Musiikilla on ihmeellinen voima ihmismieleen. Se viihdyttää, kiihdyttää ja ohjaa käyttäytymistä. Joku tekee sitä itse sielunsa kuvastimeksi, toiselle musiikki on yhtä olennainen kuin olohuoneen tapetti. Käytännössä se kuitenkin on kaikkien kuuloaistillisten elämässä mukana.
Musiikin kaupallinen ulottuvuus on tietenkin oivallettu jo aikoja sitten, muutoinkin kuin levymyyntinä ja elävän musiikin esittämisenä rahan edestä. Musiikki sitoo osaltaan ihmisryhmiä yhteen, ja laumaeläiminä vingauttelemme korttejamme sen mukaisesti mihin porukkaan kuulumme tai ainakin haluaisimme kuulua.
Tutkitusti ottaa asiakas useammin sumpin kanssa myös paakkelssin, mikäli kahvilassa soi klassinen musiikki. ”Brahmsia kuunteleva kansalainen on sivistynyt ja varoissaan, minä kuulen nyt Brahmsia, minulla on varaa”, ajattelee moni huomaamattaan. Nuorison vaatekaupoissa taas pitää soiman samaa tavaraa mitä muissakin menopaikoissa. Tänne minä kuulun, tämä on minun paikkani ja kohde myös rahoilleni, tuumii nuori.
Ilmiö toimii joillakin kuluttajilla toisin päinkin. Vaikka baari olisi kuinka siisti, hinnat kohdillaan ja palvelu pelaisi, saattaa yksi seikka romuttaa asiakkuuden. Jos äänimaisema muodostuu väärän formaattikanavan soittolistasta, ei hyvä seuraa. Samaa ilmiötä on käytetty myös kauppakeskusten rauhoittamiseen tai jopa tyhjentämiseen joutoväestä. Kunnon jousikonsertto pistää ryhtymisrajoitteisen piankin katselemaan muita kulmakuntia.
Allekirjoittaneen kohdalla alkaa vähempi olla yhä useammin parempi. Musiikiton kahvila tai pubi on mieluinen valinta, mikäli haluaa jutella kaverin tai henkilökunnan kanssa. Tilannetajuinen asiakas ei nykyään enää kovin herkästi tinkaa taustamusiikkia kovemmalle, onhan oma taskusoitin käytettävissä jos mielentila vaatii rytmiä mutta miljöö ei sitä niinkään tue. Muikkuravintola Sampon jukeboksi on tässä asiassa poikkeus.
………………………………………………………………………………………..
Musiikki saattaa pilata tunnelman yleisissä tiloissa, mutta vielä varmemmin sen tekee holtiton elimistön toiminta. Hissimusiikin aina kestää, mutta hississä hörskäyttely on samaa törkeyksien sarjaa kuin ladulla käveleminen ja invapaikalle parkkeeraaminen.
Tästä asiasta on aina puhuttu hivenen hyssytellen ja luotettu ihmisen vaistonvaraiseen säädyllisyyteen ja käytöstapoihin. Viime viikolla afrikkalaisessa Malawin valtiossa tuli viranomaisten mitta täyteen ja asiaan päätettiin puuttua oikein lakiteitse. Piereskelylaki tulee osana paikalliseksi luotua oikeusjärjestelmää, joka pitää sisällään muitakin rangaistavia rikoksia. Rikoksia ovat kohta mm. kaksintaisteluun haastaminen, oikaiseminen hautausmaan läpi sekä ennustajana esiintyminen.
Muut kohdat eivät ole suurempaa kohua aiheuttaneet, mutta malawilaisia huolestuttaa kovasti tuhnuttelupykälän valvominen. Pelätään ammattirikollisten vierittävän syyn viattomien niskoille ja oikeusmurhien lisääntyvän. On myös arveltu suurten yleisötapahtumien menevän mellakoinniksi, kun turvakaartit hajunsyöjät naamalla jahtaavat lemahtavia luikureita. Onneksi ruisleipään ja lenkkimakkaraan turvaavassa koto-Suomessa ei vielä olla näin äärimmäisessä pakkorakosessa. (Jos Rytkönen olisi Malawin kansalainen, istuisi hän elinkautista tuomiota. Ennustelu irtoaa turhankin herkästi, lenkkireitti kulkee hautausmaan poikki, puhumattakaan….no olkoon. Oikolukijan huom.)
…………………………………………………………………………………..
Eivät toki kaikki perusta ruokakulttuuriaan lenkkimakkaraan. Ei edes täällä Kuopion seudulla. Siitä on pätevänä todisteena kuopiolaislähtöisten nuorten kokkien pärjääminen maakunnan ulkopuolellakin. Master Chef-telkkarikokkailussa 24-vuotias Mika Parviainen, 26-vuotias Joonas Hämäläinen sekä Kuopiossa syntynyt ja nykyään Helsingissä asuva 33-vuotias Erik Aho läpäisivät kirkkaasti alkukarsinnat. 23-vuotias kuopiolainen Jesse Hachmann puolestaan voitti vuoden 2011 Suomen nuori kokki -kilpailun Tampereella tammikuun lopulla. Jesse lähtee ottamaan mittaa kollegoistaan nuorten kokkien MM-kisoissa Istanbulissa syksyllä. Jesse työskentelee kuopiolaisessa ravintola OS:issa.
Tälle kokkibuumille löytyy parikin pätevää selitystä. Vuosikausia kokkaamisen imagoa on ruuvattu vihteellisempään suuntaan. Hyvästä ruoasta nauttiminen on otettu osaksi sosiaalista elämää. Telkkarissa kokkaillaan kilpaa ja kilvatta, studiossa ja milloin missäkin maailmalla. Kaukana ovat ajat, jolloin Vanamo ja Kolmonen dominoivat tv-keittiöitä. Vaikka patalakkiset sedät ihan mukavia olivatkin, oli minulla pikkupoikana sellainen käsitys että mustavalkoruudusta tuli Patakakkosessa lähinnä Pekka Puskan masinoimaa terveysvalistusta. Sitten oli seuraavana päivänä koulukeittiön makaroonilaatikossa sipulia tai porkkanaa. Ei lyönyt kokkihuumaa hirveän vahvasti päälle.
Toinen selitys on yksinkertaisesti se, että Kuopiossakin on jo kotvan aikaa ollut erinäisiä ravintoloita, joissa ruokaan paneudutaan pieteetillä. OS ja Musta Lammas ovat keikkuneet säännöllisesti valtakunnan 35 parhaan ravintolan joukossa ja ovat kärjessä mitä Helsingin ulkopuolisiin ravintoloihin tulee. Silti niissäkään ei ole varaa jäädä laakereilleen lepäilemään, sillä muiden muassa Isä Camillo, Kummisetä ja vaikkapa Fransmanni ja Hiili ovat kohottaneet tasoaan jatkuvasti. Näissä ravintoloissa voi käydä ihan oikeasti ruokailemassa, ei vain ahtamassa itseään tasarahalla pahoinvoivaksi einesmössötynnyriksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti