Ensi vuonna pidetään taas valtakunnassa presidenttikilpailut. Toisin kuin entiaikaisessa Kekkoslovakiassa, on luvassa taas jännitystäkin. Vaikka yhden ehdokkaan, enemmän tai vähemmän kutinsapitävät, kannatuslukemat ennustavatkin varmaa mestaruutta kuin Usain Boltille MM-satasella, on kaikki vielä mahdollista. Enpä malta olla uhraamatta tätä Poimuria pieneen välikatselmukseen.
Sauli Niinistö on vuosien varrella kerännyt itselleen melkoisen karisman. Yksityiselämään mahtuu leskeksi jäämistä ja tsunamia, toki myös romantiikkaa kuitenkin ilman repivimmänsorttisia skandaaleja rasvaiseen Ike-malliin. Kuumimmasta päivänpolitiikasta ja pintajulkisuudesta irrottautuminen tapahtui hänen kannaltaan oikeaan aikaan. Menestykset ovat kansan mielikuvissa päällimmäisinä, ja uran kolhut ovat unohtuneet. Satunnaiset jyrähdykset ja kommentit ovat toimineet elonmerkkeinä: ”järkituarikka se on”. Suomi ja koko maailma on kuitenkin sitten Niinistön huippuvuosien ajautunut aivan uusien rotkojen reunoille. Mitkä ovat Saulin vastaukset uuden ajan haasteisiin kun tosikamppailu alkaa, jää nähtäväksi.
Paavo ”Mooses” Lipposen mukaantulo ehdokkaiden joukkoon oli monelle yllätys. Varteenotettava tekijä ikämies kuitenkin on, sillä ehdokkuutensa jo julistanut politiikan kehäkettu Lasse Lehtinenkin napsautti saman tien salkkunsa kiinni ja ilmoitti etteipä rupeakaan. Lipposen paikka SDP:n ehdokkaana oli sillä kertaa selvä, mutta lukitsivatko Lehtinen ja kumppanit vastauksensa kiinni liian aikaisin? Onko yrmyllä konkarilla lopultakaan eväitä nuorempaa, ”puolivallatonta” Saulia vastaan? Miten kansa osaa punnita näitä kahta kärkiehdokasta, kun perinteiset oikeisto-vasemmisto-linjaukset ovat tulleet uusituiksi jo aikoja? Niinistö on itse julistautunut ”työväen ehdokkaaksi” ja Lipponen on kurvannut kokoomuksestakin oikealta ohi minne milloinkin on itse halunnut. Vaikka ”Kiinan keisarin puheille”, ja siinä rytäkässä on naisväki ja muut huonoluiset saaneet antaa latua.
Jos Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ovat politiikan konkareita ja osin myös kiistanalaisia nimiä, pätee sama Paavo Väyryseen jos kehenkä. Vaikka Väyrynen ei vielä keskustan virallinen ehdokas olekaan, niin värikkäin nimi hän ilman muuta puolueen ehdokasasettelussa nyt on. Kukaan ei tunnu haluavan keskustan ehdokkaaksi paitsi Paavo, ja hän taas ei ainakaan aluksi tuntunut kelpaavan muuhun kuin pilapiirtäjien maalitauluksi. Mutta näinkö on käyvä, että kepun on otettava lusikka kauniiseen käteen ja mentävä Väyrysen taakse. Ennennäkemättömässä kriisissä kamppaileva entinen ykköspuolue on ennenkin saanut hylätä järkeilyt ja taktiikat. Uskallan ennustaa nykyhallitukseen pettyneen maaseudun väen ainakin keskustan riveissä vielä kallistuvan Keminmaan suuren pojan taakse. Muiden puolueiden kannatuksen kaappaamiseen saattaa Väyrysen itsevarma imago ja vuosikymmenien isommissa ja pienemmissä suhmuroinneissa ryvettynyt maine olla liikaa.
Olisiko mahdollista että edellämainitut vanhat mestarit kompastuvat toisiinsa ja takaa pujahtaa esiin yllättäjä? Näillä näkymin kärsii kontatakin ja silti etumatka pitää. Vasemmistoliitto haluaa omaa ehdokasta, mutta eipä taida vähässä kummassa olla ketä laittaa. Ruotsalaisten Biaudet on entinen vähemmistövaltuutettu, mikä nyky-Suomen henkisessä ilmapiirissä ei tuone Rehnmäistä nostetta. Samoista syistä Pekka Haavisto jäänee, ansioistaan huolimatta, vähille äänille.
Nostetta taas perussuomalaisten Timo Soini saattaa jopa pelätä, koskapa aikoo pantata mahdollista ehdokkuuttaan vielä hollin aikaa. Soini on siinä mielessä kummallisessa rakosessa, että hänen henkilökohtainen tuloksensa on, kävi miten kävi, mitä ilmeisimmin uhka puolueen nykyiselle vauhdille. Presidentin roolissa mennään eri ehdoilla kuin puolueen johdossa, ja huono menestys puolestaan järsii jytkypotista paloja. Ihannetulos Soinille olisi niukka tappio ja kakkospaikka, mutta uskaltaako Timo asettaa tähtäimen niin tarkkaan maaliin? Seurataan mielenkiinnolla.
Kyllä pitäisi vielä joku yllätysnimi löytää. Joku kovasanainen ja karhakka, kaiken nähnyt jermu tähän tarvittaisiin. Keijo Korhonenko? Entäs mitäs sanoisitte Björn Wahlroosista? Hänen hallussaan on politiikan koko kentän askelmerkit: nuorna miesnä hän räkytti riistoporvarille tulipunaisena taistolaisena vuoteen 1973 asti, jolloin erosi kertalinttuulla kaikista poliittisista järjestöistä. Nyt Björniä saavat toppuutella jo oikeistolaisetkin enää oikeammalle menemästä.
Valtion kassakin saisi Wahloosilta täytettä hyvin, viimeisin idea on panna vapaa-aika verolle. Myös maataloustuet joutaisi hänen mielestään lopettaa tyystin. Avataan rajat vapaasti ulkolaisille elintarvikkeille ja suomalainen viljelijä kynsimään vaikka pettua. Tästä huolimatta Wahlroos nostaa itse vuosittain maataloustukea noin 300 000 euroa tiluksilleen, vaikka ei todellakaan viljele maitaan elääkseen, kuten useimmat muut maamme viljelijät. Wahlroosin muut vuositulot ovat noin 10 miljoonaa euroa. Tokihan ne UPM:n ja Nordean hallitusten puheenjohtajalla ovatkin, vaikka tiukkaa firmoilla onkin ainakin viime viikkojen lomautusluvuista päätellen.
Kovaa porukkaa näkyvät olevan maailmalla päämiehet valtiossa kuin valtiossa. Otetaan Björn, niin eipä ainakaan lopu ”kupista suolat eikä otasta kuhmut”. Näin sanottakoon, Tepon Jaskaa mukaillen.
…………………………………………………………………………………………………………………………………..
Lopuksi vielä varsin varoittava tarina omaan oveluuteen kompastumisesta. Australialainen pariskunta lähti reissuun mutta oli huolissaan seutukunnalla liikkuvien murtovarkaiden takia. Niinpä äveriäs pariskunta jakoi 50 000 dollarin arvoisen kultakoruläjänsä kolmeen roskapussiin ja jätti ne oven pieleen – siitä ei ovelinkaan roisto niitä arvaisi kähveltää.
Palattuaan kotiin ausseja odotti sekä iloinen että vähemmän iloinen yllätys. Iloista oli se, että perheen lapset olivat vanhempien poissaollessa päättäneet auttaa suursiivouksen merkeissä. Se vähemmän iloinen yllätys oli tietenkin jokaikisen roskapussin päätyminen kaatopaikalle. Ovela keksintö vei siis korut varmaan talteen paitsi rosvoilta, myös omistajiltaan. Pöljyyvestä sakotettiin, ja raskaalla rukkasella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti