Edellisessä Poimurissa taisin kehuskella omatekoisella syksyn siirtelyllä, eli sinnikkäällä ulkoilulla shortsihousut jalassa. Moinen rehvastelu saa aina rangaistuksensa. Niinpä nyt onkin sitten toista viikkoa ollut lenkkeilyt pannassa ja lopulta myös puhuminen. Puhetyöläisen painajainen eli äänen menetys iski kovan juontopäivän päätteeksi.
Onneksi asun kerrostalon ylimmässä kerroksessa, jonka ikkunoista ei ihan helpolla syrjäiset kurki. Eipä sillä että mitään laitonta askaroisin, kummallisia puuhia kylläkin. Vedenkeitin ruplattaa tuon tuosta ja nokkakannulla valutan suolavettä yhdestä sieraimesta sisään ja toisesta ulos. Välillä taas puhallan naama punaisena pillillä ilmaa suureen vesipulloon niin että ruplatus vain rapussa raikaa. Jos ei näitä, niin sitten on suupielessä vesipiippu, jolla imeskelen henkeeni höyryä ja munkkitippoja. Tähän päälle tavanomaiset taikasanat ja mysiinit. Toivon vilpittömästi että kun tätä luette, olemme minä ja lukemattomat kohtalotoverini jo ns.terveiden kirjoissa.
Tanssittiinpa ilta Iisalmessa…
Missä se ääni sitten lopulta meni? Aina ei vaaleissa mene ääni sittenkään hyvään tarkoitukseen, mutta nyt meni. Olin nimittäin saanut kunnian toimia toisena juontajana Ylä-Savon Mielenterveysseuran järjestämässä Savon Tähti –gaalassa. Ilta mentiin ”Tanssii tähtien kanssa” –kaavalla, eli paikallisia nimihenkilöitä oli haastettu mukaan ja yleisö sitten heidän taitojaan tarkistamaan. Tempauksella kerättiin rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen työhön, eli erittäin tarpeelliseen kohteeseen.
Mukaan haastetut kuusi ”tähtitanssijaa” saivat ohjausta tanssiin pitkin talvea ja kevättä, ja huhuttiinpa innokkaimpien treenanneen jopa neljästä viiteen kertaan per viikko. Ohjaajina toimivat Ulmalan Nuorisoseuran aktiivitanssijat, eli tanssiparissa toinen oli se edistyjä ja toinen edistäjä. Koskapa vaivaa nähtiin ja hikeä vuodatettiin, oli takahuoneessa jo pari tuntia ennen kisaa melkoinen tunnelma. Jokainen pari selosti leikkimieltään ja hermoilun puutettaan, naureskeli väkinäisesti ja tepasteli yhä uudelleen askelkuvioita. Kaikesta näki että jokaisella oli kova jännitys päällä, eli odotettavissa oli hyviä suorituksia.
Tanssijat mielestäni ylittivät itsensä yksi toisensa perään, ja arviointi oli ainakin näin maallikon silmin katsottuna paljolti makuasioista kiinni. Korhoset Hannu ja Pentti edustivat tuomaristossa alansa varsinaista asiantuntijuutta, mutta kyllä muiltakin mojovaa kommenttia irtosi. Varsinkin Sonkajärven kirkkoherra Markku Suokonautio räjäytti kerta toisensa perään naurupankin. ”En missään hautajaisissakaan ole noin vakavia naamoja nähnyt”, kuittasi Suokonautio Pete Kauppisen ja Tanja Primietan ensimmäisen kierroksen kankeat kaarrokset.
Halavatun Peten ja Primietan kankeus kuitenkin hellitti, ja voitto irtosi heille niukalla yhden pisteen erolla pariin Arja Pentikäinen ja Heikki Sutinen. Siinä kohdassa kun huusin tulosta julki, napsahti ääni poikki ja ilman juontajapariani Miettis-Marjattaa olisi tilanne ollut tukala. Mutta eipä ollut ja ilta päättyi hulvattomiin lopputansseihin. Kyllä retonkia kelpasikin heilautella, kaikki liput tekivät kauppansa ja lopulta Olvihallin ovella myytiin ei oota. Enpä muista olleeni Kuopion Kuorosota – kuoron tempauksen jälkeen yhtä onnistuneessa hyväntekeväisyystapahtumassa mukana.
Modernit mummot
Ei niin hyvää, ettei jotain pientä sanomistakin – ainakin pilke silmäkulmassa. Tanssisuorituksia varten oli alkutunneiksi varattu koko lavanedus ihan tiskille asti, ja niinpä juomia myytiin vain tiskin toisesta päästä. Tämä tietenkin oli omiaan herättämään nurinaa, sillä täpötäydessä hallissa alkoi pian tulla kuuma ja johan siinä kurkkukin kuivaa. Tiskin kulmalla mikrofoni kourassa torottaessani kuulin juomajonosta varsin maukasta savolaista sanailua.
”Voe hyvä isä kuitenniisa, kaks tyttöö vuan on raskineet iltatuuriin laettoo…”
”Nyt ku justiisa oes ollu rapsakka myönti-ilta, niin näen nahkeeta on tämä homma kerrassaan niin”
”Tässäe jonottaessa oltas kuule keretty aenae parj konjakkia humpsaattoo kitusiin ihan keppeesti ja sitten oes ottanna tuon punasen resitan!”
Mikä hauskinta, tätä sananvaihtoa kävi kaksi hyvinkin isoäiti-ikäistä ladya. Oltiin lähdetty iltamiin ihan bilemeningillä, ja johan tuo tietenkin jurppii jos tarjoilu pätkii.
Muutenkin nykyajan mummot alkavat olla edeltäjiinsä nähden aika kilhakkaa porukkaa. Mukana ne ovat kaikessa menossa siinä kuin nuoremmatkin, eikä siinä mitään kunhan vain turvallisuus säilyy. Mitäkö nyt tällä tarkoitan? No, oottakeehan kun minä huastan.
Parkkeerasin autoani viime viikolla Minna Canthin kadun laitaan ja huomasin parkkimaksuautomaatilla huivipäisen vanhan rouvan. Hän tihrusteli auringonpaisteessa saamaansa parkkilappua ja oli selvästikin huolissaan jostain. Päätin kysäistä olisiko apu tarpeen.
”No minä vuan sitä, että mänjköön tämä lipetti nyt oekeen ku tässä lukkoo että 8.07 vaekka eehän nyt oo ku puol viis vasta kello. Taes männä raha kankkulan kaevoon?”
”Eipä suinkaan. Laitoitte vain rahaa riittämiin, niin että auto saa olla tuossa vaikka yön ja lappuliisa tulee vasta 8.07 paikalle, jos sittenkään”
”No huhhuh! Sittenpä hyvä. Minä ku en oekeen uskalla tuonne kellariin ajjoo parkkiin ku tuo kytkinjalaka on männä mulla niin arvoomattomaks (rouva nostelee vasenta jalkaansa ja pyörittää nilkkaansa). Se suattaa lipsahtoo millon sattuu ja sillon se tuo aato tormoo niin että en minä kerkijä tehhä mittään. Se on varmempi ajjoo näetä katuja vuan!”
Näin pohti ajokuntoaan vanharouva ja hipsutteli ontuen asioilleen. Kun palasin autolleni, huomasin samaisen rouvan pujahtavan autoonsa. En malttanut olla seuraamatta kuinka startti tapahtuu. Kovaa kaasutusta ja sitten kärry loikkasi liikenteen sekaan kuin puuma kauriin niskaan. Olisikohan se kytkinjalka taas luiskahtanut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti