Ihmisen kohtaaminen tässä ajassa on kaikkea muuta kuin läpihuutojuttu. Älkää säikähtäkö, en aio jauhaa yhteisöllisyyden funktiosta tai toiseuden ilmentymistä, vaan ihan arkisesta pulmasta. Ei ole nimittäin mikään varsinainen siunaus olla hyvän kasvomuistin haltija, etenkin kun samalla kertaa nimi- ja asiayhteysmuisti rapistuu raivokkaaseen tahtiin viikko viikolta.
Työntelen ostoskärryä megamarketin pitkällä markkinasuoralla. Viiden hyllyvälin päässä lähestyy arkisen alkuillan väljää väylää henkilö, kärryään työntäen hänkin. Näen heti että tuttu on. Mutta mistä kummasta? Onko koulukaveri, asiakas, kaukainen sukulainen vaiko kenties joku kaupan myyjä, jolta olen joskus jotain ostanut? Vai olisiko julkkis, jonka tunnen lehdestä? Entäs jos onkin joku vain ihan samannäköinen, joka muistuttaa jotakuta jota en edes tunne, tiedän vain jostain?
Nyt alkaa kurkkua kuristaa. Mietin kuumeisesti tervehtiäkö vai ei ja jos tervehdin, niin millä liikesarjalla ja naamanilmeellä. Jos on hyväkin tuttu, tai vähemmänkin hyvä, saa salamana ylpeän kusipään maineen jos ei päivää sano. Jos onkin oikeasti ihan tyystin tuntematon, ei moikkailu mainetta kohenna näinä aikoina. Luulevat vielä kansanedustajaehdokkaaksi, ja sitä leimaa ei kyllä tähän otsaan ihan vähällä kummalla niitata.
Henkilö lähestyy ja vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Mitäs jos löisi kärrin vituralleen ja kurvaisi hyllyjen väliin? Siinäpä sitten viheltelisin valikoivan näköisenä naisten alusvaatehyllyjen välissä – ei käy. Nyt on oltava kehonkielen kameleontti ja reaktioraketti. Kun vastaantulija on kohdalla, nytkäytän päätäni ja toista naamanpuolikastani siihen malliin, että tuttu lukee sen miellyttäväksi tervehdykseksi ja tuntematon tulkitsee vain satunnaiseksi kasvokrampiksi.
Ilmeisesti vastaantulevalla kärrityypillä on täsmälleen samat ajatukset minut nähdessään, sillä samalla kun kitrautan pärstääni, nykäisee hän leukaansa hivenen ylöspäin. En saa selvää korjaako hän liikkeellä nahkatakkinsa kaulusta käsin koskematta vai tervehtiikö minua. Sivuutamme ja tilanne on ohi, tuttuuden tason selviämättä kummallekaan.
Ei ole ihmisen kohtaaminen helppoa vuorovaikutteisessa ammatissa työskentelevälle.
…………………………………………………………………………………………………
Menneellä viikolla kärsin railakkaansorttisesta jännityspäänsärystä. Tiedättehän, selkä on niin juntturissa että tuntuu kuin kireät vaijerit kulkisivat jostain perskannikoista päälaelle ja joku ilkiö kiristäisi niin että korvat heiluu ja ohimoita juileksii.
Hierojalle ei kerennyt ja jäägeeli helpottaa vain hieman. Päätin turvautua vanhaan hyvään kikkaan, eli sauvakävelylenkkiin Puijon mainioilla poluilla. No, kun enempiä miettimättä säntäsin leukaperät kireinä tutulle rinteelle, tajusin että juurihan tuprautti lunta ja niinpä maastossa olikin täysi hiihtomeno päällänsä. Jos jotakin elämässäni haluan karttaa jyrkemmin kuin uskovainen syntiä, on se ladulla käveleminen.
Ladut ja vapaan tyylin baanat kuuluvat hiihtäjille sen ajan kun lunta maastossa piisaa, kävelijöille ja koiranulkoiluttajille on kyllä valaistua väylää muuallakin vaikka kuinka. Niinpä minäkin suuntasin kevyen liikenteen väylälle ja kiersin Puijonlaakson lähiön. Jännitys hartioista ei kylläkään sillä tempulla hellittänyt, päinvastoin. Väylä oli nimittäin niin liukas, että normijalkineella ylämäessä sai lipsutella kuin Lempinen karkumatkalla ja vetää itsensä sauvoilla, takapuoli pitkällä, ylös mäkeä.
Seuraavana päivänä marssin urheilukauppaan ja ostaa pämäytin nastoilla varustetut juoksutossut, enkä ole katunut. Ihmetellä vain täytyy kuinka maailma on edistynyt siitä vuoden 1981 talvesta kun Vänninmäessä ”nuorra miesnä” hilpaisin pääkallokaljamalla kympin lenkin vanhoissa korkeushyppypiikkareissa. Pohkeet olivat kivikovat ja pakarat tulessa sen tempauksen jälkeen, mutta se nuoruus ja into. Nyt on jäljellä enää intoon verrattavaa hötkyilyä ja ne tuliset pakarat. (Liittyy enemmän valkosipulietanoihin kuin liikuntaan. Latojan huomautus.)
………………………………………………………………………….
Talviajan nopeusrajoituksista on syksyn mittaan käyty keskustelua liikenneministeriötä myöten. Itse ministeri lohkaisi jopa siihen malliin, että 80-kymppiset ovat joillain tieosuuksilla melkein kiusantekoa autoilijoille. Keväällä teiden kuivuttua ja iltojen valjetessa saattaa osittain ollakin, mutta ihan vähässä kummassa en totaalisesti lähtisi talvirajoituksia ilman tilannevarausta vekslailemaan.
Viime viikolla osuin parahiksi keskelle pahinta pyryä körötellessäni keikalta Pielavedeltä kohti Kuopiota. Lunta tuli niin etten muutamaan vuoteen muista vastaavaa. Oli kuin olisi ryynisäkissä jurnuutellut. Jostain pimeydestä tuli vastaantulevien valoja ja oli vain toivottava että kaista olisi eri kuin oma. Kolme kertaa pysähdyin putsailemaan tuulilasia ja sen pyyhkimiä ja sittenkin sai olla vatsalihakset piukkana ja kieli keskellä suuta koko matkan. No, niin taisivat kyllä olla kaikki muutkin, sillä tavallisia kamikaze-ohituksia ei nyt tullut havaituksi.
Kun koukkasin Siniseltä tieltä moottoritielle, pääsi suupielestä väkisinkin hörähdys. Tien laidassa seisoi 100 km/h –rajoitusmerkki. Eli satasta olisi saanut ihan luvan perästä posotella eikä olisi konstaapeli perään valoja vilkutellut, kelissä jossa kuusikymppiäkin oli ihan siinä rajoilla.
Mitäkö tällä haluan sanoa? Suomen talvi on niin monipuolinen, yllättävä ja vaihteleva, että absoluuttista totuutta oikeista nopeusrajoituksista on paha mennä niittaamaan. Jos kelin mukaan helposti vaihtuvat kyltit tulevat käyttöön, ovat ne enemmän kuin paikallaan. Talvellakin voi hyvällä kelillä ajaa 120km/h, huonolla kelillä samalla osuudella 80km/h on maksimi. Paras turvallisuuden tae on autoilijoiden oma harkinta ja vastuullinen ajotapa. Ei hurjastella eikä vaaranneta muiden turvallisuutta, ei hyvällä kelillä mutta ei varsinkaan aura-autojen ja lumisateiden seassa puikkelehdittaessa. Okei, se saattaa olla liian vaativa toive.
……………………………………………………………….
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti