Kelit vaihtuu, maisemat ei
Tänä talvena saa sanoa satunnaiselle juttukaverille ilman ajantappamistarkoitustakin: ”on se vuan kelijä pitännä”. Kuin pienen talon porsaat seuraavat toisiaan rajut lumipyryt ja kipakat pakkaset. Jopa 84-vuotias isäni kertoo, ettei muista moista talvea elämänsä ajalta. Ja se on jo paljon se, sillä onhan wanhalla kansalla niin usein tapana muistuttaa että ei se tämä vielä mitään, mutta eri homma oli entivanhaan.
Onkohan sittenkin niin, että ilmastonmuutos ei tarkoitakaan globaalin lämpötilan kohoamista kautta kaikkien mantereiden ja vuodenaikojen? Kelit taitavat kiristyä lähinnä ääripäistään. Talvella paukkuvat tulipalopakkaset ja kesällä hikoillaan kuin tropiikissa.
Jos joku hyrisee kauhun vilusta ja hikoaa jännityksestä, niin ainakin se kasvottomaksi jäänyt VR:n päättäjä jonka mielestä huoltoaikoja kutistava yksityistäminen ja italialainen pendolino ovat pätevä ratkaisu huolehtimaan rautateidemme kilpailukyvystä.
Junat kulkevat jos kulkevat, oli sitten pyryttänyt, pakastanut tai raju helle päällä. En varmasti ole ainoa jota kiinnostaisi tietää mitkä ovat ne ihanneolosuhteet jossa homma rullaa aiotusti. Mikä huolestuttavinta, pelätään VR:llä että huonokuntoisimmilla pohjoisen rataosuuksilla saatetaan jo tulevana kesänä joutua köröttelemään autoiluvauhtia. No, sen varmaan pendolinotkin kestävät renkkaamatta. Elleivät pitkäpinnaisten konduktöörien kielenkannat rullaisi ajoittain hyvinkin luovasti, olisi VR:n tilanne imagonsa osalta enemmän kuin pakkasen puolella.
Karjalaista kulttuuria?
Kotimaisten rikossarjojen keskeisenä teemana on ollut jo kotvan aikaa itärajan takaa lonkeroitaan levittävä huume- ja muu rikollisuus. Viime vuonna ”Helppo elämä” päätyi itäkelmien suorittamaan teloitukseen. Vaikka ”Taivaan tulet” ei rikossarja varsinaisesti ollutkaan, toi siinäkin Sergei huumetta pölliin kätkettynä. Alamaailma -trilogian ykkösvaiheessa suunniteltiin suurta salakuljetusta Venäjältä Suomen kautta Ruotsiin. Pääkonnana hääri Ville Haapasalo. Kakkosvaihe jatkoi samaa linjaa. Nyt sitten areenalla on myös ”Tappajan näköinen mies”, Viktor Kärppä ja hänen veljensä, jota esittää yllättäen Ville Haapasalo.
Jotenkin tuntuu että mikään Venäjä-aiheinen ohjelma tai sarja ei ole ”virallinen”, ellei siinä ole Haapasalon Ville mukana. Mikäs siinä, pätevä kaverihan Ville on ja aksentti oikea. Huvittavaa vain, kuinka urautuneiksi roolijaot ovat alkaneet käydä. Jos Haapasalo on venäläinen, niin Ilkka Heiskasen osa on olla laitapuolen kulkija ja Vieno Saariston kuoleva mummo. Harvassa alkavat olla Suosalon Martinkin ensirakastajan hommat. Viime aikoina Marttikin on liikkunut lain rajamailla, olkoon sitten poliisi tai rosvo. Siinäpähän se karisma karttuu, tiesi jo Åke Lindman-vainaakin.
”Tappajan näköisen miehen” lopputeksteissä on kiinnittänyt huomiota Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön mukanaolo. KKES:n tarkoituksena on karjalaisen henkisen ja aineellisen viljelyn tukeminen sekä karjalaisten perinteiden vaaliminen maassamme, lukee sen toimintaperiaatteissa. Kun oikein osataan tulkita, lienee Sortavalasta paluumuuttaneen Viktor Kärpän näkökulma karjalaisuuden kannalta kiinnostava. Samuli Edelmannin esittämä Viktor on myös komea sankarihahmo, ja sikäli ajaa asiaansa. Monta ruumista vain on jo ehtinyt tulla, vaikka draamaa ei ole esitetty vielä montakaan jaksoa.
Toivottavasti KKES muistaa pitää huolta myös omistamistaan kiinteistöistä, kuten vaikkapa Jokelasta Joensuussa. Maineikas kulttuuriravintola alkaa olla remontin tarpeessa, ja puskutraktoriakin on jossain välissä vilauteltu. Onneksi Joensuussa toimii kilhakka Pro Jokela-liike, joka muistuttaa kohteen tärkeydestä. Joensuussa on ehditty pistää sileäksi Hassisen Kone-liikkeet ja Kerubit ennen kuin kukaan huomasi oikeastaan mitään.
Pieni muna, iso huumori
Suomalainen huumori on kyllä ihan omanlaisensa ilmiö. Se on kuin pakkastalvi, välillä on ja välillä ei sitten yhtään. Putous-ohjelman sketsihahmokisa on tästä mainio esimerkki. Viime vuonna tarjonta oli ensi kerralla hapuilevaa ja tympeisiin hokemiin perustuvaa. Torttu oli kupsakkoo, olj olj, seleväksi tuli se.
Tällä kaudella hahmokaarti on ainakin minusta ollut huomattavasti verevämpää ja ällistyksekseni olen huomannut hekottelevani vedet silmissä monet kerrat. Lieksan hevimiehessä Mika Zetterbergissä oli jotain aivan liiankin tuttua, ja rakennusalaan vähänkään perehtyneet tuntevat varmasti useitakin Harjakaisia. Ninnannunnan ja firman piikkiin, niinhän se menee.
Pakko tunnustaa, Munamies on absurdissa viattomuudessaan sulattanut minunkin huonolla komiikalla hyydytetyn naurukeskukseni. Kun tyyppi on huolella mietitty, sillä on taustatarina ja vitsi on jossain muualla kuin huutamisessa ja kiroilussa, syntyy lets go-jälkeä.
Mitenkähän Impi Umpilampi, Severi Suhonen tai Pekka Puupää olisivat Putouksen sketsihahmokisassa pärjänneet? Luulenpa että kärkipäähän. Itse asiassa Harjakaisen ja Munamiehen puuhat eivät ole kovinkaan kaukana Esa Pakarisen ja Reino Helismaan luomista hahmoista. Sukkelaa sanailua eikä pelkkiä hokemia, lyhyttä ja pitkää, ketterää ja kömpelöä – siitä se syntyy.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Poimuri 3_11
Musiikilla on ihmeellinen voima ihmismieleen. Se viihdyttää, kiihdyttää ja ohjaa käyttäytymistä. Joku tekee sitä itse sielunsa kuvastimeksi, toiselle musiikki on yhtä olennainen kuin olohuoneen tapetti. Käytännössä se kuitenkin on kaikkien kuuloaistillisten elämässä mukana.
Musiikin kaupallinen ulottuvuus on tietenkin oivallettu jo aikoja sitten, muutoinkin kuin levymyyntinä ja elävän musiikin esittämisenä rahan edestä. Musiikki sitoo osaltaan ihmisryhmiä yhteen, ja laumaeläiminä vingauttelemme korttejamme sen mukaisesti mihin porukkaan kuulumme tai ainakin haluaisimme kuulua.
Tutkitusti ottaa asiakas useammin sumpin kanssa myös paakkelssin, mikäli kahvilassa soi klassinen musiikki. ”Brahmsia kuunteleva kansalainen on sivistynyt ja varoissaan, minä kuulen nyt Brahmsia, minulla on varaa”, ajattelee moni huomaamattaan. Nuorison vaatekaupoissa taas pitää soiman samaa tavaraa mitä muissakin menopaikoissa. Tänne minä kuulun, tämä on minun paikkani ja kohde myös rahoilleni, tuumii nuori.
Ilmiö toimii joillakin kuluttajilla toisin päinkin. Vaikka baari olisi kuinka siisti, hinnat kohdillaan ja palvelu pelaisi, saattaa yksi seikka romuttaa asiakkuuden. Jos äänimaisema muodostuu väärän formaattikanavan soittolistasta, ei hyvä seuraa. Samaa ilmiötä on käytetty myös kauppakeskusten rauhoittamiseen tai jopa tyhjentämiseen joutoväestä. Kunnon jousikonsertto pistää ryhtymisrajoitteisen piankin katselemaan muita kulmakuntia.
Allekirjoittaneen kohdalla alkaa vähempi olla yhä useammin parempi. Musiikiton kahvila tai pubi on mieluinen valinta, mikäli haluaa jutella kaverin tai henkilökunnan kanssa. Tilannetajuinen asiakas ei nykyään enää kovin herkästi tinkaa taustamusiikkia kovemmalle, onhan oma taskusoitin käytettävissä jos mielentila vaatii rytmiä mutta miljöö ei sitä niinkään tue. Muikkuravintola Sampon jukeboksi on tässä asiassa poikkeus.
………………………………………………………………………………………..
Musiikki saattaa pilata tunnelman yleisissä tiloissa, mutta vielä varmemmin sen tekee holtiton elimistön toiminta. Hissimusiikin aina kestää, mutta hississä hörskäyttely on samaa törkeyksien sarjaa kuin ladulla käveleminen ja invapaikalle parkkeeraaminen.
Tästä asiasta on aina puhuttu hivenen hyssytellen ja luotettu ihmisen vaistonvaraiseen säädyllisyyteen ja käytöstapoihin. Viime viikolla afrikkalaisessa Malawin valtiossa tuli viranomaisten mitta täyteen ja asiaan päätettiin puuttua oikein lakiteitse. Piereskelylaki tulee osana paikalliseksi luotua oikeusjärjestelmää, joka pitää sisällään muitakin rangaistavia rikoksia. Rikoksia ovat kohta mm. kaksintaisteluun haastaminen, oikaiseminen hautausmaan läpi sekä ennustajana esiintyminen.
Muut kohdat eivät ole suurempaa kohua aiheuttaneet, mutta malawilaisia huolestuttaa kovasti tuhnuttelupykälän valvominen. Pelätään ammattirikollisten vierittävän syyn viattomien niskoille ja oikeusmurhien lisääntyvän. On myös arveltu suurten yleisötapahtumien menevän mellakoinniksi, kun turvakaartit hajunsyöjät naamalla jahtaavat lemahtavia luikureita. Onneksi ruisleipään ja lenkkimakkaraan turvaavassa koto-Suomessa ei vielä olla näin äärimmäisessä pakkorakosessa. (Jos Rytkönen olisi Malawin kansalainen, istuisi hän elinkautista tuomiota. Ennustelu irtoaa turhankin herkästi, lenkkireitti kulkee hautausmaan poikki, puhumattakaan….no olkoon. Oikolukijan huom.)
…………………………………………………………………………………..
Eivät toki kaikki perusta ruokakulttuuriaan lenkkimakkaraan. Ei edes täällä Kuopion seudulla. Siitä on pätevänä todisteena kuopiolaislähtöisten nuorten kokkien pärjääminen maakunnan ulkopuolellakin. Master Chef-telkkarikokkailussa 24-vuotias Mika Parviainen, 26-vuotias Joonas Hämäläinen sekä Kuopiossa syntynyt ja nykyään Helsingissä asuva 33-vuotias Erik Aho läpäisivät kirkkaasti alkukarsinnat. 23-vuotias kuopiolainen Jesse Hachmann puolestaan voitti vuoden 2011 Suomen nuori kokki -kilpailun Tampereella tammikuun lopulla. Jesse lähtee ottamaan mittaa kollegoistaan nuorten kokkien MM-kisoissa Istanbulissa syksyllä. Jesse työskentelee kuopiolaisessa ravintola OS:issa.
Tälle kokkibuumille löytyy parikin pätevää selitystä. Vuosikausia kokkaamisen imagoa on ruuvattu vihteellisempään suuntaan. Hyvästä ruoasta nauttiminen on otettu osaksi sosiaalista elämää. Telkkarissa kokkaillaan kilpaa ja kilvatta, studiossa ja milloin missäkin maailmalla. Kaukana ovat ajat, jolloin Vanamo ja Kolmonen dominoivat tv-keittiöitä. Vaikka patalakkiset sedät ihan mukavia olivatkin, oli minulla pikkupoikana sellainen käsitys että mustavalkoruudusta tuli Patakakkosessa lähinnä Pekka Puskan masinoimaa terveysvalistusta. Sitten oli seuraavana päivänä koulukeittiön makaroonilaatikossa sipulia tai porkkanaa. Ei lyönyt kokkihuumaa hirveän vahvasti päälle.
Toinen selitys on yksinkertaisesti se, että Kuopiossakin on jo kotvan aikaa ollut erinäisiä ravintoloita, joissa ruokaan paneudutaan pieteetillä. OS ja Musta Lammas ovat keikkuneet säännöllisesti valtakunnan 35 parhaan ravintolan joukossa ja ovat kärjessä mitä Helsingin ulkopuolisiin ravintoloihin tulee. Silti niissäkään ei ole varaa jäädä laakereilleen lepäilemään, sillä muiden muassa Isä Camillo, Kummisetä ja vaikkapa Fransmanni ja Hiili ovat kohottaneet tasoaan jatkuvasti. Näissä ravintoloissa voi käydä ihan oikeasti ruokailemassa, ei vain ahtamassa itseään tasarahalla pahoinvoivaksi einesmössötynnyriksi.
Musiikin kaupallinen ulottuvuus on tietenkin oivallettu jo aikoja sitten, muutoinkin kuin levymyyntinä ja elävän musiikin esittämisenä rahan edestä. Musiikki sitoo osaltaan ihmisryhmiä yhteen, ja laumaeläiminä vingauttelemme korttejamme sen mukaisesti mihin porukkaan kuulumme tai ainakin haluaisimme kuulua.
Tutkitusti ottaa asiakas useammin sumpin kanssa myös paakkelssin, mikäli kahvilassa soi klassinen musiikki. ”Brahmsia kuunteleva kansalainen on sivistynyt ja varoissaan, minä kuulen nyt Brahmsia, minulla on varaa”, ajattelee moni huomaamattaan. Nuorison vaatekaupoissa taas pitää soiman samaa tavaraa mitä muissakin menopaikoissa. Tänne minä kuulun, tämä on minun paikkani ja kohde myös rahoilleni, tuumii nuori.
Ilmiö toimii joillakin kuluttajilla toisin päinkin. Vaikka baari olisi kuinka siisti, hinnat kohdillaan ja palvelu pelaisi, saattaa yksi seikka romuttaa asiakkuuden. Jos äänimaisema muodostuu väärän formaattikanavan soittolistasta, ei hyvä seuraa. Samaa ilmiötä on käytetty myös kauppakeskusten rauhoittamiseen tai jopa tyhjentämiseen joutoväestä. Kunnon jousikonsertto pistää ryhtymisrajoitteisen piankin katselemaan muita kulmakuntia.
Allekirjoittaneen kohdalla alkaa vähempi olla yhä useammin parempi. Musiikiton kahvila tai pubi on mieluinen valinta, mikäli haluaa jutella kaverin tai henkilökunnan kanssa. Tilannetajuinen asiakas ei nykyään enää kovin herkästi tinkaa taustamusiikkia kovemmalle, onhan oma taskusoitin käytettävissä jos mielentila vaatii rytmiä mutta miljöö ei sitä niinkään tue. Muikkuravintola Sampon jukeboksi on tässä asiassa poikkeus.
………………………………………………………………………………………..
Musiikki saattaa pilata tunnelman yleisissä tiloissa, mutta vielä varmemmin sen tekee holtiton elimistön toiminta. Hissimusiikin aina kestää, mutta hississä hörskäyttely on samaa törkeyksien sarjaa kuin ladulla käveleminen ja invapaikalle parkkeeraaminen.
Tästä asiasta on aina puhuttu hivenen hyssytellen ja luotettu ihmisen vaistonvaraiseen säädyllisyyteen ja käytöstapoihin. Viime viikolla afrikkalaisessa Malawin valtiossa tuli viranomaisten mitta täyteen ja asiaan päätettiin puuttua oikein lakiteitse. Piereskelylaki tulee osana paikalliseksi luotua oikeusjärjestelmää, joka pitää sisällään muitakin rangaistavia rikoksia. Rikoksia ovat kohta mm. kaksintaisteluun haastaminen, oikaiseminen hautausmaan läpi sekä ennustajana esiintyminen.
Muut kohdat eivät ole suurempaa kohua aiheuttaneet, mutta malawilaisia huolestuttaa kovasti tuhnuttelupykälän valvominen. Pelätään ammattirikollisten vierittävän syyn viattomien niskoille ja oikeusmurhien lisääntyvän. On myös arveltu suurten yleisötapahtumien menevän mellakoinniksi, kun turvakaartit hajunsyöjät naamalla jahtaavat lemahtavia luikureita. Onneksi ruisleipään ja lenkkimakkaraan turvaavassa koto-Suomessa ei vielä olla näin äärimmäisessä pakkorakosessa. (Jos Rytkönen olisi Malawin kansalainen, istuisi hän elinkautista tuomiota. Ennustelu irtoaa turhankin herkästi, lenkkireitti kulkee hautausmaan poikki, puhumattakaan….no olkoon. Oikolukijan huom.)
…………………………………………………………………………………..
Eivät toki kaikki perusta ruokakulttuuriaan lenkkimakkaraan. Ei edes täällä Kuopion seudulla. Siitä on pätevänä todisteena kuopiolaislähtöisten nuorten kokkien pärjääminen maakunnan ulkopuolellakin. Master Chef-telkkarikokkailussa 24-vuotias Mika Parviainen, 26-vuotias Joonas Hämäläinen sekä Kuopiossa syntynyt ja nykyään Helsingissä asuva 33-vuotias Erik Aho läpäisivät kirkkaasti alkukarsinnat. 23-vuotias kuopiolainen Jesse Hachmann puolestaan voitti vuoden 2011 Suomen nuori kokki -kilpailun Tampereella tammikuun lopulla. Jesse lähtee ottamaan mittaa kollegoistaan nuorten kokkien MM-kisoissa Istanbulissa syksyllä. Jesse työskentelee kuopiolaisessa ravintola OS:issa.
Tälle kokkibuumille löytyy parikin pätevää selitystä. Vuosikausia kokkaamisen imagoa on ruuvattu vihteellisempään suuntaan. Hyvästä ruoasta nauttiminen on otettu osaksi sosiaalista elämää. Telkkarissa kokkaillaan kilpaa ja kilvatta, studiossa ja milloin missäkin maailmalla. Kaukana ovat ajat, jolloin Vanamo ja Kolmonen dominoivat tv-keittiöitä. Vaikka patalakkiset sedät ihan mukavia olivatkin, oli minulla pikkupoikana sellainen käsitys että mustavalkoruudusta tuli Patakakkosessa lähinnä Pekka Puskan masinoimaa terveysvalistusta. Sitten oli seuraavana päivänä koulukeittiön makaroonilaatikossa sipulia tai porkkanaa. Ei lyönyt kokkihuumaa hirveän vahvasti päälle.
Toinen selitys on yksinkertaisesti se, että Kuopiossakin on jo kotvan aikaa ollut erinäisiä ravintoloita, joissa ruokaan paneudutaan pieteetillä. OS ja Musta Lammas ovat keikkuneet säännöllisesti valtakunnan 35 parhaan ravintolan joukossa ja ovat kärjessä mitä Helsingin ulkopuolisiin ravintoloihin tulee. Silti niissäkään ei ole varaa jäädä laakereilleen lepäilemään, sillä muiden muassa Isä Camillo, Kummisetä ja vaikkapa Fransmanni ja Hiili ovat kohottaneet tasoaan jatkuvasti. Näissä ravintoloissa voi käydä ihan oikeasti ruokailemassa, ei vain ahtamassa itseään tasarahalla pahoinvoivaksi einesmössötynnyriksi.
Poimuri 2_11
Tosi-tv on pikkuhiljaa tullut telkkariin vakioviihteeksi muun roinan joukkoon. Kokonaan se ei ole ruutua vallannut eikä saanut sellaisia muotoja kuin aikoinaan pelättiin. Joukossa on kiinnostavaakin materiaalia, jos kohta tyystin totaalista roskaakin. Erikoisin piirre on kuitenkin se, kuinka nopeasti ihmisen äärimmäisistä tunteista on tullut kauppatavaraa.
Jo aluksi erilaisissa kisailuissa tuuletettiin ja halailtiin villisti ja hihkuttiin kuin järkeä vailla. No, sen ymmärtää jos on saanut ahdettua pässinkiveksiä, hämähäkkejä ja pallokalan silmiä lautasellisen ja sen jälkeen ajanut mopolla rekan kyytiin ja takaisin ja palkkana on muutama kymppitonni kahisevaa. Mutta tyynenä ei passaa olla, muutoin ohjaaja tulee ja kutittaa.
Mutta sitten alettiin vetistellä. Ja kun alkuun päästiin, ei loppua näy. Varsinkin amerikkalaisissa tuotannoissa silemät ruikkii kuin Hiskillä ameriikan laivalla. Himohamstraaja luopuu rojuistaan ja hyvä kun kasassa pysyy. Kelvoton ravintoloitsija lupaa Gordon Ramsaylle tippa silmässä vastedes käyttää vain tuoreita vihanneksia. Ylipainoinen itkee ensin kilojaan, sitten dieetin raskautta, lopulta ilosta kun on hoikistunut. Sivuitkua pidetään yllä kun kaverit ja perhe ja pomo ja valmentaja ja lähigrillin myyjä ovat olleet niin hienosti mukana ja tukemassa.
Mikä ihmeellisintä, sama ilmiö on hivuttautunut myös härmä-formaatteihin. Luulisi että kun suomalainen päättää päästä kiloistaan, siinä ei ilme värähdä vaan työ tehdään ja sitten katsotaan mitenkä kävi. Vaaka se on joka itkee. Vaan mitästä tyhjää! Niin kosteaa ei meno ole kuin rapakon takana, mutta tunnekuohua on katajaiseen kansaan tullut selkeästi lisää. Välillä tuntuu että kuvaustauolla hieraistaan sipulia okulaariin, ettei luultaisi ihan kylmäveriseksi.
Tietysti tunteensa saa ja pitääkin näyttää, mutta televisiokameroiden edessä toistuvasti tapahtuva murtuminen saa väistämättä aikaan inflaation mielenliikutusten saralla. Minä olen sitä sukupolvea joka itki ensimmäisen kerran kun tähän maailmaan oli pakko putkahtaa, toisen kerran kun kolmipyöräinen meni ojaan ja polvi aukesi ja kolmannen kerran kun oppivelvollisuus pakotti aloittamaan kyläkoululla kulkemisen. Neljäs oikein iso itku taisi tulla kun saattelin ainokaisen siskoni viimeiselle matkalle Tervon kirkkomaahan.
………………………………………………………………………………………..
Kyllä ihmisten välit saattavat mennä joskus aika pintapuolisiksi. Viime viikolla paljastui erikoinen tapaus Pirkanmaalta. Vaimo oli mennyt parvekkeelle ja mies oli epähuomiossa tyrkännyt oven kiinni. Sielläpä oli vaimo koputellut pakkasessa kolmatta päivää. Mies kävi töissä ja nukkui kotonaan normaalisti, mutta eipä huomannut että siippa jäi ulkoruokintaan. Lopulta vaimo pääsi pinteestä kadulla kulkeneen ulkopuolisen avustuksella.
Vaikka vaikea on uskoa, väitti edellisen tapauksen mies kaiken tapahtuneen vahingossa. Hyvä jos niin on, vaikka eppäillä soppii. Paljon pahempana voi pitää aikoinaan Savossa tapahtunutta mustasukkaisuuden maksimointia. Isäntä säilytti vaimoaan pottukuopassa, josta laski vain navettahommiin ja muihin askareisiin. Naapuriin saati kylälle ei ollut asiaa, sinne nyt huoraamaan.
Jos joku asia menee yli ymmärryksen, niin ihmisen julmuus ja kovuus lajitovereitaan kohtaan. Joskus vaikuttaa siltä että mitä läheisempi kohde, sitä vaikeampi raakuutta on tunnistaa.
……………………………………………………………………………………..
Tapahtuu maailmalla toki huvittaviakin tapauksia. Murtovarkaat ovat röyhkeitä ilkimyksiä, ja mikä olisi hauskempaa kuin rosvolle sattunut kommellus. Niin kuin nyt esimerkiksi tämä viime viikolla uutisoitu tapaus Floridasta.
Kelmit murtautuivat varakkaaksi olettamansa naisen asuntoon ja arvelivat osuneensa huippuapajaan, sillä elektroniikan ja korujen lisäksi kämpästä löytyi kaksi kipollista täräkkää kokaiinia. Kopla jakoi kokan pekkaa päälle ja riipaisi saaliin nokkiinsa. Remmi tosin jäi pian kiinni, ja naurussa oli pitämistä kun kävi ilmi että varkaat olivat napanneet mukaansa emännän kaksi tuhkauurnaa. Toisessa uurnassa oli asunnon omistajan isävainaan tuhkat ja toisessa kahden edesmenneen tanskandoggin tuhkat. Uutinen ei kerro millaiseen hulivilikuntoon murtosakki ”kokaiinilla” tuli.
Se oli niille kriminaaleille ihan oikein.
Jo aluksi erilaisissa kisailuissa tuuletettiin ja halailtiin villisti ja hihkuttiin kuin järkeä vailla. No, sen ymmärtää jos on saanut ahdettua pässinkiveksiä, hämähäkkejä ja pallokalan silmiä lautasellisen ja sen jälkeen ajanut mopolla rekan kyytiin ja takaisin ja palkkana on muutama kymppitonni kahisevaa. Mutta tyynenä ei passaa olla, muutoin ohjaaja tulee ja kutittaa.
Mutta sitten alettiin vetistellä. Ja kun alkuun päästiin, ei loppua näy. Varsinkin amerikkalaisissa tuotannoissa silemät ruikkii kuin Hiskillä ameriikan laivalla. Himohamstraaja luopuu rojuistaan ja hyvä kun kasassa pysyy. Kelvoton ravintoloitsija lupaa Gordon Ramsaylle tippa silmässä vastedes käyttää vain tuoreita vihanneksia. Ylipainoinen itkee ensin kilojaan, sitten dieetin raskautta, lopulta ilosta kun on hoikistunut. Sivuitkua pidetään yllä kun kaverit ja perhe ja pomo ja valmentaja ja lähigrillin myyjä ovat olleet niin hienosti mukana ja tukemassa.
Mikä ihmeellisintä, sama ilmiö on hivuttautunut myös härmä-formaatteihin. Luulisi että kun suomalainen päättää päästä kiloistaan, siinä ei ilme värähdä vaan työ tehdään ja sitten katsotaan mitenkä kävi. Vaaka se on joka itkee. Vaan mitästä tyhjää! Niin kosteaa ei meno ole kuin rapakon takana, mutta tunnekuohua on katajaiseen kansaan tullut selkeästi lisää. Välillä tuntuu että kuvaustauolla hieraistaan sipulia okulaariin, ettei luultaisi ihan kylmäveriseksi.
Tietysti tunteensa saa ja pitääkin näyttää, mutta televisiokameroiden edessä toistuvasti tapahtuva murtuminen saa väistämättä aikaan inflaation mielenliikutusten saralla. Minä olen sitä sukupolvea joka itki ensimmäisen kerran kun tähän maailmaan oli pakko putkahtaa, toisen kerran kun kolmipyöräinen meni ojaan ja polvi aukesi ja kolmannen kerran kun oppivelvollisuus pakotti aloittamaan kyläkoululla kulkemisen. Neljäs oikein iso itku taisi tulla kun saattelin ainokaisen siskoni viimeiselle matkalle Tervon kirkkomaahan.
………………………………………………………………………………………..
Kyllä ihmisten välit saattavat mennä joskus aika pintapuolisiksi. Viime viikolla paljastui erikoinen tapaus Pirkanmaalta. Vaimo oli mennyt parvekkeelle ja mies oli epähuomiossa tyrkännyt oven kiinni. Sielläpä oli vaimo koputellut pakkasessa kolmatta päivää. Mies kävi töissä ja nukkui kotonaan normaalisti, mutta eipä huomannut että siippa jäi ulkoruokintaan. Lopulta vaimo pääsi pinteestä kadulla kulkeneen ulkopuolisen avustuksella.
Vaikka vaikea on uskoa, väitti edellisen tapauksen mies kaiken tapahtuneen vahingossa. Hyvä jos niin on, vaikka eppäillä soppii. Paljon pahempana voi pitää aikoinaan Savossa tapahtunutta mustasukkaisuuden maksimointia. Isäntä säilytti vaimoaan pottukuopassa, josta laski vain navettahommiin ja muihin askareisiin. Naapuriin saati kylälle ei ollut asiaa, sinne nyt huoraamaan.
Jos joku asia menee yli ymmärryksen, niin ihmisen julmuus ja kovuus lajitovereitaan kohtaan. Joskus vaikuttaa siltä että mitä läheisempi kohde, sitä vaikeampi raakuutta on tunnistaa.
……………………………………………………………………………………..
Tapahtuu maailmalla toki huvittaviakin tapauksia. Murtovarkaat ovat röyhkeitä ilkimyksiä, ja mikä olisi hauskempaa kuin rosvolle sattunut kommellus. Niin kuin nyt esimerkiksi tämä viime viikolla uutisoitu tapaus Floridasta.
Kelmit murtautuivat varakkaaksi olettamansa naisen asuntoon ja arvelivat osuneensa huippuapajaan, sillä elektroniikan ja korujen lisäksi kämpästä löytyi kaksi kipollista täräkkää kokaiinia. Kopla jakoi kokan pekkaa päälle ja riipaisi saaliin nokkiinsa. Remmi tosin jäi pian kiinni, ja naurussa oli pitämistä kun kävi ilmi että varkaat olivat napanneet mukaansa emännän kaksi tuhkauurnaa. Toisessa uurnassa oli asunnon omistajan isävainaan tuhkat ja toisessa kahden edesmenneen tanskandoggin tuhkat. Uutinen ei kerro millaiseen hulivilikuntoon murtosakki ”kokaiinilla” tuli.
Se oli niille kriminaaleille ihan oikein.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)