta, odottelen tässä vaivihkaa jälkiuutista Northamptonista. Josko vaikka maalaus onkin taidokas Gezanne-kopio ja kehykset maalattua muovia, arvo noin 15 puntaa. Sitä odotellessa olen silmät tarkkana vanhojen lenkkitossujen kohdalla. 1980-luvun alkuperäiset Niken koristossut tai keltaiset Kekkos-mallin karhut eteisessä ovat kuin pistäisi rahaa pankkiin…
Viime viikonloppuna elettiin yksille jännittäviä, toisille huvittavia, mutta kaikille ajattelemisen aihetta antavia aikoja. Oli nimittäin lauantaina taas se aika, jolloin maailmanlopun piti tuleman ja virtojen katkeaman lopullisesti. Tieto maailmanlopusta 21.5.2011 oli peräisin eläkkeelle jääneeltä maa- ja vesirakennusinsinööriltä nimeltä Harold Camping, joka päätyi päivämäärään piplian pohjalta tekemiensä laskelmien jälkeen. Vaikka mikään ei niin viisas olekaan kuin insinööri, taisi joku supistus jääda vajaaksi ja derivaatta vinksahtaa vinoon – vieläpähän luette tätä vaikka onkin jo 26.5., viisi päivää luvatun maailmanlopun jälkeen. Leirintä-Harold ei tällä kertaa onnistunut päätelmissään.
Tokihan maailmanloppu aikanaan tulee kun auringon energia alkaa hiipua, mutta siihen saattaa mennä viisikin miljardia vuotta. Siihen mennessä on ihmiselämä ehtinyt itse lopettaa itsensä jo moneen kertaan. On kuitenkin kiintoisaa miettiä miksi niin suuri joukko jopa uskoi maailmanlopun tuloon nimenomaan viime lauantaina.
Maailman lukemattomissa uskonnoissa on useimmissa määritelty joku päivä maailman loppumiselle, ja sitä sitten tulkitaan miten parhaaksi katsotaan. Puhumattakaan sitten sen odotetun maailmanlopun seurauksista. Mistähän tämä oikein johtuu? Onkohan meille ihmispoloisille sittenkin aika kova pala olla vain ”kusiaisen valtuuksilla” täällä maailmankaikkeudessa? Olisipa valtaa edes sen verran, että maailmanlopun ajankohdan tietää varmaksi sanoa…
No, ennen kuin taas menee turhan filosofiseksi – hymyä huulille koska vieläpä täällä ollaan. MM-kiekkojoukkue on palannut pikkuhiljaa raittiuskerhoon (apuvalmentajista ja muista kiilapojista ei voi varmaksi sanoa), hallitusneuvottelujen tulos on mikä on ja sade tekee edelleenkin potulle hyvää. Maailmaan mahtuu monenlaista parranpärinää, mutta yhä se vain on ja jokaisella siinä oma osansa.
Mustanaamio is back!
Tänä keväänä kansan syvien rivien ääni on kajahdellut kantavasti. Sarjakuvamaailmassakin jytkähti, kun jo kerran luolaansa vanhuudenlepoon talutettu Mustanaamio teki lukijoiden vaatimuksesta paluun. Se oli aikamoinen temppu, sillä kustannustalot eivät ihan vähässä kummassa päätöksiään peru.
Mihinkähän Phantomin vankka ja sukupolvien yli kurottava suosio oikein perustuu? Ainakin Suomessa naamiosankari on aina ollut huomattavasti suositumpi kuin Teräsmies tai Lepakkomies, Hämähäkkimiehestä puhumattakaan. Minulla on pari teoriaa.
Ensinnäkin Mustanaamion tietotaito ei perustu mihinkään scifi-luokan apuvehkeisiin. Mustis ei lentele eikä ruilauttele seinille hämähäkkiseittiä, vaan nasauttelee reilusti kelmejä nyrkillä turpaan ja vikkelimpiä pistoolilla persuuksille. Toisekseen Mustanaamio on suomalaiskansallinen metsien mies, joka viihtyy tutussa porukassa omassa viidakkoluolassaan ja lähtee sieltä kylille vain kun todellinen ongelma sitä vaatii. Kolmanneksi Phantom on perhekeskeinen kaveri, joka on harvinaisen ammattinsa tyylikkäästi siirtänyt sukupolvelta toiselle. Kumma kyllä, yksikään Walker-suvun poikalapsista ei ole koskaan ruvennut ämpyilemään vastaan, etteikö muka isona Mustanaamioksi alkaisi. Tällaista isän ja pojan yhteispeliä maamme sukutiloilla arvostetaan. Vähäksi jäävät Osuva-palvelun hommat, kun pelin henki on suvussa jo geeniperimässä.
Egmont-kustannus julkaisee tänä vuonna kolme Mustanaamio-julkaisua, perinteiseen tyyliin mustavalkoisina. Heinäkuussa lehtipisteisiin tulee 128-sivuinen toivesarjaspeciaali, jossa aiheena on Mustanaamion kohtaamiset vampyyrien kanssa. Kun niistä on selvitty, eivät työt Mustikselta lopu. Toivottavasti pääkalloleukaisia kelmejä löytyy kujien varsilta vielä kauan.
Kirpparilöytöjä
Joskus saattaa kirpparilla onni potkaista oikein kunnon ronttosella. Northamptonilainen mies osti kirpputorilta taulun, jossa oli hänen mielestään mellevät kehykset. Kaiken varalta mies halusi kuitenkin selvittää taulun alkuperän ja selvisi, että se onkin todennäköisesti noin 45 miljoonan euron arvoinen Paul Cezannen teos. Mikä parasta, kaveri oli maksanut taulusta alle 100 puntaa.
Itselläni mahdollisuudet vastaavaan onnenpotkuun ovat lähes minimaaliset, sillä kirppareilla ja citypörsseillä haahuillessani vaistoni kilkattaa pääsääntöisesti aivan väärissä paikoissa. ”Haa, Pekka Himangan vinyyli, siitä saa 20 vuoden päästä monta sataa! Ja tuossa Mona Caritan kasetti, sama juttu!”
Savolainen kun on hieman kateellisuuteen herkkää lajiketta, odottelen tässä vaivihkaa jälkiuutista Northamptonista. Josko vaikka maalaus onkin taidokas Gezanne-kopio ja kehykset maalattua muovia, arvo noin 15 puntaa. Sitä odotellessa olen silmät tarkkana vanhojen lenkkitossujen kohdalla. 1980-luvun alkuperäiset Niken koristossut tai keltaiset Kekkos-mallin karhut eteisessä ovat kuin pistäisi rahaa pankkiin…
tiistai 10. toukokuuta 2011
POIMURI 9
Ihan ufo juttu
Yhä vielä nykyäänkin ufot jaksavat muistutella itsestään. Huippuaikoihin verrattuna toki harvakseltaan, mutta toisinaan ”havaintoja” kertoillaan. Pari viikkoa sitten esiteltiin Venäjällä oikein liikkuvaa kuvaa puun juurella kellottavasta kaukaisen aurinkokunnan asukkaasta. Siihen oli alienin matka tyssännyt. Viirusilmistä oli tuike kaikonnut ja rimpulakintut karottivat jäykkinä Siperian pakkasessa.
Tuskin kukaan yllättyi kuultuaan samalla viikolla kyseessä olleen pelkän pilan. Sasha ja Volodja olivat kuotoillessaan rakennelleet ufon kanan nahkasta ja – luista ja kiikuttaneet epelin hangelle. Tämä onkin ainoa tapa saada ufoista kuvamateriaalia, sillä todellisuudessa jokaikinen muukin ufo on lennolleen lähtenyt täältä maan päältä, tai oikeammin ihmisten korvien välistä.
Enkö minä sitten usko että avaruudessa on älyllistä elämää muuallakin kuin maapallolla? Uskonpa hyvinkin, harvasta asiasta olen yhtä vakuuttunut. Planeettojen määrä on avaruuden äärettömyydessä ihmisen laskutaitojen ulottumattomissa, ja aivan takuuvarmasti olosuhteet antavat hyvinkin monella pallolla mahdollisuuden elämän kehittymiseen. Mutta millaisen?
Maapallon ikä on noin 4,5 miljardia vuotta. Suunnilleen 3 miljardia vuotta sitten valtamerissä alkoi kehittyä alkeellista elämää ja siitäpä kestikin melkoinen huikonen ennen kuin ensimmäiset ihmisten väliset turpaanlyönnit olivat tosiasia. Nykyihminen on temmeltänyt Telluksella reilut 200 000 vuotta, eli maapallon ikään suhteutettuna silmänräpäyksen puolikkaan.
Mikä on todennäköisyys sille, että jossain kaukana olevalla täsmälleen maapallon olosuhteet omaavalla planeetalle elämä kehittyy edes osapuilleen samaan suuntaan kuin maassa? Millainen lottopotti olisi jos kehitysvaihe sattuisi edes 500 000 vuoden säteelle omastamme? Entäs kuinka todennäköisesti kaukaisen pallon väki haluaa rakentaa lautasmallisen härvelin ja lennellä pitkin galakseja kurkkimassa maita ja mantuja?
Ufot kiehtovat mieltä ja niistä saa aineksia jos vaikka minkälaisiin viihdetellisuuden tarpeisiin, mutta totuus on kuitenkin lopulta varsin tylsä. Jossain kaukana on älyllistä elämää, mutta se saattaa hyvinkin ilmetä ulkoisesti sammakonkutumaisena letkeytenä ja äly voi olla enemmänkin loistavaa kykyä selviytyä oman planeetan vaikeissa olosuhteissa. Ja ehkäpä suurinta älyä kysyykin taito lötkötellä omalla tontilla, hamuamatta lentomatkoille muihin aurinkokuntiin. Suurinta viisautta kysyisi pitää se oma tontti asumiskelpoisena ja suojella sitä, mutta se taitaa olla ihmiskunnalle haasteista suurin.
Sitä se raha teetättää
Varmasti jokainen on joskus unelmoinut rahasateesta. Pöljät sellaisesta, joka hukuttaa koko kansakunnan vaurauteen, fiksut täsmäsateesta vain omalle tontille niin ettei inflaatio romahduta sateen arvoa. No, selväähän on, ettei mistään pilvestä pätäkkää tipu, mutta pienin järjestelyin homma käy.
Ketkäpäs muut kuin kiinalaiset päättivät panna toimeksi. Kyseessä oli Zhenjiangin kaupungissa toimivan Zhenjiang Xingyao Real Estate Development – kiinteistövälittäjän huhtikuun viimeisenä järjestämästä mainostempauksesta, jossa kauniit naiset heittivät rahaa kansalle kuumailmapallosta käsin. Paikalle oli seteleitä kahmimaan kertynyt väkeä tuhatmäärin. Kovan tuulen vuoksi tempaus jouduttiin keskeyttämään, jolloin naiset siirtyivät syytämään rahaa parvekkeelta.
Operaatio meni kuitenkin hieman pieleen, sillä kun seteleitä alkoi leijailla, unohtui kaikki muu. Kaksitoista ihmistä loukkaantui kun kansa säntäsi silmät seisoen valuutan perään ja ohimennessään talloi alleen kaiken vastaantulevan. Ruhjeita tuli ja luita murtui kun varainsiirtoa tehtiin kerrankin suoraan.
Ihmekös tuo, kun oikein seteleitä jaettiin. Vastaava ilmiö nähtin pienemmässä mittakaavassa Kuopiossakin, kun Anti-festivaalin yhteydessä pari vuotta sitten jaettiin pikkukolikoita. Itse taiteilijakin ällistyi savolaisten intoa, sillä monet olivat varautuneet paikalle ämpäreiden ja kauhojen kanssa. ”Sillä lailla”, sanoi artisti kun apurahan sai.
Kevään merkit
Kevät on tullut, ja talvella valtaisiksi kohonneet kinokset ovat suhisten sulaneet vedeksi maaperään. Syksyn ja talven jäljiltä hiekoitushiekkoja ja koiranjätöksiä kasaillaan ja kärrätään kaatopaikoille. Allergiset saavat ensioireitaan ja katupöly vaivaa vaikka ei olisi allergiaakaan.
Edellälueteltujen ohella varmimpia kevään merkkejä on myös tietyn kansanosan jalkautuminen katukuvaan ja pihoille. Pakkastalven tiukasti kasarmeissaan pysytellyt päihdeväki lähtee ilmojen lämmetessä ulkoilmaan sekin, reppu selässä ja askel joustavasti notkahdellen. Aamupäivästä kujilla kaikuvat huumoripuheet, illemmalla äristään ja heilutellaan nyrkkiä.
Päivänä muutamana satuin vilkaisemaan kahvinkeiton lomassa kerrostalokämppäni ikkunasta kummallisen seurueen matkantekoa. Nelihenkinen sakki oli heti aamutuimaan selvästikin viihtymismielessä liikenteessä, nähtävästi jo kestoluontoisesti.
Äkkiä retkue seisahtui, ja oletin repusta kaivettavan evästä. Eipä suinkaan, Maslowin tarvehierarkia ei ollut vielä sillä kohdalla. Seurueen vanhin setä kaivoi keskellä katua sepaluksensa auki ja lorotteli ainakin puoli sixpäkillistä siihen paikkaan. Hetken päästä toinen veijari teki saman tempun.
Jos puliukko kusee, ei se maailmaa lopultakaan kaada, mutta seurueen koostumus kylläkin. Kahden ikäpulin seurana oli nimittäin kaksi nuorukaista, iältään n.16-18vuotta, joiden luontevampi paikka olisi ollut Taitaja-kisojen hulinassa eikä aamutuiman kaljaporukassa. Mikä pahinta, myös poikien askel heitti samaan tapaan kuin tutoreillaan.
Kun nelikko lähti jatkamaan matkaa, nurkalta eteni kärryineen myös ilmaisjakelulehtiä jakava nuorukainen. Tummaihoinen kaveri oli selvästikin maahanmuuttaja tai ainakin maahanmuuttajan lapsi. Hän oli töissä, pienipalkkaisessa tosin, mutta työssä kuitenkin. Hetken mietin, kummalla on enemmän rahaa käytössään – kaljareppua lataavalla tukitenulla vai minimipalkalla kärryä työntävällä lehdenjakajalla?
Maahanmuuttopolitiikan ympärillä tarinoidaan antaumuksella, ikään kuin se olisi valtakunnan varsinainen kipupiste. Samaan aikaan tapahtuu voimakasta maastamuuttoa, jonka ansiosta muille maille ostetaan niin parhaiten koulutetut kansalaiset kuin kannattavimmat liiketoimetkin. Niistä, jota eivät maasta muuta, uhkaa yhä useampaa syrjäytyminen ja työkyvyttömyys. Ja samaan aikaan kun puliremmin lenkkarit vippaisevat kohti puistojen penkkejä ja lehdenjakaja kiihdyttää askeleitaan, hautoo joku jossain Ulvilassa natsipuolueen perustamista. Kuten eräs poliitikko kerran nasevasti sanoi: siitä on lähdettävä että tähän on tultu.
Ihan ufo juttu
Yhä vielä nykyäänkin ufot jaksavat muistutella itsestään. Huippuaikoihin verrattuna toki harvakseltaan, mutta toisinaan ”havaintoja” kertoillaan. Pari viikkoa sitten esiteltiin Venäjällä oikein liikkuvaa kuvaa puun juurella kellottavasta kaukaisen aurinkokunnan asukkaasta. Siihen oli alienin matka tyssännyt. Viirusilmistä oli tuike kaikonnut ja rimpulakintut karottivat jäykkinä Siperian pakkasessa.
Tuskin kukaan yllättyi kuultuaan samalla viikolla kyseessä olleen pelkän pilan. Sasha ja Volodja olivat kuotoillessaan rakennelleet ufon kanan nahkasta ja – luista ja kiikuttaneet epelin hangelle. Tämä onkin ainoa tapa saada ufoista kuvamateriaalia, sillä todellisuudessa jokaikinen muukin ufo on lennolleen lähtenyt täältä maan päältä, tai oikeammin ihmisten korvien välistä.
Enkö minä sitten usko että avaruudessa on älyllistä elämää muuallakin kuin maapallolla? Uskonpa hyvinkin, harvasta asiasta olen yhtä vakuuttunut. Planeettojen määrä on avaruuden äärettömyydessä ihmisen laskutaitojen ulottumattomissa, ja aivan takuuvarmasti olosuhteet antavat hyvinkin monella pallolla mahdollisuuden elämän kehittymiseen. Mutta millaisen?
Maapallon ikä on noin 4,5 miljardia vuotta. Suunnilleen 3 miljardia vuotta sitten valtamerissä alkoi kehittyä alkeellista elämää ja siitäpä kestikin melkoinen huikonen ennen kuin ensimmäiset ihmisten väliset turpaanlyönnit olivat tosiasia. Nykyihminen on temmeltänyt Telluksella reilut 200 000 vuotta, eli maapallon ikään suhteutettuna silmänräpäyksen puolikkaan.
Mikä on todennäköisyys sille, että jossain kaukana olevalla täsmälleen maapallon olosuhteet omaavalla planeetalle elämä kehittyy edes osapuilleen samaan suuntaan kuin maassa? Millainen lottopotti olisi jos kehitysvaihe sattuisi edes 500 000 vuoden säteelle omastamme? Entäs kuinka todennäköisesti kaukaisen pallon väki haluaa rakentaa lautasmallisen härvelin ja lennellä pitkin galakseja kurkkimassa maita ja mantuja?
Ufot kiehtovat mieltä ja niistä saa aineksia jos vaikka minkälaisiin viihdetellisuuden tarpeisiin, mutta totuus on kuitenkin lopulta varsin tylsä. Jossain kaukana on älyllistä elämää, mutta se saattaa hyvinkin ilmetä ulkoisesti sammakonkutumaisena letkeytenä ja äly voi olla enemmänkin loistavaa kykyä selviytyä oman planeetan vaikeissa olosuhteissa. Ja ehkäpä suurinta älyä kysyykin taito lötkötellä omalla tontilla, hamuamatta lentomatkoille muihin aurinkokuntiin. Suurinta viisautta kysyisi pitää se oma tontti asumiskelpoisena ja suojella sitä, mutta se taitaa olla ihmiskunnalle haasteista suurin.
Sitä se raha teetättää
Varmasti jokainen on joskus unelmoinut rahasateesta. Pöljät sellaisesta, joka hukuttaa koko kansakunnan vaurauteen, fiksut täsmäsateesta vain omalle tontille niin ettei inflaatio romahduta sateen arvoa. No, selväähän on, ettei mistään pilvestä pätäkkää tipu, mutta pienin järjestelyin homma käy.
Ketkäpäs muut kuin kiinalaiset päättivät panna toimeksi. Kyseessä oli Zhenjiangin kaupungissa toimivan Zhenjiang Xingyao Real Estate Development – kiinteistövälittäjän huhtikuun viimeisenä järjestämästä mainostempauksesta, jossa kauniit naiset heittivät rahaa kansalle kuumailmapallosta käsin. Paikalle oli seteleitä kahmimaan kertynyt väkeä tuhatmäärin. Kovan tuulen vuoksi tempaus jouduttiin keskeyttämään, jolloin naiset siirtyivät syytämään rahaa parvekkeelta.
Operaatio meni kuitenkin hieman pieleen, sillä kun seteleitä alkoi leijailla, unohtui kaikki muu. Kaksitoista ihmistä loukkaantui kun kansa säntäsi silmät seisoen valuutan perään ja ohimennessään talloi alleen kaiken vastaantulevan. Ruhjeita tuli ja luita murtui kun varainsiirtoa tehtiin kerrankin suoraan.
Ihmekös tuo, kun oikein seteleitä jaettiin. Vastaava ilmiö nähtin pienemmässä mittakaavassa Kuopiossakin, kun Anti-festivaalin yhteydessä pari vuotta sitten jaettiin pikkukolikoita. Itse taiteilijakin ällistyi savolaisten intoa, sillä monet olivat varautuneet paikalle ämpäreiden ja kauhojen kanssa. ”Sillä lailla”, sanoi artisti kun apurahan sai.
Kevään merkit
Kevät on tullut, ja talvella valtaisiksi kohonneet kinokset ovat suhisten sulaneet vedeksi maaperään. Syksyn ja talven jäljiltä hiekoitushiekkoja ja koiranjätöksiä kasaillaan ja kärrätään kaatopaikoille. Allergiset saavat ensioireitaan ja katupöly vaivaa vaikka ei olisi allergiaakaan.
Edellälueteltujen ohella varmimpia kevään merkkejä on myös tietyn kansanosan jalkautuminen katukuvaan ja pihoille. Pakkastalven tiukasti kasarmeissaan pysytellyt päihdeväki lähtee ilmojen lämmetessä ulkoilmaan sekin, reppu selässä ja askel joustavasti notkahdellen. Aamupäivästä kujilla kaikuvat huumoripuheet, illemmalla äristään ja heilutellaan nyrkkiä.
Päivänä muutamana satuin vilkaisemaan kahvinkeiton lomassa kerrostalokämppäni ikkunasta kummallisen seurueen matkantekoa. Nelihenkinen sakki oli heti aamutuimaan selvästikin viihtymismielessä liikenteessä, nähtävästi jo kestoluontoisesti.
Äkkiä retkue seisahtui, ja oletin repusta kaivettavan evästä. Eipä suinkaan, Maslowin tarvehierarkia ei ollut vielä sillä kohdalla. Seurueen vanhin setä kaivoi keskellä katua sepaluksensa auki ja lorotteli ainakin puoli sixpäkillistä siihen paikkaan. Hetken päästä toinen veijari teki saman tempun.
Jos puliukko kusee, ei se maailmaa lopultakaan kaada, mutta seurueen koostumus kylläkin. Kahden ikäpulin seurana oli nimittäin kaksi nuorukaista, iältään n.16-18vuotta, joiden luontevampi paikka olisi ollut Taitaja-kisojen hulinassa eikä aamutuiman kaljaporukassa. Mikä pahinta, myös poikien askel heitti samaan tapaan kuin tutoreillaan.
Kun nelikko lähti jatkamaan matkaa, nurkalta eteni kärryineen myös ilmaisjakelulehtiä jakava nuorukainen. Tummaihoinen kaveri oli selvästikin maahanmuuttaja tai ainakin maahanmuuttajan lapsi. Hän oli töissä, pienipalkkaisessa tosin, mutta työssä kuitenkin. Hetken mietin, kummalla on enemmän rahaa käytössään – kaljareppua lataavalla tukitenulla vai minimipalkalla kärryä työntävällä lehdenjakajalla?
Maahanmuuttopolitiikan ympärillä tarinoidaan antaumuksella, ikään kuin se olisi valtakunnan varsinainen kipupiste. Samaan aikaan tapahtuu voimakasta maastamuuttoa, jonka ansiosta muille maille ostetaan niin parhaiten koulutetut kansalaiset kuin kannattavimmat liiketoimetkin. Niistä, jota eivät maasta muuta, uhkaa yhä useampaa syrjäytyminen ja työkyvyttömyys. Ja samaan aikaan kun puliremmin lenkkarit vippaisevat kohti puistojen penkkejä ja lehdenjakaja kiihdyttää askeleitaan, hautoo joku jossain Ulvilassa natsipuolueen perustamista. Kuten eräs poliitikko kerran nasevasti sanoi: siitä on lähdettävä että tähän on tultu.
POIMURI 8
Kourallinen maalaiskomedioita
Maalaiskomediat ovat erikoinen tv-sarjojen lajityyppi. Vaikka toisin luulisi, tämä tavattoman suosituksi kehittynyt genre ei ole varsinaisesti miltään rillumarei-, eikä edes naapurilähiöajalta kotoisin. Hieman kärjistäen voisi sanoa maalaiskomedioiden saaneen alkunsa, kun Heikki Luoman teoksia alettiin 20 vuotta sitten tv-sarjoittaa. Matkalaukkukostaja tuli ruutuun 1991 ja Muutaman huijarin tähden räjäytti potin vuosikymmenen lopulla. Sen jälkeen maalaiskomedioista ei varsinaista puutetta ole ollut. Jos ei kakkosella pyöri uusi sarja, niin ainakin vanhan suosikin uusinnat. Parasta aikaa esitettävä Pirunpelto uusine jaksoineen on tyylipuhdas jatko edellisille.
Mukana ovat aina tietyt perustyypit ja juonet kulkevat on samantyyppisesti. Maalaistaajamassa suhmuroivat urakalla virkamiehet, yrittäjät, rengit, pankinjohtajat, opettajat ja poliisit. Tekeillä on suuren luokan välistäveto, lehmänkauppa, aviorikos, petos ja huijaus kunnes pitäjään saapuu komea mies jostain kaukaa. Miestä ei kukaan tunne ja hän herättää kysymyksiä sekä tietenkin voimakasta kiinnostusta niin hyvissä kuin pahoissakin tytöissä. Lopulta sankari on kuin onkin perinnön tai muun vastaavan kautta pitäjään ihan sattuva, ja oikeamielisyydellään ja nyrkeillään oikaisee tipalla olleet rötöstelyt. Kelmi ja hänen vajaa-älyiset kätyrinsä jäävät puimaan nyrkkiä kun sankari nappaa kylän komeimman leidin ja kaasuttaa matkoihinsa tai sukutaloa asuttamaan.
Mihin maalaiskomedioiden suosio sitten perustuu? Miljöö on tutunoloinen joko omasta tai ainakin mummolan näkökulmasta. Kun karkeimman kärjistyksen karsii, löytyy tyyppigalleria joka kylästä ja mikä mukavinta, hyvät pääsevät aina lopulta voitolle. Aivan kuin vanhan ajan westernissä, saa paha rangaistuksen ja hyvä ottaa rahat ja naiset. Maalaiskomediat menevät lopullisesti pois muodista vasta kun maaseutu on nilistetty autioksi ja sankarin rooliin pääsee uljas ruuhka-Suomi kaavoittaja. Siihen saattaa mennä vielä aikaa ainakin muutaman hallituksen toimikauden verran.
Keksintöjä ja ”keksintöjä”
Luovuus on yksi kuluneimpia sanoja yhteisöllisyyden ohella, kun jotakin myönteistä edistetään milloin missäkin projektissa tai hankkeessa. Luovuudesta seuraa parhaimmillaan teknisiä keksintöjä, joista taas voi seurata liiketoiminnallista hyötyä ja pontta kansalliseen kilpailukykyyn kireillä maailman markkinoilla. Mutta mikä sitten oikeastaan on keksintö ja mitkä veijarit niitä tekevät?
”Keksintö esittää ongelmaan uuden ja yllättävän käytäntöön sovellettavissa olevan ratkaisun. Keksintö on jokin uusi laite tai menetelmä tai parannus olemassa olevaan. Keksintö saattaa myös perustua jo tunnetun tekniikan uudenlaiseen soveltamiseen.” Näin lukee Keksintösäätiön kotisivuilla. Aika napakasti ilmaistu, mutta minkähänlainen imago keksinnöillä ja keksimisellä oikein mahtaa suuren yleisön silmissä olla? Kaikesta päätellen ei sen kummempi kuin hauskoilla mutta harmittomilla kylähulluilla (taajamaboheemit).
Joku aika sitten pyöri telkkarissa ohjelma ”Kolmen Kopla”, missä kolme koomikkoa oli kutsunut vieraikseen suomalaisia keksijöitä esittelemään ideoitaan. Näitä innovaatioita sitten porukalla irvailtiin ja niiden kustannuksella pidettiin vaikka mitä valehtelijoiden klubia ja sketsikevennystä. Olipa kevytjalkineen kehitystyöhön valtavasti aikaa ja rahaa uhranneella maaninkalaisella Juhani Pulkallakin ilo ja kunnia seurata sukkelasanaisen kolmikon leukailua.
Äskettäin tuli päätökseensä kolmoskanavan ”Keksintötehdas”, jolta odotin paljon. Mutta kas, ruutuun tupsahtikin vain hitusen edellistä hölmöilyä jalompi versio. Simo Frangen heitti huulta ja olipa asiantuntijana keksintöjä arvostelemassa muun muassa Diilissä kaikkien alojen expertiksi pätevöitynyt Jehtro Rostedtkin.
Sitten alkuperäiseen kysymykseeni: mikä käsitys ns.suurella yleisöllä on keksimisestä? ”Keksintötehtaan” yleisöäänestyksen voitti diskokahvinkeitin, ja pitkälle eteni myös opiskelijan jalan ympärille kietoma juomapussi imuletkuineen(Jethron suosikki…) Kumpikaan ei ole keksintö, vaan pelkkä pila ja vitsi. Sen sijaan todellista luovuutta ja jopa kaupallista potentiaalia osoittaneet motorisoitu kottikärry, vedenpuhdistamo ja turvallinen halkomalaite jäivät mitalisijojen ulkopuolelle.
Mitä nyt tällä haluan sanoa? Luovuuden arvostukseen ja sen käyttöönottoon todellisena voimavarana on vielä jonkin verran matkaa. Suomalaiset ovat teknisesti näppärää ja innovatiivista väkeä, jolta syntyy jatkuvasti monenlaista. Keksiminen ei ole todellisuudessa mitään teekkarikujeilua, vaan vuosien puurtamista kehitystyön ja testauksen parissa. Jos hyvin käy, seisoo lopussa kiitos, patentti ja teollinen tuotanto joka työllistää kotimaisia osaajia tai ainakin osakkeenomistajia. Kaikenmaailman ”anopinjakkaroiden” ja ”kultakalojen ulkoilutuslaitteiden” esittely on lähinnä keksimisen pilkkaa.
Figuurit vinksallaan
Vaalit ovat jo äänestysvaiheessa. Ennakkoäänet on melkein annettu ja loput numerot raapustellaan kopeissa sunnuntaina. Niin äänestäjiä kuin varsinkin ehdokkaita tuntuu jo vaivaavan vahva vaaliuupumus, jonka mainio symboli on äkkikevään yllättämä vaalimainos tien varressa. Aikoinaan syvään kinokseen survaistu plakaatti könöttää, jos ei nurin niin ainakin kallellaan. Kura on lentänyt hymyilevälle naamalle ja numerolle.
Toivottavasti liian moni äänestäjä ei ole joutunut tilanteeseen, jossa oma suosikki onkin väärässä puolueessa tai hyvän puolueen kärkinimi on niin hankala hyväksyä, ettei ääntä kärsi antaa. Kompromissiäänikin on aina noin 200 kertaa parempi kuin nukkuvien puolueeseen jättäytyminen. Kun äänestää, saa taas neljä vuotta kritisoidakin tarpeen niin vaatiessa.
Kourallinen maalaiskomedioita
Maalaiskomediat ovat erikoinen tv-sarjojen lajityyppi. Vaikka toisin luulisi, tämä tavattoman suosituksi kehittynyt genre ei ole varsinaisesti miltään rillumarei-, eikä edes naapurilähiöajalta kotoisin. Hieman kärjistäen voisi sanoa maalaiskomedioiden saaneen alkunsa, kun Heikki Luoman teoksia alettiin 20 vuotta sitten tv-sarjoittaa. Matkalaukkukostaja tuli ruutuun 1991 ja Muutaman huijarin tähden räjäytti potin vuosikymmenen lopulla. Sen jälkeen maalaiskomedioista ei varsinaista puutetta ole ollut. Jos ei kakkosella pyöri uusi sarja, niin ainakin vanhan suosikin uusinnat. Parasta aikaa esitettävä Pirunpelto uusine jaksoineen on tyylipuhdas jatko edellisille.
Mukana ovat aina tietyt perustyypit ja juonet kulkevat on samantyyppisesti. Maalaistaajamassa suhmuroivat urakalla virkamiehet, yrittäjät, rengit, pankinjohtajat, opettajat ja poliisit. Tekeillä on suuren luokan välistäveto, lehmänkauppa, aviorikos, petos ja huijaus kunnes pitäjään saapuu komea mies jostain kaukaa. Miestä ei kukaan tunne ja hän herättää kysymyksiä sekä tietenkin voimakasta kiinnostusta niin hyvissä kuin pahoissakin tytöissä. Lopulta sankari on kuin onkin perinnön tai muun vastaavan kautta pitäjään ihan sattuva, ja oikeamielisyydellään ja nyrkeillään oikaisee tipalla olleet rötöstelyt. Kelmi ja hänen vajaa-älyiset kätyrinsä jäävät puimaan nyrkkiä kun sankari nappaa kylän komeimman leidin ja kaasuttaa matkoihinsa tai sukutaloa asuttamaan.
Mihin maalaiskomedioiden suosio sitten perustuu? Miljöö on tutunoloinen joko omasta tai ainakin mummolan näkökulmasta. Kun karkeimman kärjistyksen karsii, löytyy tyyppigalleria joka kylästä ja mikä mukavinta, hyvät pääsevät aina lopulta voitolle. Aivan kuin vanhan ajan westernissä, saa paha rangaistuksen ja hyvä ottaa rahat ja naiset. Maalaiskomediat menevät lopullisesti pois muodista vasta kun maaseutu on nilistetty autioksi ja sankarin rooliin pääsee uljas ruuhka-Suomi kaavoittaja. Siihen saattaa mennä vielä aikaa ainakin muutaman hallituksen toimikauden verran.
Keksintöjä ja ”keksintöjä”
Luovuus on yksi kuluneimpia sanoja yhteisöllisyyden ohella, kun jotakin myönteistä edistetään milloin missäkin projektissa tai hankkeessa. Luovuudesta seuraa parhaimmillaan teknisiä keksintöjä, joista taas voi seurata liiketoiminnallista hyötyä ja pontta kansalliseen kilpailukykyyn kireillä maailman markkinoilla. Mutta mikä sitten oikeastaan on keksintö ja mitkä veijarit niitä tekevät?
”Keksintö esittää ongelmaan uuden ja yllättävän käytäntöön sovellettavissa olevan ratkaisun. Keksintö on jokin uusi laite tai menetelmä tai parannus olemassa olevaan. Keksintö saattaa myös perustua jo tunnetun tekniikan uudenlaiseen soveltamiseen.” Näin lukee Keksintösäätiön kotisivuilla. Aika napakasti ilmaistu, mutta minkähänlainen imago keksinnöillä ja keksimisellä oikein mahtaa suuren yleisön silmissä olla? Kaikesta päätellen ei sen kummempi kuin hauskoilla mutta harmittomilla kylähulluilla (taajamaboheemit).
Joku aika sitten pyöri telkkarissa ohjelma ”Kolmen Kopla”, missä kolme koomikkoa oli kutsunut vieraikseen suomalaisia keksijöitä esittelemään ideoitaan. Näitä innovaatioita sitten porukalla irvailtiin ja niiden kustannuksella pidettiin vaikka mitä valehtelijoiden klubia ja sketsikevennystä. Olipa kevytjalkineen kehitystyöhön valtavasti aikaa ja rahaa uhranneella maaninkalaisella Juhani Pulkallakin ilo ja kunnia seurata sukkelasanaisen kolmikon leukailua.
Äskettäin tuli päätökseensä kolmoskanavan ”Keksintötehdas”, jolta odotin paljon. Mutta kas, ruutuun tupsahtikin vain hitusen edellistä hölmöilyä jalompi versio. Simo Frangen heitti huulta ja olipa asiantuntijana keksintöjä arvostelemassa muun muassa Diilissä kaikkien alojen expertiksi pätevöitynyt Jehtro Rostedtkin.
Sitten alkuperäiseen kysymykseeni: mikä käsitys ns.suurella yleisöllä on keksimisestä? ”Keksintötehtaan” yleisöäänestyksen voitti diskokahvinkeitin, ja pitkälle eteni myös opiskelijan jalan ympärille kietoma juomapussi imuletkuineen(Jethron suosikki…) Kumpikaan ei ole keksintö, vaan pelkkä pila ja vitsi. Sen sijaan todellista luovuutta ja jopa kaupallista potentiaalia osoittaneet motorisoitu kottikärry, vedenpuhdistamo ja turvallinen halkomalaite jäivät mitalisijojen ulkopuolelle.
Mitä nyt tällä haluan sanoa? Luovuuden arvostukseen ja sen käyttöönottoon todellisena voimavarana on vielä jonkin verran matkaa. Suomalaiset ovat teknisesti näppärää ja innovatiivista väkeä, jolta syntyy jatkuvasti monenlaista. Keksiminen ei ole todellisuudessa mitään teekkarikujeilua, vaan vuosien puurtamista kehitystyön ja testauksen parissa. Jos hyvin käy, seisoo lopussa kiitos, patentti ja teollinen tuotanto joka työllistää kotimaisia osaajia tai ainakin osakkeenomistajia. Kaikenmaailman ”anopinjakkaroiden” ja ”kultakalojen ulkoilutuslaitteiden” esittely on lähinnä keksimisen pilkkaa.
Figuurit vinksallaan
Vaalit ovat jo äänestysvaiheessa. Ennakkoäänet on melkein annettu ja loput numerot raapustellaan kopeissa sunnuntaina. Niin äänestäjiä kuin varsinkin ehdokkaita tuntuu jo vaivaavan vahva vaaliuupumus, jonka mainio symboli on äkkikevään yllättämä vaalimainos tien varressa. Aikoinaan syvään kinokseen survaistu plakaatti könöttää, jos ei nurin niin ainakin kallellaan. Kura on lentänyt hymyilevälle naamalle ja numerolle.
Toivottavasti liian moni äänestäjä ei ole joutunut tilanteeseen, jossa oma suosikki onkin väärässä puolueessa tai hyvän puolueen kärkinimi on niin hankala hyväksyä, ettei ääntä kärsi antaa. Kompromissiäänikin on aina noin 200 kertaa parempi kuin nukkuvien puolueeseen jättäytyminen. Kun äänestää, saa taas neljä vuotta kritisoidakin tarpeen niin vaatiessa.
Sisukkaasti sitkutellen
Radiossa soi varsin tiuhaan eräs kappale, jonka esittäjä ja oikea nimi on jäänyt minulle hämärän peittoon, toisin kuin biisin ydinsanoma. Siinä sitkutellaan. Vaikka kappale onkin eräs viime vuosien ärsyttävimmistä, on siinä, jos hieman malttaa hengästää ja miettiä, ajattelemisen aihetta. Ettenkö vain itsekin ole sitkuttelija?
Sitkuttelu on sitä, että eletään aina vain huomista, ensi kuuta, kesälomaa tai eläkepäiviä. ”Sitku on kesäloma niin mä kuule relaan. Sitku jään eläkkeelle, alan toteuttaa itseäni.” Niinpä, sitten kun.
Kuinkahan moni on ehtinyt kellistyä viimeiselle leposijalle vuosikymmeniä sitkuteltuaan? Olen nähnyt aivan liian monta tapausta lähietäisyydeltä, jolloin sitkuttelu onkin yhtäkkiä vaihtunut voekutteluksi. ”Voe kun oes nuorempana älynnä tehhä sillä laella, niin oespa nyt erj laella.” Siinäpä se elämä vilahtaa nopeasti sitkutellen kohti voekuttelua.
Voi olla liikaa vaadittu ja turhan hurskas toive, mutta suotaneen se edes omalle kohdalle. Jospa vähitellen oppisikin elämään aina tämänhetkisen elämän parasta päivää. Hetkeä, jossa omissa käsissä oleva nykyisyys voittaa menetetyn menneen ja vielä ulottumattomissa olevan epävarman tulevaisuuden. Kannattaa elää hymyillen juuri nyt, sillä kas, elämä taitaa olla kuin tv-sarja. Esitys voi katketa muutamaan jaksoon ja uusia tuotantokausia ei kannata odotella.
Koulukiusaaminen on lapsuuden painajainen
Koulukiusaaminen on vähin erin alkanut saada julkisuutta. Aina sitä on ollut, mutta valitettavan kauan ongelmaa on, jos ei suorastaan vähätelty, kuitenkin hyssytelty ja vaiettu näkymättömiin. Kun lopulta riittävän moni sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti, alkaa yleinen riesa saada kasvot.
Aikuisen silmin lasten ja nuorten puuhastelut näyttävät usein harmittomalta nahistelulta. Se, mihin aikuisen pitäisi nopeasti ja jämäkästi puuttua, on hankalasti tunnistettavaa. Painivatko pojat liikunnan tarvettaan tyydyttääkseen vai onko käynnissä heikomman lumittaminen? Onko tuolla nurkassa käynnissä raaka sakinhivutus vai pelkkä hurtti huumori? Miten saada oikeaa tietoa, kun asianosaisten suut ovat tukitut?
YouTubessa liikkuu australialainen video, jossa pikkupoika muksii ja läpsii isompaa mutta lihavaa poikaa. Lopulta kiusatun pinna katkeaa ja hän rätkäyttää rääkkääjänsä pihakiveykseen niin että luut rutisevat. Loppu hyvin, kaikki hyvin? Olisi suuri kiusaus väittää että juuri noin, kiusaajaa turpaan vaan. Silti jäin miettimään toimiiko moinen vain videolla, joka sekin saattoi olla lavastettu. Tuli mieleen mikä olisi filmin jatko suomalaisen koulun pihalla. Pahimmillaan kiusaajan jengi olisi potkinut pinnansa polttaneen henkihieveriin, parhaimmillaan räkytys olisi loppunut siihen.
Mikä tekee kiusaajan, mistä aineksista kootaan kiusattava? Kiusattavaksi pääsee hidas oppilas, hikipinko, hiljainen, suulas, pitkä, lyhyt ja täysin normimittainen. Vanhempien poliittinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus riittää, saati tulo jostain muualta kesken lukukauden. Mikä pahinta, ylivilkkaus, puhevika, fyysinen vamma tai puute, nekin saavat ihmisen julmuuden puhkeamaan. Kiusaajaksi altis yksilö vaikuteherkkine viiteryhmineen, suomeksi sanottuna rääkkääjä ja sen porukka, löytää aina kohteen. Jos ei muualta, niin lopulta vaikka omasta joukostaan.
Toivon sydämestäni että koulukiusaaminen saisi edelleen lisää huomiota ja sen seuraukset ymmärrettäisiin. Kuinka moni lahjakkuus nujertuu jo koulun pihan nurkkaan, kuinka moni kiusaaja porskuttaa pelkkää röyhkeyttään ties mihin virkoihin ja jatkaa lapsuudessa opitulla toimintamallilla aikuisenakin? Onko meillä kehittymässä toimivia välineitä kamppailussa hyvän lapsuuden puolesta vai täytyykö edelleenkin luottaa siihen primitiiviseen käsitykseen että mikä ei tapa, se vahvistaa. Liian moni nuori on jäänyt ja jää tänäkin vuonna vahvistumatta.
Mummoenergiaa?
Jos ei ole lapsilla ja nuorilla erityisen helppoa nykymaailmassa, ei vanhustenkaan elo taida enää olla niin rauhaisaa kellettelyä kuin entivanhaan. Nykyään on seksi ja erotiikka lyönyt niin läpi, ettei niistä taida päästä edes eläkkeelle. Intohimo ryöhää, vaikka mittarissa alkaa olla sata. Näin ainakin Floridassa mennä viikolla.
92-vuotias rouva Helen Staudinger meni kylästelemään 53-vuotiaan naapurinmiehen luo ja alkoi vongata pusua. Kumma kyllä, äijänketkula luisteli asiasta ja väitti jo seurustelevansa. Kokenut silmä tunnistaa aina luikurin ja niinpä Helen poltti päreensä, noukki pihamaalla käsilaukusta puoliautomaattipostoolin ja antoi palaa.
Ihmisuhreilta säästyttiin, mutta pusupihtarin torpasta meni ikkuna kun 25% ammutuista kudeista osui maaliinsa. Poliisin kuulusteluissa mies kertoi mummon uhanneen jo pirtissä että kohta kuulaa lentää jos ei turpa ala olla pikapuoliin tötteröllä.
Mitä opimme tästä? Ikärasismi pois yhteiskunnasta, ei kannata riskeerata aseistautuneen mummon kanssa ja on siinä tiukannapakassa aselaissa ehkä lopulta jotain hyvääkin.
Radiossa soi varsin tiuhaan eräs kappale, jonka esittäjä ja oikea nimi on jäänyt minulle hämärän peittoon, toisin kuin biisin ydinsanoma. Siinä sitkutellaan. Vaikka kappale onkin eräs viime vuosien ärsyttävimmistä, on siinä, jos hieman malttaa hengästää ja miettiä, ajattelemisen aihetta. Ettenkö vain itsekin ole sitkuttelija?
Sitkuttelu on sitä, että eletään aina vain huomista, ensi kuuta, kesälomaa tai eläkepäiviä. ”Sitku on kesäloma niin mä kuule relaan. Sitku jään eläkkeelle, alan toteuttaa itseäni.” Niinpä, sitten kun.
Kuinkahan moni on ehtinyt kellistyä viimeiselle leposijalle vuosikymmeniä sitkuteltuaan? Olen nähnyt aivan liian monta tapausta lähietäisyydeltä, jolloin sitkuttelu onkin yhtäkkiä vaihtunut voekutteluksi. ”Voe kun oes nuorempana älynnä tehhä sillä laella, niin oespa nyt erj laella.” Siinäpä se elämä vilahtaa nopeasti sitkutellen kohti voekuttelua.
Voi olla liikaa vaadittu ja turhan hurskas toive, mutta suotaneen se edes omalle kohdalle. Jospa vähitellen oppisikin elämään aina tämänhetkisen elämän parasta päivää. Hetkeä, jossa omissa käsissä oleva nykyisyys voittaa menetetyn menneen ja vielä ulottumattomissa olevan epävarman tulevaisuuden. Kannattaa elää hymyillen juuri nyt, sillä kas, elämä taitaa olla kuin tv-sarja. Esitys voi katketa muutamaan jaksoon ja uusia tuotantokausia ei kannata odotella.
Koulukiusaaminen on lapsuuden painajainen
Koulukiusaaminen on vähin erin alkanut saada julkisuutta. Aina sitä on ollut, mutta valitettavan kauan ongelmaa on, jos ei suorastaan vähätelty, kuitenkin hyssytelty ja vaiettu näkymättömiin. Kun lopulta riittävän moni sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti, alkaa yleinen riesa saada kasvot.
Aikuisen silmin lasten ja nuorten puuhastelut näyttävät usein harmittomalta nahistelulta. Se, mihin aikuisen pitäisi nopeasti ja jämäkästi puuttua, on hankalasti tunnistettavaa. Painivatko pojat liikunnan tarvettaan tyydyttääkseen vai onko käynnissä heikomman lumittaminen? Onko tuolla nurkassa käynnissä raaka sakinhivutus vai pelkkä hurtti huumori? Miten saada oikeaa tietoa, kun asianosaisten suut ovat tukitut?
YouTubessa liikkuu australialainen video, jossa pikkupoika muksii ja läpsii isompaa mutta lihavaa poikaa. Lopulta kiusatun pinna katkeaa ja hän rätkäyttää rääkkääjänsä pihakiveykseen niin että luut rutisevat. Loppu hyvin, kaikki hyvin? Olisi suuri kiusaus väittää että juuri noin, kiusaajaa turpaan vaan. Silti jäin miettimään toimiiko moinen vain videolla, joka sekin saattoi olla lavastettu. Tuli mieleen mikä olisi filmin jatko suomalaisen koulun pihalla. Pahimmillaan kiusaajan jengi olisi potkinut pinnansa polttaneen henkihieveriin, parhaimmillaan räkytys olisi loppunut siihen.
Mikä tekee kiusaajan, mistä aineksista kootaan kiusattava? Kiusattavaksi pääsee hidas oppilas, hikipinko, hiljainen, suulas, pitkä, lyhyt ja täysin normimittainen. Vanhempien poliittinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus riittää, saati tulo jostain muualta kesken lukukauden. Mikä pahinta, ylivilkkaus, puhevika, fyysinen vamma tai puute, nekin saavat ihmisen julmuuden puhkeamaan. Kiusaajaksi altis yksilö vaikuteherkkine viiteryhmineen, suomeksi sanottuna rääkkääjä ja sen porukka, löytää aina kohteen. Jos ei muualta, niin lopulta vaikka omasta joukostaan.
Toivon sydämestäni että koulukiusaaminen saisi edelleen lisää huomiota ja sen seuraukset ymmärrettäisiin. Kuinka moni lahjakkuus nujertuu jo koulun pihan nurkkaan, kuinka moni kiusaaja porskuttaa pelkkää röyhkeyttään ties mihin virkoihin ja jatkaa lapsuudessa opitulla toimintamallilla aikuisenakin? Onko meillä kehittymässä toimivia välineitä kamppailussa hyvän lapsuuden puolesta vai täytyykö edelleenkin luottaa siihen primitiiviseen käsitykseen että mikä ei tapa, se vahvistaa. Liian moni nuori on jäänyt ja jää tänäkin vuonna vahvistumatta.
Mummoenergiaa?
Jos ei ole lapsilla ja nuorilla erityisen helppoa nykymaailmassa, ei vanhustenkaan elo taida enää olla niin rauhaisaa kellettelyä kuin entivanhaan. Nykyään on seksi ja erotiikka lyönyt niin läpi, ettei niistä taida päästä edes eläkkeelle. Intohimo ryöhää, vaikka mittarissa alkaa olla sata. Näin ainakin Floridassa mennä viikolla.
92-vuotias rouva Helen Staudinger meni kylästelemään 53-vuotiaan naapurinmiehen luo ja alkoi vongata pusua. Kumma kyllä, äijänketkula luisteli asiasta ja väitti jo seurustelevansa. Kokenut silmä tunnistaa aina luikurin ja niinpä Helen poltti päreensä, noukki pihamaalla käsilaukusta puoliautomaattipostoolin ja antoi palaa.
Ihmisuhreilta säästyttiin, mutta pusupihtarin torpasta meni ikkuna kun 25% ammutuista kudeista osui maaliinsa. Poliisin kuulusteluissa mies kertoi mummon uhanneen jo pirtissä että kohta kuulaa lentää jos ei turpa ala olla pikapuoliin tötteröllä.
Mitä opimme tästä? Ikärasismi pois yhteiskunnasta, ei kannata riskeerata aseistautuneen mummon kanssa ja on siinä tiukannapakassa aselaissa ehkä lopulta jotain hyvääkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)