Maailmanloppua odotellessa
Viime viikonloppuna elettiin yksille jännittäviä, toisille huvittavia, mutta kaikille ajattelemisen aihetta antavia aikoja. Oli nimittäin lauantaina taas se aika, jolloin maailmanlopun piti tuleman ja virtojen katkeaman lopullisesti. Tieto maailmanlopusta 21.5.2011 oli peräisin eläkkeelle jääneeltä maa- ja vesirakennusinsinööriltä nimeltä Harold Camping, joka päätyi päivämäärään piplian pohjalta tekemiensä laskelmien jälkeen. Vaikka mikään ei niin viisas olekaan kuin insinööri, taisi joku supistus jääda vajaaksi ja derivaatta vinksahtaa vinoon – vieläpähän luette tätä vaikka onkin jo 26.5., viisi päivää luvatun maailmanlopun jälkeen. Leirintä-Harold ei tällä kertaa onnistunut päätelmissään.
Tokihan maailmanloppu aikanaan tulee kun auringon energia alkaa hiipua, mutta siihen saattaa mennä viisikin miljardia vuotta. Siihen mennessä on ihmiselämä ehtinyt itse lopettaa itsensä jo moneen kertaan. On kuitenkin kiintoisaa miettiä miksi niin suuri joukko jopa uskoi maailmanlopun tuloon nimenomaan viime lauantaina.
Maailman lukemattomissa uskonnoissa on useimmissa määritelty joku päivä maailman loppumiselle, ja sitä sitten tulkitaan miten parhaaksi katsotaan. Puhumattakaan sitten sen odotetun maailmanlopun seurauksista. Mistähän tämä oikein johtuu? Onkohan meille ihmispoloisille sittenkin aika kova pala olla vain ”kusiaisen valtuuksilla” täällä maailmankaikkeudessa? Olisipa valtaa edes sen verran, että maailmanlopun ajankohdan tietää varmaksi sanoa…
No, ennen kuin taas menee turhan filosofiseksi – hymyä huulille koska vieläpä täällä ollaan. MM-kiekkojoukkue on palannut pikkuhiljaa raittiuskerhoon (apuvalmentajista ja muista kiilapojista ei voi varmaksi sanoa), hallitusneuvottelujen tulos on mikä on ja sade tekee edelleenkin potulle hyvää. Maailmaan mahtuu monenlaista parranpärinää, mutta yhä se vain on ja jokaisella siinä oma osansa.
Mustanaamio is back!
Tänä keväänä kansan syvien rivien ääni on kajahdellut kantavasti. Sarjakuvamaailmassakin jytkähti, kun jo kerran luolaansa vanhuudenlepoon talutettu Mustanaamio teki lukijoiden vaatimuksesta paluun. Se oli aikamoinen temppu, sillä kustannustalot eivät ihan vähässä kummassa päätöksiään peru.
Mihinkähän Phantomin vankka ja sukupolvien yli kurottava suosio oikein perustuu? Ainakin Suomessa naamiosankari on aina ollut huomattavasti suositumpi kuin Teräsmies tai Lepakkomies, Hämähäkkimiehestä puhumattakaan. Minulla on pari teoriaa.
Ensinnäkin Mustanaamion tietotaito ei perustu mihinkään scifi-luokan apuvehkeisiin. Mustis ei lentele eikä ruilauttele seinille hämähäkkiseittiä, vaan nasauttelee reilusti kelmejä nyrkillä turpaan ja vikkelimpiä pistoolilla persuuksille. Toisekseen Mustanaamio on suomalaiskansallinen metsien mies, joka viihtyy tutussa porukassa omassa viidakkoluolassaan ja lähtee sieltä kylille vain kun todellinen ongelma sitä vaatii. Kolmanneksi Phantom on perhekeskeinen kaveri, joka on harvinaisen ammattinsa tyylikkäästi siirtänyt sukupolvelta toiselle. Kumma kyllä, yksikään Walker-suvun poikalapsista ei ole koskaan ruvennut ämpyilemään vastaan, etteikö muka isona Mustanaamioksi alkaisi. Tällaista isän ja pojan yhteispeliä maamme sukutiloilla arvostetaan. Vähäksi jäävät Osuva-palvelun hommat, kun pelin henki on suvussa jo geeniperimässä.
Egmont-kustannus julkaisee tänä vuonna kolme Mustanaamio-julkaisua, perinteiseen tyyliin mustavalkoisina. Heinäkuussa lehtipisteisiin tulee 128-sivuinen toivesarjaspeciaali, jossa aiheena on Mustanaamion kohtaamiset vampyyrien kanssa. Kun niistä on selvitty, eivät työt Mustikselta lopu. Toivottavasti pääkalloleukaisia kelmejä löytyy kujien varsilta vielä kauan.
Kirpparilöytöjä
Joskus saattaa kirpparilla onni potkaista oikein kunnon ronttosella. Northamptonilainen mies osti kirpputorilta taulun, jossa oli hänen mielestään mellevät kehykset. Kaiken varalta mies halusi kuitenkin selvittää taulun alkuperän ja selvisi, että se onkin todennäköisesti noin 45 miljoonan euron arvoinen Paul Cezannen teos. Mikä parasta, kaveri oli maksanut taulusta alle 100 puntaa.
Itselläni mahdollisuudet vastaavaan onnenpotkuun ovat lähes minimaaliset, sillä kirppareilla ja citypörsseillä haahuillessani vaistoni kilkattaa pääsääntöisesti aivan väärissä paikoissa. ”Haa, Pekka Himangan vinyyli, siitä saa 20 vuoden päästä monta sataa! Ja tuossa Mona Caritan kasetti, sama juttu!”
Savolainen kun on hieman kateellisuuteen herkkää lajiketta, odottelen tässä vaivihkaa jälkiuutista Northamptonista. Josko vaikka maalaus onkin taidokas Gezanne-kopio ja kehykset maalattua muovia, arvo noin 15 puntaa. Sitä odotellessa olen silmät tarkkana vanhojen lenkkitossujen kohdalla. 1980-luvun alkuperäiset Niken koristossut tai keltaiset Kekkos-mallin karhut eteisessä ovat kuin pistäisi rahaa pankkiin…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti