Ihan ensiksi kiitoksia saamastani lukijapalautteesta. Edellisessä Poimurissa kertoilin seikkailuistani kesälaitumilla ja niinpä päivänä muutamana ollessani napsimassa kuvia torimontusta, pysäytti eräs pyöräilevä lady kohdalleni ja kiitti osanotosta: ”minnäe oon lomalla, ja kohta pittää piästä työmualle. Ee kennenkään pörssi kestä nykyhinnoella lommoo pittee!”. Toivottavasti hänkin on jo päässyt oman sorvinsa ääreen! Eli terveisiä vaan.
Saako lähettää terveisiä?
Milloin olet viimeksi laittanut terveisiä? Milloin olet niitä jonkun tuomana joltakin saanut? Lähetetäänkö niitä edes enää? Onko koko terveisperinne niin luissa ja ytimissä, ettei sitä edes huomaa? Onko keskinäinen kommunikaatiomme vähitellen muuntautumassa hyväntahtoisesta terkkuilusta tanakkaan vihapuheeseen?
Ainakin vanhemmista lukijoista moni muistaa Kalle Päätalon isä-Herkon. Hänellä oli terveisiin tiukka asenne, hän ei niitä lähetellyt eikä varsinkaan välittänyt. ”Terviisipojan” virkaa Hermanni Päätalo kammosi sydämensä pohjasta. Kammosi, vaikka tuohon maailmanaikaan terveisten kuljettelulla oli ihan järkeenkäypä funktio: viestit kulkivat vain lihasvoimalla ja kun joku hiihti naapurusten tai savottojen välisen korpitaipaleen, teki mieli pistää elonmerkkiä kulkijan mukaan.
Nykyään ei terveisiä enää tässä mielessä lähetellä, onhan jokaisella kanavat tuikata viestiä suoraan kohteeseen. Tekstiviesti, puhelu, sähköposti tai facebookissa tökkiminen ja huhuilu on tehnyt ”terviisipojat” työttömiksi. Terveiset ovatkin saaneet nykyihmisillä enemmän lähettäjästään kuin saajastaan kertovan merkityksen. Monet kerrat olen minäkin saanut vietäväkseni terveisiä tyyliin: ”Oot mänössä Kake Randelinin keikalle? Sano kuule Kakelle terkut, oltiin yhtäaekoo Punkaharjun tanssilavalla, oeskoon tuo ollu 1987? Ollaan vanahoja kaveria, ee kyllä oo sen jälestä nähty.” No pitää tietysti viedä Kakelle terveiset, muutenhan lähettäjä loukkaantuu. ”Terveisiä Kake sulle Rynttylän Ekiltä, ootta kuulemma vanahoja kaveria”. Kakea naurattaa, näitä ikimuistettavia kavereita hänellä on paljon.
Vaikka terveisten kuskaamisessa oma hivenen turhanaikainen sivumakunsa onkin, on sekin terveempi tapa kommunikoida kuin nykytekniikan mahdollistama päätön sättiminen. Idealistinen unelma reaaliaikaisesta viestinnästä koko ihmiskunnan kesken on vähitellen näyttänyt myös pimeän puolensa. Niin jyrkkiä mielipiteitä, niin hätäisesti muotoiltuja kannanottoja ei olekaan ettei niitä nettiin työnnettäisi. Hieman kärjistäen: kun ennen löit vasaralla sormeesi, karjuit saatanat ja perkeleet, heitit puolivoltin kerien ja ähkit minuutin. Nyt lyöt sormeen, ehyellä kädellä napsautat älyttömyyspuhelimen globaaliin tajuntaan ja survaiset ne kirosanat nettiin ja samalla haukut vasaran valmistajan sekä politiikan, joka tilanteeseen alun perin johti.
Taidan minäkin pysytellä edelleen Päätalon Herkon halveksimien ”terviisipoikien” kirjoissa. Niin kauan kuin ihmiset terveisiä lähettämällä ja kuljettamalla viestivät edes välillisesti kasvokkain, on inhimillisyydellä toivoa. Jos sähköisesti kerätään aggressiota ilman rauhoittavia sivulauseita ja lähdetään kaduille kontaktoimaan seipäin ja korennoin, on vanhakin kuningaskunta pian kaaoksen vallassa. Terveisiä vain Elisabethille: näytähän välillä parvekkeella naamaasi äläkä liity Twitteriin ollenkaan…
Marjanpoimintaa
Suomalaisten marjastusinto on vuosikymmenten varrella mennyt alaspäin kuin lehmänhäntä. Yhä harvemmat lähtevät kaupungeista kotiseuduilleen marjastamaan, ja maaseudun asukkaillakin alkaa marja-aktiivien keski-ikä kohota uhkaavasti. Uusimmat tutkimustulokset joiden mukaan mustikka on ravintoarvoiltaan paljon mainostetun goji-marjan luokkaa, ovat jonkin verran kiihdyttäneet marjastusintoa, mutta siltikin mättäikössä kompurointi poimurin(!) kanssa tuntuu olevan katoamassa olevaa kansanperinnettä. Hyvänäkin vuonna sadosta kootaan vain vajaa kymmenesosa. Valtaosa kotimaisesta superfoodista jää siis metsiin.
Kun suomalaiset eivät kerran tunnu saavan marjojaan poimituksi, ovat marja-alan yrittäjät alkaneet käyttää työvoimaa, jolle marjastus maittaa. Muun muassa Thaimaasta tulleet poimijat ovat ottaneet haasteen vastaan ja syöksyneet saaliin perään enempiä koukkuilematta. Suomalaisia poimijoita ärsyttävät alhaiset hinnatkaan eivät ole haitanneet, onpahan kerätty kahta innokkaammin.
Kuten arvata saattaa, täysin erilaisesta kulttuurista tulleiden poimijoiden lähettäminen omin nokkinensa poimintatöihin on johtanut paikoittain kitkuisiin tunnelmiin. Ikiaikaisena nautintaoikeutenaan marjapaikkojaan pitäneet kotitarvepoimijat ovat kokeneet tulleensa ryövätyiksi, varsinkin jos jokamiehen oikeutta ei ole marjapartioille terotettu kyllin painokkaasti ja keruu on alkanut jo talon pihasta.
Tv:n ajankohtaisohjelmassa käsiteltiin pohjoisen kärjistynyttä tilannetta paikallisten kotitarvepoimijoiden ja vierastyövoimalla poimivien kaupallisten marjafirmojen kesken. Jokamiehenoikeudesta piittaamatta metsäteille rakennellaan puomeja ja korven keskeltä potkitaan nurin poimijoiden mätäsmerkkejä. Innokkaimmin peräkorpea aitaamassa tuntuvat olevan ikänsä marjassa kulkeneet eläkeläiset, jotka ovat saaneet parhaat saaliit aina samoilta seuduilta. Nyt olo on ryöstetyn oloinen kun sähäkkä sankkoplutoona käy repäisemässä marjat jopa puoliraakoina mukaansa.
Entäs sitten kun tehokkain marjastajasukupolvi kuheloituu kammareihinsa ja mikään firma ei uskalla suolapanoksen pelossa tuoda poimijoita metsätien varteen? Marjat märkänevät metsiin ja vitamiinit myydään kansalle poretabletteina. Uskallan väittää, että Suomen kokoisessa metsämaassa riittää poimittavaa joka läänissä yllin kyllin. Jos joku on niin rekihurja että matkustaa maapallon toiselta puolelta mustikkaan ja puolukkaan, suon minä sen urakan ilon riemumielin tekijälleen. Kun vertaa torilla litrahintaa eksoottisten supermarjojen hintaan, maksaa markkinahinnan ihan mielellään. Se raha, mikä hinnasta poimijalle päätyy, on takuulla hiellä ja vaivalla ansaittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti