Poimintoja vuosien varrelta

Tämä sivusto sisältää Olavi Rytkösen Poimuri-kolumneja sekä muita tekstejä, joita on julkaistu Savon Silmukassa, Iisalmen Kaupunkilehdessä sekä Kainuun Silmukassa vuodesta 2010 eteenpäin.




keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Poimuri 11

Haaveiden ja hikisen arjen kontrasti on ehtinyt valjeta tällekin suvelle. Kun lapsena veteli suvivirren ja nappasi kouraansa todistuksen ja jätskipuikon, oli homma hallussa. Nyt tuntuu piisaavan ihan samoja askareita kuin keväällä, syksyllä ja talvellakin. Monialayrittäjän onni on olla monessa mukana, mutta totta sekin, että kun yksi homma huilaa niin toinen jatkaa.

Onneksi on aikaa myös olla ulkoiluun ja kuntoiluun, rentoutumiseen luonnon helmassa. Piipahdin kerrattain Puijon metsään lenkille ja hellekelillä tietenkin tankkasin litran ainakin etukynteen. Syytä olikin, sillä alkuillan kuumuus oli varsin painostava. Hikeä lisäsi myös reipas vauhdinpito, johon ajoi itikoiden lukumäärä ja verenhimoisuus. Viimeiset kilometrit olivat aikamoista kamppailua, sillä nestetankkausta olisi ollut syytä vajuttaa hieman muutenkin kuin vain hikenä ja alkoipa samalla mahakin muljahdella pahaneteisesti. Mutta huoltotauko oli mahdoton, sillä vipellyksestä huolimatta sorkat olivat polvitaipeita myöten itikoiden peitossa. Tapanani ei ole tehdä mitään projektia ns.juosten kustuna, eikä se tuollakaan lenkillä vaihtoehdoksi käynyt.

Lienen luontosuhteeni puolesta hieman epäonnistunut, sillä viime viikolla sain muutaman päivän lähimetsässä eläytyä Hitchcockin Linnut-filmin tunnelmiin. Kun ulkoilutin phalene-koiriani lähimetsikössä, alkoi alueelle majoittunut varisremmi rähistä ärtyisästi. Koirat haukkuivat ja minä vinoilin, varikset raakkuivat kahta kauheammin. Lopulta linnut alkoivat lennellä korvani juuresta. Tajusin vaihtaa reittiä kun näin äkäisen variksen puun oksalla repimässä oksaa kappaleiksi terävällä nokallaan. Lopullisesti nostimme kytkintä, kun naapuritalon pihaan ilmestyi ystävällinen vanha rouva kertomaan varisten hänen päälakeaan jo kynsillään koplotelleen.

Tosielämän ”angry birdseillä” oli ilmeisesti poikaset, joita he porukalla varjelivat. Nyt lienee jälkikasvu maailmalla, koska tunnelma metsikössä on jo paljon leppoisampi. Milloinkahan itikoiden poikaset lähtevät pesästään, ettei vanhojen sääskien tarvitse enää viatonta rehveltäjää ahdistella..?

Ikuinen doping

En ole varmasti ainoa suomalainen, jota loputon soutaminen ja huopaaminen, paljastukset ja takin käännöt alkavat kyllästyttää. Juttua voisi jatkaa näillä alkusanoilla ihan hyvin hallitusneuvotteluistakin, mutta ne kai joskus valmistuvat. Hiihdon dopingoikeudenkäynti sen sijaan ei sellaista edes meinaile.

Jotenkin tässä koko farssissa alkaa suhteellisuudentaju hämärtyä. Salamavalot räiskyvät ja nauhurien kovalevyt nitisevät kun hiihtopiirien puheenjohtajia, kunnanlääkäreitä ja tippa-iitoja marssitetaan milloin mihinkin aitioon. Sitten menee aina ”kuviot uusiksi”, kun muistellaan mitä kansiota on kahvipöydässä lonittu ja puukkoako se Vähäsöyrinki toi vai epo-reppua. Sanat sanoja vastaan, siinä kaikki.

Mielestäni olisi korkea aika viheltää yhteiskunnalle erittäin kalliiksi tuleva käräjöinti poikki ja komentaa väki koteihinsa. Karpaasien maine on mustaantunut ja elinkeino hiihdon parissa mennyt, Myllylältä on tainnut tässä rytinässä mennä paljon muutakin. Linnaanko äijät valmentajineen pitäisi saada? Mikä oikeastaan on se rikos, josta ihmisiä jahdataan kuin riistaa?

Elimistön suorituskykyä parantavia kiellettyjä keinoja on aivan varmasti käytetty, kuka enemmän, kuka vähemmän. Onko tällä toiminnalla sitten saavutettu kilpailuetua, onkin toinen asia. Voin olla kyynikko, mutta uskallan väittää että Suomessa ei dopingia ole käytetty yhtään sen enempää kuin muissakaan hiihtomaissa. Tietyissä maissa nyt nähtävät oikeudenkäynnit olisivat lähes mahdottomia, sen verran vahva koneisto takana jyllää. Vai voisitteko kuvitella tällaista maratonluokan itseruoskintaa vaikkapa Italiassa tai Venäjällä?

Kyröä jututtamalla ja karpaaseja intättämällä poltetaan enää yhteiskunnan rahoja tyhmään turhuuteen. Ainoa konkreettinen seuraus on juristien vaurastuminen ja maastohiihdon imagon pysyminen edelleen palkintokaapin päälle nostettujen juopottelulajien alapuolella. Viime talvenakin monet hiihtojuniorit saivat ikätovereiltaan kuulla räkytystä eposta ja hemohesseistä. Sitä he eivät todellakaan ole ansainneet.

Yhdessä yössä turkulaiseksi?

USA:ssa oli sattunut harvinainen, tosin ei ainutlaatuinen, sairastapaus. Rouva Teksasista kävi hammasleikkauksessa, heräsi nukutuksesta ja huomasi puhuvansa englantiaan vahvalla brittikorostuksella! Tietenkään rouva ei ollut koskaan brittilässä käynytkään eikä pahemmin BBC:n ohjelmia katsellut. Mutta niin vain oli aksentti kiepsahtanut nurin, eikä leveä teksas palannut vaikka puudutuskin loppui.

Kyseessä on harvinainen vieraan aksentin syndrooma, joka johtuu yleensä aivohalvauksesta tai vammasta. Koska tapauksia on todennettu maailmallakin vain muutama, lienee sallittua hieman ajatusleikitellä. Koska rouva Teksasissa joutuu nyt puhelinvastaajastaan kuuntelemaan omaa ääntään ja matkimaan sitä, mitäs jos Suomen murrealueilla jostakin sattuisi vastaava häverikki? Matista ja Teposta toinen heräisikin joku aamu savolaisena? Entäs jos Oinos-Pentin suuhun olisikin astunut stadin slangi ja lespaava Espoon ässä?

Toivottavasti nämä kylmät kuvitelmat viilentävät mieltä, jos lukupäiväksenne sattuu hellekeli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti