Ihmisen kohtaaminen tässä ajassa on kaikkea muuta kuin läpihuutojuttu. Älkää säikähtäkö, en aio jauhaa yhteisöllisyyden funktiosta tai toiseuden ilmentymistä, vaan ihan arkisesta pulmasta. Ei ole nimittäin mikään varsinainen siunaus olla hyvän kasvomuistin haltija, etenkin kun samalla kertaa nimi- ja asiayhteysmuisti rapistuu raivokkaaseen tahtiin viikko viikolta.
Työntelen ostoskärryä megamarketin pitkällä markkinasuoralla. Viiden hyllyvälin päässä lähestyy arkisen alkuillan väljää väylää henkilö, kärryään työntäen hänkin. Näen heti että tuttu on. Mutta mistä kummasta? Onko koulukaveri, asiakas, kaukainen sukulainen vaiko kenties joku kaupan myyjä, jolta olen joskus jotain ostanut? Vai olisiko julkkis, jonka tunnen lehdestä? Entäs jos onkin joku vain ihan samannäköinen, joka muistuttaa jotakuta jota en edes tunne, tiedän vain jostain?
Nyt alkaa kurkkua kuristaa. Mietin kuumeisesti tervehtiäkö vai ei ja jos tervehdin, niin millä liikesarjalla ja naamanilmeellä. Jos on hyväkin tuttu, tai vähemmänkin hyvä, saa salamana ylpeän kusipään maineen jos ei päivää sano. Jos onkin oikeasti ihan tyystin tuntematon, ei moikkailu mainetta kohenna näinä aikoina. Luulevat vielä kansanedustajaehdokkaaksi, ja sitä leimaa ei kyllä tähän otsaan ihan vähällä kummalla niitata.
Henkilö lähestyy ja vaihtoehdot alkavat olla vähissä. Mitäs jos löisi kärrin vituralleen ja kurvaisi hyllyjen väliin? Siinäpä sitten viheltelisin valikoivan näköisenä naisten alusvaatehyllyjen välissä – ei käy. Nyt on oltava kehonkielen kameleontti ja reaktioraketti. Kun vastaantulija on kohdalla, nytkäytän päätäni ja toista naamanpuolikastani siihen malliin, että tuttu lukee sen miellyttäväksi tervehdykseksi ja tuntematon tulkitsee vain satunnaiseksi kasvokrampiksi.
Ilmeisesti vastaantulevalla kärrityypillä on täsmälleen samat ajatukset minut nähdessään, sillä samalla kun kitrautan pärstääni, nykäisee hän leukaansa hivenen ylöspäin. En saa selvää korjaako hän liikkeellä nahkatakkinsa kaulusta käsin koskematta vai tervehtiikö minua. Sivuutamme ja tilanne on ohi, tuttuuden tason selviämättä kummallekaan.
Ei ole ihmisen kohtaaminen helppoa vuorovaikutteisessa ammatissa työskentelevälle.
…………………………………………………………………………………………………
Menneellä viikolla kärsin railakkaansorttisesta jännityspäänsärystä. Tiedättehän, selkä on niin juntturissa että tuntuu kuin kireät vaijerit kulkisivat jostain perskannikoista päälaelle ja joku ilkiö kiristäisi niin että korvat heiluu ja ohimoita juileksii.
Hierojalle ei kerennyt ja jäägeeli helpottaa vain hieman. Päätin turvautua vanhaan hyvään kikkaan, eli sauvakävelylenkkiin Puijon mainioilla poluilla. No, kun enempiä miettimättä säntäsin leukaperät kireinä tutulle rinteelle, tajusin että juurihan tuprautti lunta ja niinpä maastossa olikin täysi hiihtomeno päällänsä. Jos jotakin elämässäni haluan karttaa jyrkemmin kuin uskovainen syntiä, on se ladulla käveleminen.
Ladut ja vapaan tyylin baanat kuuluvat hiihtäjille sen ajan kun lunta maastossa piisaa, kävelijöille ja koiranulkoiluttajille on kyllä valaistua väylää muuallakin vaikka kuinka. Niinpä minäkin suuntasin kevyen liikenteen väylälle ja kiersin Puijonlaakson lähiön. Jännitys hartioista ei kylläkään sillä tempulla hellittänyt, päinvastoin. Väylä oli nimittäin niin liukas, että normijalkineella ylämäessä sai lipsutella kuin Lempinen karkumatkalla ja vetää itsensä sauvoilla, takapuoli pitkällä, ylös mäkeä.
Seuraavana päivänä marssin urheilukauppaan ja ostaa pämäytin nastoilla varustetut juoksutossut, enkä ole katunut. Ihmetellä vain täytyy kuinka maailma on edistynyt siitä vuoden 1981 talvesta kun Vänninmäessä ”nuorra miesnä” hilpaisin pääkallokaljamalla kympin lenkin vanhoissa korkeushyppypiikkareissa. Pohkeet olivat kivikovat ja pakarat tulessa sen tempauksen jälkeen, mutta se nuoruus ja into. Nyt on jäljellä enää intoon verrattavaa hötkyilyä ja ne tuliset pakarat. (Liittyy enemmän valkosipulietanoihin kuin liikuntaan. Latojan huomautus.)
………………………………………………………………………….
Talviajan nopeusrajoituksista on syksyn mittaan käyty keskustelua liikenneministeriötä myöten. Itse ministeri lohkaisi jopa siihen malliin, että 80-kymppiset ovat joillain tieosuuksilla melkein kiusantekoa autoilijoille. Keväällä teiden kuivuttua ja iltojen valjetessa saattaa osittain ollakin, mutta ihan vähässä kummassa en totaalisesti lähtisi talvirajoituksia ilman tilannevarausta vekslailemaan.
Viime viikolla osuin parahiksi keskelle pahinta pyryä körötellessäni keikalta Pielavedeltä kohti Kuopiota. Lunta tuli niin etten muutamaan vuoteen muista vastaavaa. Oli kuin olisi ryynisäkissä jurnuutellut. Jostain pimeydestä tuli vastaantulevien valoja ja oli vain toivottava että kaista olisi eri kuin oma. Kolme kertaa pysähdyin putsailemaan tuulilasia ja sen pyyhkimiä ja sittenkin sai olla vatsalihakset piukkana ja kieli keskellä suuta koko matkan. No, niin taisivat kyllä olla kaikki muutkin, sillä tavallisia kamikaze-ohituksia ei nyt tullut havaituksi.
Kun koukkasin Siniseltä tieltä moottoritielle, pääsi suupielestä väkisinkin hörähdys. Tien laidassa seisoi 100 km/h –rajoitusmerkki. Eli satasta olisi saanut ihan luvan perästä posotella eikä olisi konstaapeli perään valoja vilkutellut, kelissä jossa kuusikymppiäkin oli ihan siinä rajoilla.
Mitäkö tällä haluan sanoa? Suomen talvi on niin monipuolinen, yllättävä ja vaihteleva, että absoluuttista totuutta oikeista nopeusrajoituksista on paha mennä niittaamaan. Jos kelin mukaan helposti vaihtuvat kyltit tulevat käyttöön, ovat ne enemmän kuin paikallaan. Talvellakin voi hyvällä kelillä ajaa 120km/h, huonolla kelillä samalla osuudella 80km/h on maksimi. Paras turvallisuuden tae on autoilijoiden oma harkinta ja vastuullinen ajotapa. Ei hurjastella eikä vaaranneta muiden turvallisuutta, ei hyvällä kelillä mutta ei varsinkaan aura-autojen ja lumisateiden seassa puikkelehdittaessa. Okei, se saattaa olla liian vaativa toive.
……………………………………………………………….
perjantai 26. marraskuuta 2010
maanantai 8. marraskuuta 2010
Poimuri 19
Poimuri 19
Kun aikansa seminaareissa viihtyy ja koulutuspäivillä kahvittelee, alkaa tietty sanasto tulla tutuksi. Ajassa liikkuu aina paksu nippu muotisanastoa, jonka merkitys on valitettavan usein todellisuudessa muuta kuin mitä optimistisissa visioissa haluttaisiin. Otetaanpa näin sateisen harmaan aamutuiman kunniaksi muutama esimerkki.
Yhteisöllisyys –sanaa käytetään lähes aina kun halutaan puhaltaa yhteen hiileen, tehdä yhdessä ja hyväksyä kaikki samaan porukkaan. Usein yhteisöllisyys kuitenkin palaa pohjaan, ja muodostuu monta kuppikuntaa joille yhteisöllisyys tarkoittaa lähinnä oman tontin vahtimista ja ”meidän porukan” edunvalvontaa.
Itsetunto ja minäkuva nostetaan esille, kun halutaan toimittavan omia resursseja tehokkaasti hyödyntäen ja niihin mahdollisuuksiin tarttuen, joita jokaisen lahjakkuusresurssit mahdollistavat. Usein hyvä itsetunto vääristyy narsismiksi ja oman egon pönkittämiseksi ja minäkuva omaan napaan tuijottamiseksi.
Monikulttuurisuus on globaalissa maailmassa tosiasia, joka nyt on jo lähes kaikkialla täyttä totta eikä sanahelinää. Usein sana koetaan kuitenkin oman kulttuurin vastakohdaksi. Jos on monikulttuurisuutta, kohta ei enää syödä ruisleipää eikä veisata suvivirttä. Pesäpallomaila kouraan ja pizzerialle, ajattelee skini ja lähtee liikkeelle.
Organisaatiouudistus tulee tiedotteeseen, kun turhauttava papereiden pyörittely ja byrokratia vaihdetaan järkiperäisempään malliin, jossa kaikilla on tilaisuus tehdä oikeaa työtä yhteisen tavoitteen eteen. Usein vain organisaatiouudistuksen taustalla virnuilee vanha kunnon saneeraus, jonka jälkeen on taas pitkä rivi hyvin koulutettuja ammattilaisia headhuntereiden vapaasti jututettavina.
Se hyvä puoli näissä muotisanoissa kuitenkin on, että mehän niitä itse käyttöömme valitsemme ja myös niille todelliset merkitykset luomme. Niin kuin konsultti sanoisi: onnellisuusresurssien luova mobilisointi on persoonakohtaisen tunneälyn maksimoinnin ja positiivisen vuorovaikutuskierron tehokkuuden lopputulema.
On se hyvä että alakoolussa jo opettivat suomee ja isä-Puavo käski sannoo suoraan savoks, niin että itekkii jottaen tajuvaa!
……………………………………………………………………………………
Hauska on huomata, kuinka erilaiselta kotikonnut näyttävät hivenen kauempaa katsottuna. Jatkoin nimittäin kylttyyrimatkailuani piipahtamalla Ähtäriin, Topi Sorsakoski fanitapahtumaan. Vaikka Topin tuotannosta pidänkin, en ehkä sentään fanijuhlille asti olisi lähtenyt ilman tutun kaverin soittokeikkaa ko.bileissä. Mutta hauskaa toki oli, eikä vähiten paikallisten tarinointia kuunnellessa. Parhaasta päästä oli tiskillä tahtomattani kuulemma juttu, joka savolaista hymyilytti kovin.
Hotelli Mesikämmenen ravintolan tiskillä odotteli vuoroaan kärsimättömänä pari keski-ikäistä maakunnan miestä. Odottelu oli kestänyt ilmeisesti jo aikansa, sillä juttu luisti suunnilleen näin: ”Notta täähän on ku entises Neuvvostoliitos, vartti on perkules jo kaljaa ootettu. Kävin kuule viime kesänä Kuopios, Viinijuhlilla. Siellä on eri meininki. Viiskytä metriä pitkä tiski jossa viistoista hanaa valuttaa koko ajan kansalle vaahtoovaa. Ei ollu kuule jonoja siellä. EIKÖ OO NÄIN?”, mölähti Topi-fani ja tyrkkäsi vieressä jonottavaa tuntematonta poninhäntäistä partasuuta eli meikäläistä. Samassa tarjoilija tuli kohdalleni ja kysyi mitä saisi olla. Katsoin viisaammaksi antaa äänetönnä vuoroni mainituille herroille, sen sijaan että olisin napannut oluen ja paljastanut tietäväni suhteellisen tarkkaan Viinijuhlien tiskin pituuden. Veikkaan että Pohjanmaalla on nyrkkiä tarjottu vähemmästäkin.
Pian olo tuli huomattavasti kotoisammaksi, kun huomasin tutunoloisen hahmon seuraamassa illan ensimmäisenä esiintyneen kantribändin edesottamuksia. Väkisin suu venyi hymyyn, kun aito iisalmelaistyylinen kritiikki tipahti tarkkaavaisen nuorukaisen suusta: ”No ihan hyvästihän nuo soettaa, vuan ite oesin kyllä tehnä pikkusen erj laella…” Jääköön lukijoiden arvuuteltavaksi kuka oli kyseessä, mutta mukavan kotoinen olo kyllä tuli.
……………………………………………………………………………
Muutama viikko sitten Poimurissa pohdiskelin ikiaikaista kinastelua pakkoruotsista. On hankalaa ja vastenmielistä ruotsin opettelu ja muutenkin jurppii koko länsinaapuri, hyi olkoon.
Mutta eipä tilanne niin huono ollutkaan. Kun Victoria ja uusi puolisonsa Daniel piipahtivat kylässä vanhassa alusmaassa, niin jopa löytyi kadunvarret täyteen kansaa pikkuruisia lippuja heiluttamaan ja huudahtelemaan ”Vickan, hejsan!!”. Jos prinsessa olisi älynnyt kysyä onko jättekiva opiskella ruotsia, olisi vastaus varmasti ollut myrskyisän myönteinen.
Vickan ja Daniel kävivät Lapissakin. Olivatkohan autokyydillä liikenteessä? Jos olivat, niin miksei kerrottu aikataulua. Olisin minäkin mennyt sinikeltaisen pikkulipun kanssa Pöljän kohdalle vilkuttamaan ja jos reitti olisi Iisalmen kautta kulkenut, niin kyllä olisi takuulla ollut Nerkoon ja Valkeiskylän väli väkeä hyllyvillään.
Reissu oli arvovieraillekin varmasti ihan kivaa vaihtelua harmaaseen kotiarkeen, sillä Ruotsissa yhä vain yltyy se kanta että monarkia on aikansa elänyt perinne ja kyllästyttää jo kovin. Enää ei tahdo saada edes kunnon paljastuksia aikaiseksi. Kalle Kustaasta nyt tuli uusi muistelmakirja, jossa kerrotaan että kovasti maistui diskoilu ja värijuomat prinssille aikoinaan eikä kuninkaana olokaan oikein alun perin olisi hotsittanut. Mutta sehän nyt on jo vanha juttu.
……………………………………………………
Lempisatuni on ilman muuta se tarina, jossa kerrotaan keisarista ilman vaatteita. Siinähän hallitsija antaa valeräätäleiden puettaa itsensä mukamas näkymättömiin vaatteisiin, jotka päällä sitten, todellisuudessa munasillaan, keikistelee torilla kansan ihasteltavana. Lopulta pikkupoika hoksaa että eihän äijällä ole kamppeita ensinkään.
Tämän sadun opetukset käyvät varsin hyvin nykyään niin kovassa muodissa oleviin terveysvaikutteisiin humputuksiin. Kirkasvalolampun tehon käsitän minäkin, mutta korvakäytävään valoa tumppaava valotuikku kyllä menee railakkaasti huuhaan puolelle. En epäile yhtään, etteikö joku suolistohuuhteluiden autuuteen uskovista joku päivä keksi että kirkasvalopuikko takapuolessahan se vasta virkistääkin. Sitten vielä kynttilä korvaan ja akumonot jalkaan, niin jopa alkaa olo olla aika maksimaalinen.
……………………………………………………..
Kun aikansa seminaareissa viihtyy ja koulutuspäivillä kahvittelee, alkaa tietty sanasto tulla tutuksi. Ajassa liikkuu aina paksu nippu muotisanastoa, jonka merkitys on valitettavan usein todellisuudessa muuta kuin mitä optimistisissa visioissa haluttaisiin. Otetaanpa näin sateisen harmaan aamutuiman kunniaksi muutama esimerkki.
Yhteisöllisyys –sanaa käytetään lähes aina kun halutaan puhaltaa yhteen hiileen, tehdä yhdessä ja hyväksyä kaikki samaan porukkaan. Usein yhteisöllisyys kuitenkin palaa pohjaan, ja muodostuu monta kuppikuntaa joille yhteisöllisyys tarkoittaa lähinnä oman tontin vahtimista ja ”meidän porukan” edunvalvontaa.
Itsetunto ja minäkuva nostetaan esille, kun halutaan toimittavan omia resursseja tehokkaasti hyödyntäen ja niihin mahdollisuuksiin tarttuen, joita jokaisen lahjakkuusresurssit mahdollistavat. Usein hyvä itsetunto vääristyy narsismiksi ja oman egon pönkittämiseksi ja minäkuva omaan napaan tuijottamiseksi.
Monikulttuurisuus on globaalissa maailmassa tosiasia, joka nyt on jo lähes kaikkialla täyttä totta eikä sanahelinää. Usein sana koetaan kuitenkin oman kulttuurin vastakohdaksi. Jos on monikulttuurisuutta, kohta ei enää syödä ruisleipää eikä veisata suvivirttä. Pesäpallomaila kouraan ja pizzerialle, ajattelee skini ja lähtee liikkeelle.
Organisaatiouudistus tulee tiedotteeseen, kun turhauttava papereiden pyörittely ja byrokratia vaihdetaan järkiperäisempään malliin, jossa kaikilla on tilaisuus tehdä oikeaa työtä yhteisen tavoitteen eteen. Usein vain organisaatiouudistuksen taustalla virnuilee vanha kunnon saneeraus, jonka jälkeen on taas pitkä rivi hyvin koulutettuja ammattilaisia headhuntereiden vapaasti jututettavina.
Se hyvä puoli näissä muotisanoissa kuitenkin on, että mehän niitä itse käyttöömme valitsemme ja myös niille todelliset merkitykset luomme. Niin kuin konsultti sanoisi: onnellisuusresurssien luova mobilisointi on persoonakohtaisen tunneälyn maksimoinnin ja positiivisen vuorovaikutuskierron tehokkuuden lopputulema.
On se hyvä että alakoolussa jo opettivat suomee ja isä-Puavo käski sannoo suoraan savoks, niin että itekkii jottaen tajuvaa!
……………………………………………………………………………………
Hauska on huomata, kuinka erilaiselta kotikonnut näyttävät hivenen kauempaa katsottuna. Jatkoin nimittäin kylttyyrimatkailuani piipahtamalla Ähtäriin, Topi Sorsakoski fanitapahtumaan. Vaikka Topin tuotannosta pidänkin, en ehkä sentään fanijuhlille asti olisi lähtenyt ilman tutun kaverin soittokeikkaa ko.bileissä. Mutta hauskaa toki oli, eikä vähiten paikallisten tarinointia kuunnellessa. Parhaasta päästä oli tiskillä tahtomattani kuulemma juttu, joka savolaista hymyilytti kovin.
Hotelli Mesikämmenen ravintolan tiskillä odotteli vuoroaan kärsimättömänä pari keski-ikäistä maakunnan miestä. Odottelu oli kestänyt ilmeisesti jo aikansa, sillä juttu luisti suunnilleen näin: ”Notta täähän on ku entises Neuvvostoliitos, vartti on perkules jo kaljaa ootettu. Kävin kuule viime kesänä Kuopios, Viinijuhlilla. Siellä on eri meininki. Viiskytä metriä pitkä tiski jossa viistoista hanaa valuttaa koko ajan kansalle vaahtoovaa. Ei ollu kuule jonoja siellä. EIKÖ OO NÄIN?”, mölähti Topi-fani ja tyrkkäsi vieressä jonottavaa tuntematonta poninhäntäistä partasuuta eli meikäläistä. Samassa tarjoilija tuli kohdalleni ja kysyi mitä saisi olla. Katsoin viisaammaksi antaa äänetönnä vuoroni mainituille herroille, sen sijaan että olisin napannut oluen ja paljastanut tietäväni suhteellisen tarkkaan Viinijuhlien tiskin pituuden. Veikkaan että Pohjanmaalla on nyrkkiä tarjottu vähemmästäkin.
Pian olo tuli huomattavasti kotoisammaksi, kun huomasin tutunoloisen hahmon seuraamassa illan ensimmäisenä esiintyneen kantribändin edesottamuksia. Väkisin suu venyi hymyyn, kun aito iisalmelaistyylinen kritiikki tipahti tarkkaavaisen nuorukaisen suusta: ”No ihan hyvästihän nuo soettaa, vuan ite oesin kyllä tehnä pikkusen erj laella…” Jääköön lukijoiden arvuuteltavaksi kuka oli kyseessä, mutta mukavan kotoinen olo kyllä tuli.
……………………………………………………………………………
Muutama viikko sitten Poimurissa pohdiskelin ikiaikaista kinastelua pakkoruotsista. On hankalaa ja vastenmielistä ruotsin opettelu ja muutenkin jurppii koko länsinaapuri, hyi olkoon.
Mutta eipä tilanne niin huono ollutkaan. Kun Victoria ja uusi puolisonsa Daniel piipahtivat kylässä vanhassa alusmaassa, niin jopa löytyi kadunvarret täyteen kansaa pikkuruisia lippuja heiluttamaan ja huudahtelemaan ”Vickan, hejsan!!”. Jos prinsessa olisi älynnyt kysyä onko jättekiva opiskella ruotsia, olisi vastaus varmasti ollut myrskyisän myönteinen.
Vickan ja Daniel kävivät Lapissakin. Olivatkohan autokyydillä liikenteessä? Jos olivat, niin miksei kerrottu aikataulua. Olisin minäkin mennyt sinikeltaisen pikkulipun kanssa Pöljän kohdalle vilkuttamaan ja jos reitti olisi Iisalmen kautta kulkenut, niin kyllä olisi takuulla ollut Nerkoon ja Valkeiskylän väli väkeä hyllyvillään.
Reissu oli arvovieraillekin varmasti ihan kivaa vaihtelua harmaaseen kotiarkeen, sillä Ruotsissa yhä vain yltyy se kanta että monarkia on aikansa elänyt perinne ja kyllästyttää jo kovin. Enää ei tahdo saada edes kunnon paljastuksia aikaiseksi. Kalle Kustaasta nyt tuli uusi muistelmakirja, jossa kerrotaan että kovasti maistui diskoilu ja värijuomat prinssille aikoinaan eikä kuninkaana olokaan oikein alun perin olisi hotsittanut. Mutta sehän nyt on jo vanha juttu.
……………………………………………………
Lempisatuni on ilman muuta se tarina, jossa kerrotaan keisarista ilman vaatteita. Siinähän hallitsija antaa valeräätäleiden puettaa itsensä mukamas näkymättömiin vaatteisiin, jotka päällä sitten, todellisuudessa munasillaan, keikistelee torilla kansan ihasteltavana. Lopulta pikkupoika hoksaa että eihän äijällä ole kamppeita ensinkään.
Tämän sadun opetukset käyvät varsin hyvin nykyään niin kovassa muodissa oleviin terveysvaikutteisiin humputuksiin. Kirkasvalolampun tehon käsitän minäkin, mutta korvakäytävään valoa tumppaava valotuikku kyllä menee railakkaasti huuhaan puolelle. En epäile yhtään, etteikö joku suolistohuuhteluiden autuuteen uskovista joku päivä keksi että kirkasvalopuikko takapuolessahan se vasta virkistääkin. Sitten vielä kynttilä korvaan ja akumonot jalkaan, niin jopa alkaa olo olla aika maksimaalinen.
……………………………………………………..
Poimuri 18
Tätä naputellessani syksy näyttää kauniimmalta kuin aikoihin. Sumun, sateen ja tuulen sijasta puut vetävät väriä lehtiinsä ja aurinko paistaa. Lyhyt ruskan hetki ennen räntäsateita saa taas kerran ihmettelemään vanhaa totuutta: kyllä neljä erilaista vuodenaikaa aina ikuisen kesän voittaa.
Minulla, kuten monella muullakin, syksy saa kulinaarisen kruununsa mykyrokkakattilan äärellä. Klassinen tumma keitto ravitsevine sisäelimineen kuuluu viileneviin keleihin. Mykyjen rokatessa mahassa kelpaa käydä ”hamsterin” lailla talvivalmisteluihin.
Heikkouteni on minullakin. Tunnustan seuraavani innolla ulkolaisia kokkikisoja. Kauhukeittiö ja Top Chef tulee katsottua, ja varsinkin jälkimmäisen monipuoliset haasteet saavat veden kielelle. Sen kun vielä näkisi, että tiskiin lyötäisiin maksaa, munuaista, ruavasta lihhoo, pottuja, verta, jaahoja, suoloo ja kaekkee muuta hyvvee ja annettaisiin tehtäväksi värkätä soppa näistä tarpeista. Syntyisikö keneltäkään yhtä syntisen hyvä mykyherkku, kuin perinnemestareilta Ylä-Savon klassisissa keittiöissä?
………………………………………………………………..
Mitä muuhun tv-tarjontaan tulee, pitää Kotikadusta sanoa samaa kuin muistanette minun vuosi sittenkin todenneen: ”on männä mallittommiin, ee kehtoo ennee kahtoo”. Saa nähdä miten nyt käy. Voi tietysti olla että Roopen ja Niinan yrittäjäkurssi ei otteestaan päästä.
Kotikadun haastajaksi kuvittelin kovalla kohulla lanseerattua Uusi päivä –tuotantoa. Katsoin emännän kanssa ensimmäistä osaa puoleen väliin, vilkaisimme toisiimme ja sanoimme: ajatteletko samaa kuin minä. Kyllä, oli aika katsoa edellisillalta nauhoituksessa oleva elokuva.
Sen verran minäkin nuorisoa tunnen, että aivan sellaisia youngsterit eivät ole kuin heidät nykysarjoissa kuvataan. Kovin fiksua ei nuori väki Kotikadussakaan ole, mutta ”Uuden päivän” koulun aloittajaiset menivätkin sitten jo yli lipan. Keikistelyä, seurustelun utelua, poppia ja kimallusta sekä meikkiä. Joku kuluttajatutkimus lienee osoittanut, että sitä kansa kaipaa, mutta taidan itse olla valmis loikkaamaan Akuutin ja A-talkin puolelle…
…………………………………………………..
”Nolojen tilanteiden mies” on kaikille tuttu tyyppi omasta sarjastaan, animaatiostaan ja elokuvistaan. Alkuperäisiä Mr.Bean -pätkiä on taas tullut uusintana ja kas kummaa, naurattaahan ne mokovat edelleenkin. Liekö osuutensa siinä, että kun peiliin katsoo alkaa siellä olla käytökseltään ihan samaa kaliiberia oleva asukas.
Taloyhtiössämme tehdään putkiremonttia, ajan kanssa ja pikkuhiljaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että veden tulo saattaa katketa vähän miten sattuu, ilman ilmoittamatta ja infoamatta. Näin kävi tässä aamuna muutamana, kun puolen tunnin päästä oli lähteminen jutuntekokeikalle. Tulin koirien kanssa aamulenkiltä ja päätin reipastaa itseni vitamiiniporetabletilla ja suihkulla.
Seisoin kuiva pilleri kupissa ja sitten munasillani suihkun alla. Putkesta kuului vain onttoa korinaa ja tuloksena oli pari onnetonta tippaa. Mr.Bean ei moisesta hätkähdä, miksipä minäkään. Jospa vesi kohta tulisi, käynpä siis odotellessani netissä. Facebookissa on aina hauska naureskella kavereiden edesottamuksille.
Eipä aikaakaan kun olin kiinnostunut monien kavereideni tykkäämästä linkistä. Nyt selviäisi mitä isä tekee kun huomaa tyttärensä webkamerassa. Klikkaus tuohon, ja kas, tässähän voi voittaa kännykän. Eikun paranee, klikataan taas ja tuohon kännykkänumero, noin ja kohta saatan voittaa. Sekunti vain ja puhelimeeni kilahti tekstari, ”kiitos pelipalvelumme kestotilauksesta”. Olin tullut ensimmäisen suomenkielisen facebook-madon naruttamaksi, ja ihan vain siksi että ajattelin olla yhtä utelias kuin kaikista asiallisimmiksi olettamani kaverinikin. Siis ne kaverit, jotka eivät anna itseään narrata. Koskaan.
Totesin olevani oikein kunnon pölvästi, ja päätin vielä kokeilla, josko vettä jo tulisi. Kovan paukauksen säestämänä suihku pamautti kymppilitraisen kylmää vettä silmilleni.
………………………………………………………………..
Edellisessä Poimurissa pähkäilin alkaneen rasvasodan rintamalinjojen muodostumista ja strategisia kuvioita. Viimeisimpänä käänteenä Sydänliitto on muuttanut hivenen suosituksiaan, tosin eri suuntaan kuin olisi voinut olettaa. Aikaisempi kovan rasvan enimmäismäärän suositus on vaihtunut aikaisemmasta 10 prosentista välille 7-10%. Ikään kuin ähäkuttina: ”nytpä että mätä voeta senkään vertoo!”
Sen enempää viisastelematta totean edelleen rasvan olevan aivan ylivertainen energiapitoisuudeltaan hiilihydraatteihin ja proteiiniin verrattuna. Jos on aikeissa painoaan pudottaa, ei minkään sorttista rasvaa kärsi nautinnoksi asti ruokaansa käyttää. Useimmille ylipainoisille tämä taktiikka puree tehokkaimmin, ja heilläkin jotka ovat laihduttaneet pelkällä rasvalla ja salaatilla, on energiansaanti lohjennut vähäisemmäksi jostain muualta. Jos perussääntö ”laihdut kun saat energiaa vähemmän kuin kulutat” joskus kumotaan, ei olla kovin kaukana ikiliikkujankaan keksimisestä. Energian häviämättömyyden luonnonlaki on kiusallinen fakta, jota ei tahdo saada nurin edes rahallakaan.
………………………………………………………………………………………….
Suomalaisen rock-musiikin historiassa on meneillään tietty kulminaatiovaihe. Helsingin Tavastia-klubi täyttää 40 vuotta ja Albert Järvisestä on vihdoinkin saatu valmiiksi elämäkertateos. Monellakin tavalla nämä tarinat kietoutuvat yhteen.
Tavastialla kuvattiin Iltatähti-ohjelmaa 1974. Soittamassa oli Hurriganes maineikkaimmassa kokoonpanossaan Remu, Cisse ja Albert. Ganes-elokuvassa kyseinen konsertti kuvataan hurjaksi kliimaksiksi, jossa kansa ryntää lavalle ja aitaa kaatuu. Televisiofilmi todistaa kuitenkin toista. Farkkutakin kitjakkeisiin ja leveälahkeisiin housuihin sonnustautunut yleisö on liikkumattomampaa kuin kansa nykyisissä lavatanssilähetyksissä. Rokki soitetaan, taputukset ja seuraava esitys.
Kun nykyään vastaavaa suosiota nauttivien artistien konserteissa kyseessä on elämystapahtuma, tuolloin taisi olla vielä toinen menomono 60-luvun konserttityylissä, jossa ei pylly penkistä paljoa noussut jos ei halunnut ulkoilmaan ennen aikojaan. Saattaapa hyvinkin olla, että Doors-leffan hurjissa konserttikuvauksissa on taustalla samantyylinen historian lievä vauhdittaminen. Hurriganesin kohdalla tiedän tosin varmaksi sen, että monella lavalla meno kyllä ihan oikeastikin oli aika railakasta.
………………………………………
Tätä naputellessani syksy näyttää kauniimmalta kuin aikoihin. Sumun, sateen ja tuulen sijasta puut vetävät väriä lehtiinsä ja aurinko paistaa. Lyhyt ruskan hetki ennen räntäsateita saa taas kerran ihmettelemään vanhaa totuutta: kyllä neljä erilaista vuodenaikaa aina ikuisen kesän voittaa.
Minulla, kuten monella muullakin, syksy saa kulinaarisen kruununsa mykyrokkakattilan äärellä. Klassinen tumma keitto ravitsevine sisäelimineen kuuluu viileneviin keleihin. Mykyjen rokatessa mahassa kelpaa käydä ”hamsterin” lailla talvivalmisteluihin.
Heikkouteni on minullakin. Tunnustan seuraavani innolla ulkolaisia kokkikisoja. Kauhukeittiö ja Top Chef tulee katsottua, ja varsinkin jälkimmäisen monipuoliset haasteet saavat veden kielelle. Sen kun vielä näkisi, että tiskiin lyötäisiin maksaa, munuaista, ruavasta lihhoo, pottuja, verta, jaahoja, suoloo ja kaekkee muuta hyvvee ja annettaisiin tehtäväksi värkätä soppa näistä tarpeista. Syntyisikö keneltäkään yhtä syntisen hyvä mykyherkku, kuin perinnemestareilta Ylä-Savon klassisissa keittiöissä?
………………………………………………………………..
Mitä muuhun tv-tarjontaan tulee, pitää Kotikadusta sanoa samaa kuin muistanette minun vuosi sittenkin todenneen: ”on männä mallittommiin, ee kehtoo ennee kahtoo”. Saa nähdä miten nyt käy. Voi tietysti olla että Roopen ja Niinan yrittäjäkurssi ei otteestaan päästä.
Kotikadun haastajaksi kuvittelin kovalla kohulla lanseerattua Uusi päivä –tuotantoa. Katsoin emännän kanssa ensimmäistä osaa puoleen väliin, vilkaisimme toisiimme ja sanoimme: ajatteletko samaa kuin minä. Kyllä, oli aika katsoa edellisillalta nauhoituksessa oleva elokuva.
Sen verran minäkin nuorisoa tunnen, että aivan sellaisia youngsterit eivät ole kuin heidät nykysarjoissa kuvataan. Kovin fiksua ei nuori väki Kotikadussakaan ole, mutta ”Uuden päivän” koulun aloittajaiset menivätkin sitten jo yli lipan. Keikistelyä, seurustelun utelua, poppia ja kimallusta sekä meikkiä. Joku kuluttajatutkimus lienee osoittanut, että sitä kansa kaipaa, mutta taidan itse olla valmis loikkaamaan Akuutin ja A-talkin puolelle…
…………………………………………………..
”Nolojen tilanteiden mies” on kaikille tuttu tyyppi omasta sarjastaan, animaatiostaan ja elokuvistaan. Alkuperäisiä Mr.Bean -pätkiä on taas tullut uusintana ja kas kummaa, naurattaahan ne mokovat edelleenkin. Liekö osuutensa siinä, että kun peiliin katsoo alkaa siellä olla käytökseltään ihan samaa kaliiberia oleva asukas.
Taloyhtiössämme tehdään putkiremonttia, ajan kanssa ja pikkuhiljaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että veden tulo saattaa katketa vähän miten sattuu, ilman ilmoittamatta ja infoamatta. Näin kävi tässä aamuna muutamana, kun puolen tunnin päästä oli lähteminen jutuntekokeikalle. Tulin koirien kanssa aamulenkiltä ja päätin reipastaa itseni vitamiiniporetabletilla ja suihkulla.
Seisoin kuiva pilleri kupissa ja sitten munasillani suihkun alla. Putkesta kuului vain onttoa korinaa ja tuloksena oli pari onnetonta tippaa. Mr.Bean ei moisesta hätkähdä, miksipä minäkään. Jospa vesi kohta tulisi, käynpä siis odotellessani netissä. Facebookissa on aina hauska naureskella kavereiden edesottamuksille.
Eipä aikaakaan kun olin kiinnostunut monien kavereideni tykkäämästä linkistä. Nyt selviäisi mitä isä tekee kun huomaa tyttärensä webkamerassa. Klikkaus tuohon, ja kas, tässähän voi voittaa kännykän. Eikun paranee, klikataan taas ja tuohon kännykkänumero, noin ja kohta saatan voittaa. Sekunti vain ja puhelimeeni kilahti tekstari, ”kiitos pelipalvelumme kestotilauksesta”. Olin tullut ensimmäisen suomenkielisen facebook-madon naruttamaksi, ja ihan vain siksi että ajattelin olla yhtä utelias kuin kaikista asiallisimmiksi olettamani kaverinikin. Siis ne kaverit, jotka eivät anna itseään narrata. Koskaan.
Totesin olevani oikein kunnon pölvästi, ja päätin vielä kokeilla, josko vettä jo tulisi. Kovan paukauksen säestämänä suihku pamautti kymppilitraisen kylmää vettä silmilleni.
………………………………………………………………..
Edellisessä Poimurissa pähkäilin alkaneen rasvasodan rintamalinjojen muodostumista ja strategisia kuvioita. Viimeisimpänä käänteenä Sydänliitto on muuttanut hivenen suosituksiaan, tosin eri suuntaan kuin olisi voinut olettaa. Aikaisempi kovan rasvan enimmäismäärän suositus on vaihtunut aikaisemmasta 10 prosentista välille 7-10%. Ikään kuin ähäkuttina: ”nytpä että mätä voeta senkään vertoo!”
Sen enempää viisastelematta totean edelleen rasvan olevan aivan ylivertainen energiapitoisuudeltaan hiilihydraatteihin ja proteiiniin verrattuna. Jos on aikeissa painoaan pudottaa, ei minkään sorttista rasvaa kärsi nautinnoksi asti ruokaansa käyttää. Useimmille ylipainoisille tämä taktiikka puree tehokkaimmin, ja heilläkin jotka ovat laihduttaneet pelkällä rasvalla ja salaatilla, on energiansaanti lohjennut vähäisemmäksi jostain muualta. Jos perussääntö ”laihdut kun saat energiaa vähemmän kuin kulutat” joskus kumotaan, ei olla kovin kaukana ikiliikkujankaan keksimisestä. Energian häviämättömyyden luonnonlaki on kiusallinen fakta, jota ei tahdo saada nurin edes rahallakaan.
………………………………………………………………………………………….
Suomalaisen rock-musiikin historiassa on meneillään tietty kulminaatiovaihe. Helsingin Tavastia-klubi täyttää 40 vuotta ja Albert Järvisestä on vihdoinkin saatu valmiiksi elämäkertateos. Monellakin tavalla nämä tarinat kietoutuvat yhteen.
Tavastialla kuvattiin Iltatähti-ohjelmaa 1974. Soittamassa oli Hurriganes maineikkaimmassa kokoonpanossaan Remu, Cisse ja Albert. Ganes-elokuvassa kyseinen konsertti kuvataan hurjaksi kliimaksiksi, jossa kansa ryntää lavalle ja aitaa kaatuu. Televisiofilmi todistaa kuitenkin toista. Farkkutakin kitjakkeisiin ja leveälahkeisiin housuihin sonnustautunut yleisö on liikkumattomampaa kuin kansa nykyisissä lavatanssilähetyksissä. Rokki soitetaan, taputukset ja seuraava esitys.
Kun nykyään vastaavaa suosiota nauttivien artistien konserteissa kyseessä on elämystapahtuma, tuolloin taisi olla vielä toinen menomono 60-luvun konserttityylissä, jossa ei pylly penkistä paljoa noussut jos ei halunnut ulkoilmaan ennen aikojaan. Saattaapa hyvinkin olla, että Doors-leffan hurjissa konserttikuvauksissa on taustalla samantyylinen historian lievä vauhdittaminen. Hurriganesin kohdalla tiedän tosin varmaksi sen, että monella lavalla meno kyllä ihan oikeastikin oli aika railakasta.
………………………………………
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)