Maailmanloppua odotellessa
Viime viikonloppuna elettiin yksille jännittäviä, toisille huvittavia, mutta kaikille ajattelemisen aihetta antavia aikoja. Oli nimittäin lauantaina taas se aika, jolloin maailmanlopun piti tuleman ja virtojen katkeaman lopullisesti. Tieto maailmanlopusta 21.5.2011 oli peräisin eläkkeelle jääneeltä maa- ja vesirakennusinsinööriltä nimeltä Harold Camping, joka päätyi päivämäärään piplian pohjalta tekemiensä laskelmien jälkeen. Vaikka mikään ei niin viisas olekaan kuin insinööri, taisi joku supistus jääda vajaaksi ja derivaatta vinksahtaa vinoon – vieläpähän luette tätä vaikka onkin jo 26.5., viisi päivää luvatun maailmanlopun jälkeen. Leirintä-Harold ei tällä kertaa onnistunut päätelmissään.
Tokihan maailmanloppu aikanaan tulee kun auringon energia alkaa hiipua, mutta siihen saattaa mennä viisikin miljardia vuotta. Siihen mennessä on ihmiselämä ehtinyt itse lopettaa itsensä jo moneen kertaan. On kuitenkin kiintoisaa miettiä miksi niin suuri joukko jopa uskoi maailmanlopun tuloon nimenomaan viime lauantaina.
Maailman lukemattomissa uskonnoissa on useimmissa määritelty joku päivä maailman loppumiselle, ja sitä sitten tulkitaan miten parhaaksi katsotaan. Puhumattakaan sitten sen odotetun maailmanlopun seurauksista. Mistähän tämä oikein johtuu? Onkohan meille ihmispoloisille sittenkin aika kova pala olla vain ”kusiaisen valtuuksilla” täällä maailmankaikkeudessa? Olisipa valtaa edes sen verran, että maailmanlopun ajankohdan tietää varmaksi sanoa…
No, ennen kuin taas menee turhan filosofiseksi – hymyä huulille koska vieläpä täällä ollaan. MM-kiekkojoukkue on palannut pikkuhiljaa raittiuskerhoon (apuvalmentajista ja muista kiilapojista ei voi varmaksi sanoa), hallitusneuvottelujen tulos on mikä on ja sade tekee edelleenkin potulle hyvää. Maailmaan mahtuu monenlaista parranpärinää, mutta yhä se vain on ja jokaisella siinä oma osansa.
Mustanaamio is back!
Tänä keväänä kansan syvien rivien ääni on kajahdellut kantavasti. Sarjakuvamaailmassakin jytkähti, kun jo kerran luolaansa vanhuudenlepoon talutettu Mustanaamio teki lukijoiden vaatimuksesta paluun. Se oli aikamoinen temppu, sillä kustannustalot eivät ihan vähässä kummassa päätöksiään peru.
Mihinkähän Phantomin vankka ja sukupolvien yli kurottava suosio oikein perustuu? Ainakin Suomessa naamiosankari on aina ollut huomattavasti suositumpi kuin Teräsmies tai Lepakkomies, Hämähäkkimiehestä puhumattakaan. Minulla on pari teoriaa.
Ensinnäkin Mustanaamion tietotaito ei perustu mihinkään scifi-luokan apuvehkeisiin. Mustis ei lentele eikä ruilauttele seinille hämähäkkiseittiä, vaan nasauttelee reilusti kelmejä nyrkillä turpaan ja vikkelimpiä pistoolilla persuuksille. Toisekseen Mustanaamio on suomalaiskansallinen metsien mies, joka viihtyy tutussa porukassa omassa viidakkoluolassaan ja lähtee sieltä kylille vain kun todellinen ongelma sitä vaatii. Kolmanneksi Phantom on perhekeskeinen kaveri, joka on harvinaisen ammattinsa tyylikkäästi siirtänyt sukupolvelta toiselle. Kumma kyllä, yksikään Walker-suvun poikalapsista ei ole koskaan ruvennut ämpyilemään vastaan, etteikö muka isona Mustanaamioksi alkaisi. Tällaista isän ja pojan yhteispeliä maamme sukutiloilla arvostetaan. Vähäksi jäävät Osuva-palvelun hommat, kun pelin henki on suvussa jo geeniperimässä.
Egmont-kustannus julkaisee tänä vuonna kolme Mustanaamio-julkaisua, perinteiseen tyyliin mustavalkoisina. Heinäkuussa lehtipisteisiin tulee 128-sivuinen toivesarjaspeciaali, jossa aiheena on Mustanaamion kohtaamiset vampyyrien kanssa. Kun niistä on selvitty, eivät työt Mustikselta lopu. Toivottavasti pääkalloleukaisia kelmejä löytyy kujien varsilta vielä kauan.
Kirpparilöytöjä
Joskus saattaa kirpparilla onni potkaista oikein kunnon ronttosella. Northamptonilainen mies osti kirpputorilta taulun, jossa oli hänen mielestään mellevät kehykset. Kaiken varalta mies halusi kuitenkin selvittää taulun alkuperän ja selvisi, että se onkin todennäköisesti noin 45 miljoonan euron arvoinen Paul Cezannen teos. Mikä parasta, kaveri oli maksanut taulusta alle 100 puntaa.
Itselläni mahdollisuudet vastaavaan onnenpotkuun ovat lähes minimaaliset, sillä kirppareilla ja citypörsseillä haahuillessani vaistoni kilkattaa pääsääntöisesti aivan väärissä paikoissa. ”Haa, Pekka Himangan vinyyli, siitä saa 20 vuoden päästä monta sataa! Ja tuossa Mona Caritan kasetti, sama juttu!”
Savolainen kun on hieman kateellisuuteen herkkää lajiketta, odottelen tässä vaivihkaa jälkiuutista Northamptonista. Josko vaikka maalaus onkin taidokas Gezanne-kopio ja kehykset maalattua muovia, arvo noin 15 puntaa. Sitä odotellessa olen silmät tarkkana vanhojen lenkkitossujen kohdalla. 1980-luvun alkuperäiset Niken koristossut tai keltaiset Kekkos-mallin karhut eteisessä ovat kuin pistäisi rahaa pankkiin…
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
tiistai 10. toukokuuta 2011
POIMURI 9
Ihan ufo juttu
Yhä vielä nykyäänkin ufot jaksavat muistutella itsestään. Huippuaikoihin verrattuna toki harvakseltaan, mutta toisinaan ”havaintoja” kertoillaan. Pari viikkoa sitten esiteltiin Venäjällä oikein liikkuvaa kuvaa puun juurella kellottavasta kaukaisen aurinkokunnan asukkaasta. Siihen oli alienin matka tyssännyt. Viirusilmistä oli tuike kaikonnut ja rimpulakintut karottivat jäykkinä Siperian pakkasessa.
Tuskin kukaan yllättyi kuultuaan samalla viikolla kyseessä olleen pelkän pilan. Sasha ja Volodja olivat kuotoillessaan rakennelleet ufon kanan nahkasta ja – luista ja kiikuttaneet epelin hangelle. Tämä onkin ainoa tapa saada ufoista kuvamateriaalia, sillä todellisuudessa jokaikinen muukin ufo on lennolleen lähtenyt täältä maan päältä, tai oikeammin ihmisten korvien välistä.
Enkö minä sitten usko että avaruudessa on älyllistä elämää muuallakin kuin maapallolla? Uskonpa hyvinkin, harvasta asiasta olen yhtä vakuuttunut. Planeettojen määrä on avaruuden äärettömyydessä ihmisen laskutaitojen ulottumattomissa, ja aivan takuuvarmasti olosuhteet antavat hyvinkin monella pallolla mahdollisuuden elämän kehittymiseen. Mutta millaisen?
Maapallon ikä on noin 4,5 miljardia vuotta. Suunnilleen 3 miljardia vuotta sitten valtamerissä alkoi kehittyä alkeellista elämää ja siitäpä kestikin melkoinen huikonen ennen kuin ensimmäiset ihmisten väliset turpaanlyönnit olivat tosiasia. Nykyihminen on temmeltänyt Telluksella reilut 200 000 vuotta, eli maapallon ikään suhteutettuna silmänräpäyksen puolikkaan.
Mikä on todennäköisyys sille, että jossain kaukana olevalla täsmälleen maapallon olosuhteet omaavalla planeetalle elämä kehittyy edes osapuilleen samaan suuntaan kuin maassa? Millainen lottopotti olisi jos kehitysvaihe sattuisi edes 500 000 vuoden säteelle omastamme? Entäs kuinka todennäköisesti kaukaisen pallon väki haluaa rakentaa lautasmallisen härvelin ja lennellä pitkin galakseja kurkkimassa maita ja mantuja?
Ufot kiehtovat mieltä ja niistä saa aineksia jos vaikka minkälaisiin viihdetellisuuden tarpeisiin, mutta totuus on kuitenkin lopulta varsin tylsä. Jossain kaukana on älyllistä elämää, mutta se saattaa hyvinkin ilmetä ulkoisesti sammakonkutumaisena letkeytenä ja äly voi olla enemmänkin loistavaa kykyä selviytyä oman planeetan vaikeissa olosuhteissa. Ja ehkäpä suurinta älyä kysyykin taito lötkötellä omalla tontilla, hamuamatta lentomatkoille muihin aurinkokuntiin. Suurinta viisautta kysyisi pitää se oma tontti asumiskelpoisena ja suojella sitä, mutta se taitaa olla ihmiskunnalle haasteista suurin.
Sitä se raha teetättää
Varmasti jokainen on joskus unelmoinut rahasateesta. Pöljät sellaisesta, joka hukuttaa koko kansakunnan vaurauteen, fiksut täsmäsateesta vain omalle tontille niin ettei inflaatio romahduta sateen arvoa. No, selväähän on, ettei mistään pilvestä pätäkkää tipu, mutta pienin järjestelyin homma käy.
Ketkäpäs muut kuin kiinalaiset päättivät panna toimeksi. Kyseessä oli Zhenjiangin kaupungissa toimivan Zhenjiang Xingyao Real Estate Development – kiinteistövälittäjän huhtikuun viimeisenä järjestämästä mainostempauksesta, jossa kauniit naiset heittivät rahaa kansalle kuumailmapallosta käsin. Paikalle oli seteleitä kahmimaan kertynyt väkeä tuhatmäärin. Kovan tuulen vuoksi tempaus jouduttiin keskeyttämään, jolloin naiset siirtyivät syytämään rahaa parvekkeelta.
Operaatio meni kuitenkin hieman pieleen, sillä kun seteleitä alkoi leijailla, unohtui kaikki muu. Kaksitoista ihmistä loukkaantui kun kansa säntäsi silmät seisoen valuutan perään ja ohimennessään talloi alleen kaiken vastaantulevan. Ruhjeita tuli ja luita murtui kun varainsiirtoa tehtiin kerrankin suoraan.
Ihmekös tuo, kun oikein seteleitä jaettiin. Vastaava ilmiö nähtin pienemmässä mittakaavassa Kuopiossakin, kun Anti-festivaalin yhteydessä pari vuotta sitten jaettiin pikkukolikoita. Itse taiteilijakin ällistyi savolaisten intoa, sillä monet olivat varautuneet paikalle ämpäreiden ja kauhojen kanssa. ”Sillä lailla”, sanoi artisti kun apurahan sai.
Kevään merkit
Kevät on tullut, ja talvella valtaisiksi kohonneet kinokset ovat suhisten sulaneet vedeksi maaperään. Syksyn ja talven jäljiltä hiekoitushiekkoja ja koiranjätöksiä kasaillaan ja kärrätään kaatopaikoille. Allergiset saavat ensioireitaan ja katupöly vaivaa vaikka ei olisi allergiaakaan.
Edellälueteltujen ohella varmimpia kevään merkkejä on myös tietyn kansanosan jalkautuminen katukuvaan ja pihoille. Pakkastalven tiukasti kasarmeissaan pysytellyt päihdeväki lähtee ilmojen lämmetessä ulkoilmaan sekin, reppu selässä ja askel joustavasti notkahdellen. Aamupäivästä kujilla kaikuvat huumoripuheet, illemmalla äristään ja heilutellaan nyrkkiä.
Päivänä muutamana satuin vilkaisemaan kahvinkeiton lomassa kerrostalokämppäni ikkunasta kummallisen seurueen matkantekoa. Nelihenkinen sakki oli heti aamutuimaan selvästikin viihtymismielessä liikenteessä, nähtävästi jo kestoluontoisesti.
Äkkiä retkue seisahtui, ja oletin repusta kaivettavan evästä. Eipä suinkaan, Maslowin tarvehierarkia ei ollut vielä sillä kohdalla. Seurueen vanhin setä kaivoi keskellä katua sepaluksensa auki ja lorotteli ainakin puoli sixpäkillistä siihen paikkaan. Hetken päästä toinen veijari teki saman tempun.
Jos puliukko kusee, ei se maailmaa lopultakaan kaada, mutta seurueen koostumus kylläkin. Kahden ikäpulin seurana oli nimittäin kaksi nuorukaista, iältään n.16-18vuotta, joiden luontevampi paikka olisi ollut Taitaja-kisojen hulinassa eikä aamutuiman kaljaporukassa. Mikä pahinta, myös poikien askel heitti samaan tapaan kuin tutoreillaan.
Kun nelikko lähti jatkamaan matkaa, nurkalta eteni kärryineen myös ilmaisjakelulehtiä jakava nuorukainen. Tummaihoinen kaveri oli selvästikin maahanmuuttaja tai ainakin maahanmuuttajan lapsi. Hän oli töissä, pienipalkkaisessa tosin, mutta työssä kuitenkin. Hetken mietin, kummalla on enemmän rahaa käytössään – kaljareppua lataavalla tukitenulla vai minimipalkalla kärryä työntävällä lehdenjakajalla?
Maahanmuuttopolitiikan ympärillä tarinoidaan antaumuksella, ikään kuin se olisi valtakunnan varsinainen kipupiste. Samaan aikaan tapahtuu voimakasta maastamuuttoa, jonka ansiosta muille maille ostetaan niin parhaiten koulutetut kansalaiset kuin kannattavimmat liiketoimetkin. Niistä, jota eivät maasta muuta, uhkaa yhä useampaa syrjäytyminen ja työkyvyttömyys. Ja samaan aikaan kun puliremmin lenkkarit vippaisevat kohti puistojen penkkejä ja lehdenjakaja kiihdyttää askeleitaan, hautoo joku jossain Ulvilassa natsipuolueen perustamista. Kuten eräs poliitikko kerran nasevasti sanoi: siitä on lähdettävä että tähän on tultu.
Ihan ufo juttu
Yhä vielä nykyäänkin ufot jaksavat muistutella itsestään. Huippuaikoihin verrattuna toki harvakseltaan, mutta toisinaan ”havaintoja” kertoillaan. Pari viikkoa sitten esiteltiin Venäjällä oikein liikkuvaa kuvaa puun juurella kellottavasta kaukaisen aurinkokunnan asukkaasta. Siihen oli alienin matka tyssännyt. Viirusilmistä oli tuike kaikonnut ja rimpulakintut karottivat jäykkinä Siperian pakkasessa.
Tuskin kukaan yllättyi kuultuaan samalla viikolla kyseessä olleen pelkän pilan. Sasha ja Volodja olivat kuotoillessaan rakennelleet ufon kanan nahkasta ja – luista ja kiikuttaneet epelin hangelle. Tämä onkin ainoa tapa saada ufoista kuvamateriaalia, sillä todellisuudessa jokaikinen muukin ufo on lennolleen lähtenyt täältä maan päältä, tai oikeammin ihmisten korvien välistä.
Enkö minä sitten usko että avaruudessa on älyllistä elämää muuallakin kuin maapallolla? Uskonpa hyvinkin, harvasta asiasta olen yhtä vakuuttunut. Planeettojen määrä on avaruuden äärettömyydessä ihmisen laskutaitojen ulottumattomissa, ja aivan takuuvarmasti olosuhteet antavat hyvinkin monella pallolla mahdollisuuden elämän kehittymiseen. Mutta millaisen?
Maapallon ikä on noin 4,5 miljardia vuotta. Suunnilleen 3 miljardia vuotta sitten valtamerissä alkoi kehittyä alkeellista elämää ja siitäpä kestikin melkoinen huikonen ennen kuin ensimmäiset ihmisten väliset turpaanlyönnit olivat tosiasia. Nykyihminen on temmeltänyt Telluksella reilut 200 000 vuotta, eli maapallon ikään suhteutettuna silmänräpäyksen puolikkaan.
Mikä on todennäköisyys sille, että jossain kaukana olevalla täsmälleen maapallon olosuhteet omaavalla planeetalle elämä kehittyy edes osapuilleen samaan suuntaan kuin maassa? Millainen lottopotti olisi jos kehitysvaihe sattuisi edes 500 000 vuoden säteelle omastamme? Entäs kuinka todennäköisesti kaukaisen pallon väki haluaa rakentaa lautasmallisen härvelin ja lennellä pitkin galakseja kurkkimassa maita ja mantuja?
Ufot kiehtovat mieltä ja niistä saa aineksia jos vaikka minkälaisiin viihdetellisuuden tarpeisiin, mutta totuus on kuitenkin lopulta varsin tylsä. Jossain kaukana on älyllistä elämää, mutta se saattaa hyvinkin ilmetä ulkoisesti sammakonkutumaisena letkeytenä ja äly voi olla enemmänkin loistavaa kykyä selviytyä oman planeetan vaikeissa olosuhteissa. Ja ehkäpä suurinta älyä kysyykin taito lötkötellä omalla tontilla, hamuamatta lentomatkoille muihin aurinkokuntiin. Suurinta viisautta kysyisi pitää se oma tontti asumiskelpoisena ja suojella sitä, mutta se taitaa olla ihmiskunnalle haasteista suurin.
Sitä se raha teetättää
Varmasti jokainen on joskus unelmoinut rahasateesta. Pöljät sellaisesta, joka hukuttaa koko kansakunnan vaurauteen, fiksut täsmäsateesta vain omalle tontille niin ettei inflaatio romahduta sateen arvoa. No, selväähän on, ettei mistään pilvestä pätäkkää tipu, mutta pienin järjestelyin homma käy.
Ketkäpäs muut kuin kiinalaiset päättivät panna toimeksi. Kyseessä oli Zhenjiangin kaupungissa toimivan Zhenjiang Xingyao Real Estate Development – kiinteistövälittäjän huhtikuun viimeisenä järjestämästä mainostempauksesta, jossa kauniit naiset heittivät rahaa kansalle kuumailmapallosta käsin. Paikalle oli seteleitä kahmimaan kertynyt väkeä tuhatmäärin. Kovan tuulen vuoksi tempaus jouduttiin keskeyttämään, jolloin naiset siirtyivät syytämään rahaa parvekkeelta.
Operaatio meni kuitenkin hieman pieleen, sillä kun seteleitä alkoi leijailla, unohtui kaikki muu. Kaksitoista ihmistä loukkaantui kun kansa säntäsi silmät seisoen valuutan perään ja ohimennessään talloi alleen kaiken vastaantulevan. Ruhjeita tuli ja luita murtui kun varainsiirtoa tehtiin kerrankin suoraan.
Ihmekös tuo, kun oikein seteleitä jaettiin. Vastaava ilmiö nähtin pienemmässä mittakaavassa Kuopiossakin, kun Anti-festivaalin yhteydessä pari vuotta sitten jaettiin pikkukolikoita. Itse taiteilijakin ällistyi savolaisten intoa, sillä monet olivat varautuneet paikalle ämpäreiden ja kauhojen kanssa. ”Sillä lailla”, sanoi artisti kun apurahan sai.
Kevään merkit
Kevät on tullut, ja talvella valtaisiksi kohonneet kinokset ovat suhisten sulaneet vedeksi maaperään. Syksyn ja talven jäljiltä hiekoitushiekkoja ja koiranjätöksiä kasaillaan ja kärrätään kaatopaikoille. Allergiset saavat ensioireitaan ja katupöly vaivaa vaikka ei olisi allergiaakaan.
Edellälueteltujen ohella varmimpia kevään merkkejä on myös tietyn kansanosan jalkautuminen katukuvaan ja pihoille. Pakkastalven tiukasti kasarmeissaan pysytellyt päihdeväki lähtee ilmojen lämmetessä ulkoilmaan sekin, reppu selässä ja askel joustavasti notkahdellen. Aamupäivästä kujilla kaikuvat huumoripuheet, illemmalla äristään ja heilutellaan nyrkkiä.
Päivänä muutamana satuin vilkaisemaan kahvinkeiton lomassa kerrostalokämppäni ikkunasta kummallisen seurueen matkantekoa. Nelihenkinen sakki oli heti aamutuimaan selvästikin viihtymismielessä liikenteessä, nähtävästi jo kestoluontoisesti.
Äkkiä retkue seisahtui, ja oletin repusta kaivettavan evästä. Eipä suinkaan, Maslowin tarvehierarkia ei ollut vielä sillä kohdalla. Seurueen vanhin setä kaivoi keskellä katua sepaluksensa auki ja lorotteli ainakin puoli sixpäkillistä siihen paikkaan. Hetken päästä toinen veijari teki saman tempun.
Jos puliukko kusee, ei se maailmaa lopultakaan kaada, mutta seurueen koostumus kylläkin. Kahden ikäpulin seurana oli nimittäin kaksi nuorukaista, iältään n.16-18vuotta, joiden luontevampi paikka olisi ollut Taitaja-kisojen hulinassa eikä aamutuiman kaljaporukassa. Mikä pahinta, myös poikien askel heitti samaan tapaan kuin tutoreillaan.
Kun nelikko lähti jatkamaan matkaa, nurkalta eteni kärryineen myös ilmaisjakelulehtiä jakava nuorukainen. Tummaihoinen kaveri oli selvästikin maahanmuuttaja tai ainakin maahanmuuttajan lapsi. Hän oli töissä, pienipalkkaisessa tosin, mutta työssä kuitenkin. Hetken mietin, kummalla on enemmän rahaa käytössään – kaljareppua lataavalla tukitenulla vai minimipalkalla kärryä työntävällä lehdenjakajalla?
Maahanmuuttopolitiikan ympärillä tarinoidaan antaumuksella, ikään kuin se olisi valtakunnan varsinainen kipupiste. Samaan aikaan tapahtuu voimakasta maastamuuttoa, jonka ansiosta muille maille ostetaan niin parhaiten koulutetut kansalaiset kuin kannattavimmat liiketoimetkin. Niistä, jota eivät maasta muuta, uhkaa yhä useampaa syrjäytyminen ja työkyvyttömyys. Ja samaan aikaan kun puliremmin lenkkarit vippaisevat kohti puistojen penkkejä ja lehdenjakaja kiihdyttää askeleitaan, hautoo joku jossain Ulvilassa natsipuolueen perustamista. Kuten eräs poliitikko kerran nasevasti sanoi: siitä on lähdettävä että tähän on tultu.
POIMURI 8
Kourallinen maalaiskomedioita
Maalaiskomediat ovat erikoinen tv-sarjojen lajityyppi. Vaikka toisin luulisi, tämä tavattoman suosituksi kehittynyt genre ei ole varsinaisesti miltään rillumarei-, eikä edes naapurilähiöajalta kotoisin. Hieman kärjistäen voisi sanoa maalaiskomedioiden saaneen alkunsa, kun Heikki Luoman teoksia alettiin 20 vuotta sitten tv-sarjoittaa. Matkalaukkukostaja tuli ruutuun 1991 ja Muutaman huijarin tähden räjäytti potin vuosikymmenen lopulla. Sen jälkeen maalaiskomedioista ei varsinaista puutetta ole ollut. Jos ei kakkosella pyöri uusi sarja, niin ainakin vanhan suosikin uusinnat. Parasta aikaa esitettävä Pirunpelto uusine jaksoineen on tyylipuhdas jatko edellisille.
Mukana ovat aina tietyt perustyypit ja juonet kulkevat on samantyyppisesti. Maalaistaajamassa suhmuroivat urakalla virkamiehet, yrittäjät, rengit, pankinjohtajat, opettajat ja poliisit. Tekeillä on suuren luokan välistäveto, lehmänkauppa, aviorikos, petos ja huijaus kunnes pitäjään saapuu komea mies jostain kaukaa. Miestä ei kukaan tunne ja hän herättää kysymyksiä sekä tietenkin voimakasta kiinnostusta niin hyvissä kuin pahoissakin tytöissä. Lopulta sankari on kuin onkin perinnön tai muun vastaavan kautta pitäjään ihan sattuva, ja oikeamielisyydellään ja nyrkeillään oikaisee tipalla olleet rötöstelyt. Kelmi ja hänen vajaa-älyiset kätyrinsä jäävät puimaan nyrkkiä kun sankari nappaa kylän komeimman leidin ja kaasuttaa matkoihinsa tai sukutaloa asuttamaan.
Mihin maalaiskomedioiden suosio sitten perustuu? Miljöö on tutunoloinen joko omasta tai ainakin mummolan näkökulmasta. Kun karkeimman kärjistyksen karsii, löytyy tyyppigalleria joka kylästä ja mikä mukavinta, hyvät pääsevät aina lopulta voitolle. Aivan kuin vanhan ajan westernissä, saa paha rangaistuksen ja hyvä ottaa rahat ja naiset. Maalaiskomediat menevät lopullisesti pois muodista vasta kun maaseutu on nilistetty autioksi ja sankarin rooliin pääsee uljas ruuhka-Suomi kaavoittaja. Siihen saattaa mennä vielä aikaa ainakin muutaman hallituksen toimikauden verran.
Keksintöjä ja ”keksintöjä”
Luovuus on yksi kuluneimpia sanoja yhteisöllisyyden ohella, kun jotakin myönteistä edistetään milloin missäkin projektissa tai hankkeessa. Luovuudesta seuraa parhaimmillaan teknisiä keksintöjä, joista taas voi seurata liiketoiminnallista hyötyä ja pontta kansalliseen kilpailukykyyn kireillä maailman markkinoilla. Mutta mikä sitten oikeastaan on keksintö ja mitkä veijarit niitä tekevät?
”Keksintö esittää ongelmaan uuden ja yllättävän käytäntöön sovellettavissa olevan ratkaisun. Keksintö on jokin uusi laite tai menetelmä tai parannus olemassa olevaan. Keksintö saattaa myös perustua jo tunnetun tekniikan uudenlaiseen soveltamiseen.” Näin lukee Keksintösäätiön kotisivuilla. Aika napakasti ilmaistu, mutta minkähänlainen imago keksinnöillä ja keksimisellä oikein mahtaa suuren yleisön silmissä olla? Kaikesta päätellen ei sen kummempi kuin hauskoilla mutta harmittomilla kylähulluilla (taajamaboheemit).
Joku aika sitten pyöri telkkarissa ohjelma ”Kolmen Kopla”, missä kolme koomikkoa oli kutsunut vieraikseen suomalaisia keksijöitä esittelemään ideoitaan. Näitä innovaatioita sitten porukalla irvailtiin ja niiden kustannuksella pidettiin vaikka mitä valehtelijoiden klubia ja sketsikevennystä. Olipa kevytjalkineen kehitystyöhön valtavasti aikaa ja rahaa uhranneella maaninkalaisella Juhani Pulkallakin ilo ja kunnia seurata sukkelasanaisen kolmikon leukailua.
Äskettäin tuli päätökseensä kolmoskanavan ”Keksintötehdas”, jolta odotin paljon. Mutta kas, ruutuun tupsahtikin vain hitusen edellistä hölmöilyä jalompi versio. Simo Frangen heitti huulta ja olipa asiantuntijana keksintöjä arvostelemassa muun muassa Diilissä kaikkien alojen expertiksi pätevöitynyt Jehtro Rostedtkin.
Sitten alkuperäiseen kysymykseeni: mikä käsitys ns.suurella yleisöllä on keksimisestä? ”Keksintötehtaan” yleisöäänestyksen voitti diskokahvinkeitin, ja pitkälle eteni myös opiskelijan jalan ympärille kietoma juomapussi imuletkuineen(Jethron suosikki…) Kumpikaan ei ole keksintö, vaan pelkkä pila ja vitsi. Sen sijaan todellista luovuutta ja jopa kaupallista potentiaalia osoittaneet motorisoitu kottikärry, vedenpuhdistamo ja turvallinen halkomalaite jäivät mitalisijojen ulkopuolelle.
Mitä nyt tällä haluan sanoa? Luovuuden arvostukseen ja sen käyttöönottoon todellisena voimavarana on vielä jonkin verran matkaa. Suomalaiset ovat teknisesti näppärää ja innovatiivista väkeä, jolta syntyy jatkuvasti monenlaista. Keksiminen ei ole todellisuudessa mitään teekkarikujeilua, vaan vuosien puurtamista kehitystyön ja testauksen parissa. Jos hyvin käy, seisoo lopussa kiitos, patentti ja teollinen tuotanto joka työllistää kotimaisia osaajia tai ainakin osakkeenomistajia. Kaikenmaailman ”anopinjakkaroiden” ja ”kultakalojen ulkoilutuslaitteiden” esittely on lähinnä keksimisen pilkkaa.
Figuurit vinksallaan
Vaalit ovat jo äänestysvaiheessa. Ennakkoäänet on melkein annettu ja loput numerot raapustellaan kopeissa sunnuntaina. Niin äänestäjiä kuin varsinkin ehdokkaita tuntuu jo vaivaavan vahva vaaliuupumus, jonka mainio symboli on äkkikevään yllättämä vaalimainos tien varressa. Aikoinaan syvään kinokseen survaistu plakaatti könöttää, jos ei nurin niin ainakin kallellaan. Kura on lentänyt hymyilevälle naamalle ja numerolle.
Toivottavasti liian moni äänestäjä ei ole joutunut tilanteeseen, jossa oma suosikki onkin väärässä puolueessa tai hyvän puolueen kärkinimi on niin hankala hyväksyä, ettei ääntä kärsi antaa. Kompromissiäänikin on aina noin 200 kertaa parempi kuin nukkuvien puolueeseen jättäytyminen. Kun äänestää, saa taas neljä vuotta kritisoidakin tarpeen niin vaatiessa.
Kourallinen maalaiskomedioita
Maalaiskomediat ovat erikoinen tv-sarjojen lajityyppi. Vaikka toisin luulisi, tämä tavattoman suosituksi kehittynyt genre ei ole varsinaisesti miltään rillumarei-, eikä edes naapurilähiöajalta kotoisin. Hieman kärjistäen voisi sanoa maalaiskomedioiden saaneen alkunsa, kun Heikki Luoman teoksia alettiin 20 vuotta sitten tv-sarjoittaa. Matkalaukkukostaja tuli ruutuun 1991 ja Muutaman huijarin tähden räjäytti potin vuosikymmenen lopulla. Sen jälkeen maalaiskomedioista ei varsinaista puutetta ole ollut. Jos ei kakkosella pyöri uusi sarja, niin ainakin vanhan suosikin uusinnat. Parasta aikaa esitettävä Pirunpelto uusine jaksoineen on tyylipuhdas jatko edellisille.
Mukana ovat aina tietyt perustyypit ja juonet kulkevat on samantyyppisesti. Maalaistaajamassa suhmuroivat urakalla virkamiehet, yrittäjät, rengit, pankinjohtajat, opettajat ja poliisit. Tekeillä on suuren luokan välistäveto, lehmänkauppa, aviorikos, petos ja huijaus kunnes pitäjään saapuu komea mies jostain kaukaa. Miestä ei kukaan tunne ja hän herättää kysymyksiä sekä tietenkin voimakasta kiinnostusta niin hyvissä kuin pahoissakin tytöissä. Lopulta sankari on kuin onkin perinnön tai muun vastaavan kautta pitäjään ihan sattuva, ja oikeamielisyydellään ja nyrkeillään oikaisee tipalla olleet rötöstelyt. Kelmi ja hänen vajaa-älyiset kätyrinsä jäävät puimaan nyrkkiä kun sankari nappaa kylän komeimman leidin ja kaasuttaa matkoihinsa tai sukutaloa asuttamaan.
Mihin maalaiskomedioiden suosio sitten perustuu? Miljöö on tutunoloinen joko omasta tai ainakin mummolan näkökulmasta. Kun karkeimman kärjistyksen karsii, löytyy tyyppigalleria joka kylästä ja mikä mukavinta, hyvät pääsevät aina lopulta voitolle. Aivan kuin vanhan ajan westernissä, saa paha rangaistuksen ja hyvä ottaa rahat ja naiset. Maalaiskomediat menevät lopullisesti pois muodista vasta kun maaseutu on nilistetty autioksi ja sankarin rooliin pääsee uljas ruuhka-Suomi kaavoittaja. Siihen saattaa mennä vielä aikaa ainakin muutaman hallituksen toimikauden verran.
Keksintöjä ja ”keksintöjä”
Luovuus on yksi kuluneimpia sanoja yhteisöllisyyden ohella, kun jotakin myönteistä edistetään milloin missäkin projektissa tai hankkeessa. Luovuudesta seuraa parhaimmillaan teknisiä keksintöjä, joista taas voi seurata liiketoiminnallista hyötyä ja pontta kansalliseen kilpailukykyyn kireillä maailman markkinoilla. Mutta mikä sitten oikeastaan on keksintö ja mitkä veijarit niitä tekevät?
”Keksintö esittää ongelmaan uuden ja yllättävän käytäntöön sovellettavissa olevan ratkaisun. Keksintö on jokin uusi laite tai menetelmä tai parannus olemassa olevaan. Keksintö saattaa myös perustua jo tunnetun tekniikan uudenlaiseen soveltamiseen.” Näin lukee Keksintösäätiön kotisivuilla. Aika napakasti ilmaistu, mutta minkähänlainen imago keksinnöillä ja keksimisellä oikein mahtaa suuren yleisön silmissä olla? Kaikesta päätellen ei sen kummempi kuin hauskoilla mutta harmittomilla kylähulluilla (taajamaboheemit).
Joku aika sitten pyöri telkkarissa ohjelma ”Kolmen Kopla”, missä kolme koomikkoa oli kutsunut vieraikseen suomalaisia keksijöitä esittelemään ideoitaan. Näitä innovaatioita sitten porukalla irvailtiin ja niiden kustannuksella pidettiin vaikka mitä valehtelijoiden klubia ja sketsikevennystä. Olipa kevytjalkineen kehitystyöhön valtavasti aikaa ja rahaa uhranneella maaninkalaisella Juhani Pulkallakin ilo ja kunnia seurata sukkelasanaisen kolmikon leukailua.
Äskettäin tuli päätökseensä kolmoskanavan ”Keksintötehdas”, jolta odotin paljon. Mutta kas, ruutuun tupsahtikin vain hitusen edellistä hölmöilyä jalompi versio. Simo Frangen heitti huulta ja olipa asiantuntijana keksintöjä arvostelemassa muun muassa Diilissä kaikkien alojen expertiksi pätevöitynyt Jehtro Rostedtkin.
Sitten alkuperäiseen kysymykseeni: mikä käsitys ns.suurella yleisöllä on keksimisestä? ”Keksintötehtaan” yleisöäänestyksen voitti diskokahvinkeitin, ja pitkälle eteni myös opiskelijan jalan ympärille kietoma juomapussi imuletkuineen(Jethron suosikki…) Kumpikaan ei ole keksintö, vaan pelkkä pila ja vitsi. Sen sijaan todellista luovuutta ja jopa kaupallista potentiaalia osoittaneet motorisoitu kottikärry, vedenpuhdistamo ja turvallinen halkomalaite jäivät mitalisijojen ulkopuolelle.
Mitä nyt tällä haluan sanoa? Luovuuden arvostukseen ja sen käyttöönottoon todellisena voimavarana on vielä jonkin verran matkaa. Suomalaiset ovat teknisesti näppärää ja innovatiivista väkeä, jolta syntyy jatkuvasti monenlaista. Keksiminen ei ole todellisuudessa mitään teekkarikujeilua, vaan vuosien puurtamista kehitystyön ja testauksen parissa. Jos hyvin käy, seisoo lopussa kiitos, patentti ja teollinen tuotanto joka työllistää kotimaisia osaajia tai ainakin osakkeenomistajia. Kaikenmaailman ”anopinjakkaroiden” ja ”kultakalojen ulkoilutuslaitteiden” esittely on lähinnä keksimisen pilkkaa.
Figuurit vinksallaan
Vaalit ovat jo äänestysvaiheessa. Ennakkoäänet on melkein annettu ja loput numerot raapustellaan kopeissa sunnuntaina. Niin äänestäjiä kuin varsinkin ehdokkaita tuntuu jo vaivaavan vahva vaaliuupumus, jonka mainio symboli on äkkikevään yllättämä vaalimainos tien varressa. Aikoinaan syvään kinokseen survaistu plakaatti könöttää, jos ei nurin niin ainakin kallellaan. Kura on lentänyt hymyilevälle naamalle ja numerolle.
Toivottavasti liian moni äänestäjä ei ole joutunut tilanteeseen, jossa oma suosikki onkin väärässä puolueessa tai hyvän puolueen kärkinimi on niin hankala hyväksyä, ettei ääntä kärsi antaa. Kompromissiäänikin on aina noin 200 kertaa parempi kuin nukkuvien puolueeseen jättäytyminen. Kun äänestää, saa taas neljä vuotta kritisoidakin tarpeen niin vaatiessa.
Sisukkaasti sitkutellen
Radiossa soi varsin tiuhaan eräs kappale, jonka esittäjä ja oikea nimi on jäänyt minulle hämärän peittoon, toisin kuin biisin ydinsanoma. Siinä sitkutellaan. Vaikka kappale onkin eräs viime vuosien ärsyttävimmistä, on siinä, jos hieman malttaa hengästää ja miettiä, ajattelemisen aihetta. Ettenkö vain itsekin ole sitkuttelija?
Sitkuttelu on sitä, että eletään aina vain huomista, ensi kuuta, kesälomaa tai eläkepäiviä. ”Sitku on kesäloma niin mä kuule relaan. Sitku jään eläkkeelle, alan toteuttaa itseäni.” Niinpä, sitten kun.
Kuinkahan moni on ehtinyt kellistyä viimeiselle leposijalle vuosikymmeniä sitkuteltuaan? Olen nähnyt aivan liian monta tapausta lähietäisyydeltä, jolloin sitkuttelu onkin yhtäkkiä vaihtunut voekutteluksi. ”Voe kun oes nuorempana älynnä tehhä sillä laella, niin oespa nyt erj laella.” Siinäpä se elämä vilahtaa nopeasti sitkutellen kohti voekuttelua.
Voi olla liikaa vaadittu ja turhan hurskas toive, mutta suotaneen se edes omalle kohdalle. Jospa vähitellen oppisikin elämään aina tämänhetkisen elämän parasta päivää. Hetkeä, jossa omissa käsissä oleva nykyisyys voittaa menetetyn menneen ja vielä ulottumattomissa olevan epävarman tulevaisuuden. Kannattaa elää hymyillen juuri nyt, sillä kas, elämä taitaa olla kuin tv-sarja. Esitys voi katketa muutamaan jaksoon ja uusia tuotantokausia ei kannata odotella.
Koulukiusaaminen on lapsuuden painajainen
Koulukiusaaminen on vähin erin alkanut saada julkisuutta. Aina sitä on ollut, mutta valitettavan kauan ongelmaa on, jos ei suorastaan vähätelty, kuitenkin hyssytelty ja vaiettu näkymättömiin. Kun lopulta riittävän moni sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti, alkaa yleinen riesa saada kasvot.
Aikuisen silmin lasten ja nuorten puuhastelut näyttävät usein harmittomalta nahistelulta. Se, mihin aikuisen pitäisi nopeasti ja jämäkästi puuttua, on hankalasti tunnistettavaa. Painivatko pojat liikunnan tarvettaan tyydyttääkseen vai onko käynnissä heikomman lumittaminen? Onko tuolla nurkassa käynnissä raaka sakinhivutus vai pelkkä hurtti huumori? Miten saada oikeaa tietoa, kun asianosaisten suut ovat tukitut?
YouTubessa liikkuu australialainen video, jossa pikkupoika muksii ja läpsii isompaa mutta lihavaa poikaa. Lopulta kiusatun pinna katkeaa ja hän rätkäyttää rääkkääjänsä pihakiveykseen niin että luut rutisevat. Loppu hyvin, kaikki hyvin? Olisi suuri kiusaus väittää että juuri noin, kiusaajaa turpaan vaan. Silti jäin miettimään toimiiko moinen vain videolla, joka sekin saattoi olla lavastettu. Tuli mieleen mikä olisi filmin jatko suomalaisen koulun pihalla. Pahimmillaan kiusaajan jengi olisi potkinut pinnansa polttaneen henkihieveriin, parhaimmillaan räkytys olisi loppunut siihen.
Mikä tekee kiusaajan, mistä aineksista kootaan kiusattava? Kiusattavaksi pääsee hidas oppilas, hikipinko, hiljainen, suulas, pitkä, lyhyt ja täysin normimittainen. Vanhempien poliittinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus riittää, saati tulo jostain muualta kesken lukukauden. Mikä pahinta, ylivilkkaus, puhevika, fyysinen vamma tai puute, nekin saavat ihmisen julmuuden puhkeamaan. Kiusaajaksi altis yksilö vaikuteherkkine viiteryhmineen, suomeksi sanottuna rääkkääjä ja sen porukka, löytää aina kohteen. Jos ei muualta, niin lopulta vaikka omasta joukostaan.
Toivon sydämestäni että koulukiusaaminen saisi edelleen lisää huomiota ja sen seuraukset ymmärrettäisiin. Kuinka moni lahjakkuus nujertuu jo koulun pihan nurkkaan, kuinka moni kiusaaja porskuttaa pelkkää röyhkeyttään ties mihin virkoihin ja jatkaa lapsuudessa opitulla toimintamallilla aikuisenakin? Onko meillä kehittymässä toimivia välineitä kamppailussa hyvän lapsuuden puolesta vai täytyykö edelleenkin luottaa siihen primitiiviseen käsitykseen että mikä ei tapa, se vahvistaa. Liian moni nuori on jäänyt ja jää tänäkin vuonna vahvistumatta.
Mummoenergiaa?
Jos ei ole lapsilla ja nuorilla erityisen helppoa nykymaailmassa, ei vanhustenkaan elo taida enää olla niin rauhaisaa kellettelyä kuin entivanhaan. Nykyään on seksi ja erotiikka lyönyt niin läpi, ettei niistä taida päästä edes eläkkeelle. Intohimo ryöhää, vaikka mittarissa alkaa olla sata. Näin ainakin Floridassa mennä viikolla.
92-vuotias rouva Helen Staudinger meni kylästelemään 53-vuotiaan naapurinmiehen luo ja alkoi vongata pusua. Kumma kyllä, äijänketkula luisteli asiasta ja väitti jo seurustelevansa. Kokenut silmä tunnistaa aina luikurin ja niinpä Helen poltti päreensä, noukki pihamaalla käsilaukusta puoliautomaattipostoolin ja antoi palaa.
Ihmisuhreilta säästyttiin, mutta pusupihtarin torpasta meni ikkuna kun 25% ammutuista kudeista osui maaliinsa. Poliisin kuulusteluissa mies kertoi mummon uhanneen jo pirtissä että kohta kuulaa lentää jos ei turpa ala olla pikapuoliin tötteröllä.
Mitä opimme tästä? Ikärasismi pois yhteiskunnasta, ei kannata riskeerata aseistautuneen mummon kanssa ja on siinä tiukannapakassa aselaissa ehkä lopulta jotain hyvääkin.
Radiossa soi varsin tiuhaan eräs kappale, jonka esittäjä ja oikea nimi on jäänyt minulle hämärän peittoon, toisin kuin biisin ydinsanoma. Siinä sitkutellaan. Vaikka kappale onkin eräs viime vuosien ärsyttävimmistä, on siinä, jos hieman malttaa hengästää ja miettiä, ajattelemisen aihetta. Ettenkö vain itsekin ole sitkuttelija?
Sitkuttelu on sitä, että eletään aina vain huomista, ensi kuuta, kesälomaa tai eläkepäiviä. ”Sitku on kesäloma niin mä kuule relaan. Sitku jään eläkkeelle, alan toteuttaa itseäni.” Niinpä, sitten kun.
Kuinkahan moni on ehtinyt kellistyä viimeiselle leposijalle vuosikymmeniä sitkuteltuaan? Olen nähnyt aivan liian monta tapausta lähietäisyydeltä, jolloin sitkuttelu onkin yhtäkkiä vaihtunut voekutteluksi. ”Voe kun oes nuorempana älynnä tehhä sillä laella, niin oespa nyt erj laella.” Siinäpä se elämä vilahtaa nopeasti sitkutellen kohti voekuttelua.
Voi olla liikaa vaadittu ja turhan hurskas toive, mutta suotaneen se edes omalle kohdalle. Jospa vähitellen oppisikin elämään aina tämänhetkisen elämän parasta päivää. Hetkeä, jossa omissa käsissä oleva nykyisyys voittaa menetetyn menneen ja vielä ulottumattomissa olevan epävarman tulevaisuuden. Kannattaa elää hymyillen juuri nyt, sillä kas, elämä taitaa olla kuin tv-sarja. Esitys voi katketa muutamaan jaksoon ja uusia tuotantokausia ei kannata odotella.
Koulukiusaaminen on lapsuuden painajainen
Koulukiusaaminen on vähin erin alkanut saada julkisuutta. Aina sitä on ollut, mutta valitettavan kauan ongelmaa on, jos ei suorastaan vähätelty, kuitenkin hyssytelty ja vaiettu näkymättömiin. Kun lopulta riittävän moni sairastuu fyysisesti tai psyykkisesti, alkaa yleinen riesa saada kasvot.
Aikuisen silmin lasten ja nuorten puuhastelut näyttävät usein harmittomalta nahistelulta. Se, mihin aikuisen pitäisi nopeasti ja jämäkästi puuttua, on hankalasti tunnistettavaa. Painivatko pojat liikunnan tarvettaan tyydyttääkseen vai onko käynnissä heikomman lumittaminen? Onko tuolla nurkassa käynnissä raaka sakinhivutus vai pelkkä hurtti huumori? Miten saada oikeaa tietoa, kun asianosaisten suut ovat tukitut?
YouTubessa liikkuu australialainen video, jossa pikkupoika muksii ja läpsii isompaa mutta lihavaa poikaa. Lopulta kiusatun pinna katkeaa ja hän rätkäyttää rääkkääjänsä pihakiveykseen niin että luut rutisevat. Loppu hyvin, kaikki hyvin? Olisi suuri kiusaus väittää että juuri noin, kiusaajaa turpaan vaan. Silti jäin miettimään toimiiko moinen vain videolla, joka sekin saattoi olla lavastettu. Tuli mieleen mikä olisi filmin jatko suomalaisen koulun pihalla. Pahimmillaan kiusaajan jengi olisi potkinut pinnansa polttaneen henkihieveriin, parhaimmillaan räkytys olisi loppunut siihen.
Mikä tekee kiusaajan, mistä aineksista kootaan kiusattava? Kiusattavaksi pääsee hidas oppilas, hikipinko, hiljainen, suulas, pitkä, lyhyt ja täysin normimittainen. Vanhempien poliittinen tai uskonnollinen suuntautuneisuus riittää, saati tulo jostain muualta kesken lukukauden. Mikä pahinta, ylivilkkaus, puhevika, fyysinen vamma tai puute, nekin saavat ihmisen julmuuden puhkeamaan. Kiusaajaksi altis yksilö vaikuteherkkine viiteryhmineen, suomeksi sanottuna rääkkääjä ja sen porukka, löytää aina kohteen. Jos ei muualta, niin lopulta vaikka omasta joukostaan.
Toivon sydämestäni että koulukiusaaminen saisi edelleen lisää huomiota ja sen seuraukset ymmärrettäisiin. Kuinka moni lahjakkuus nujertuu jo koulun pihan nurkkaan, kuinka moni kiusaaja porskuttaa pelkkää röyhkeyttään ties mihin virkoihin ja jatkaa lapsuudessa opitulla toimintamallilla aikuisenakin? Onko meillä kehittymässä toimivia välineitä kamppailussa hyvän lapsuuden puolesta vai täytyykö edelleenkin luottaa siihen primitiiviseen käsitykseen että mikä ei tapa, se vahvistaa. Liian moni nuori on jäänyt ja jää tänäkin vuonna vahvistumatta.
Mummoenergiaa?
Jos ei ole lapsilla ja nuorilla erityisen helppoa nykymaailmassa, ei vanhustenkaan elo taida enää olla niin rauhaisaa kellettelyä kuin entivanhaan. Nykyään on seksi ja erotiikka lyönyt niin läpi, ettei niistä taida päästä edes eläkkeelle. Intohimo ryöhää, vaikka mittarissa alkaa olla sata. Näin ainakin Floridassa mennä viikolla.
92-vuotias rouva Helen Staudinger meni kylästelemään 53-vuotiaan naapurinmiehen luo ja alkoi vongata pusua. Kumma kyllä, äijänketkula luisteli asiasta ja väitti jo seurustelevansa. Kokenut silmä tunnistaa aina luikurin ja niinpä Helen poltti päreensä, noukki pihamaalla käsilaukusta puoliautomaattipostoolin ja antoi palaa.
Ihmisuhreilta säästyttiin, mutta pusupihtarin torpasta meni ikkuna kun 25% ammutuista kudeista osui maaliinsa. Poliisin kuulusteluissa mies kertoi mummon uhanneen jo pirtissä että kohta kuulaa lentää jos ei turpa ala olla pikapuoliin tötteröllä.
Mitä opimme tästä? Ikärasismi pois yhteiskunnasta, ei kannata riskeerata aseistautuneen mummon kanssa ja on siinä tiukannapakassa aselaissa ehkä lopulta jotain hyvääkin.
POIMURI 6
Eipä oikein tee enää mieli pähkäillä kotimaan kelejä. Myös minulla ajatukset kiertyvät tuon tuostakin Japaniin. Luonto on jälleen kerran näyttänyt mahtinsa ja osoittanut rusikoivansa vauraintakin kansaa mielensä mukaan. Luonnonkatastrofin seurauksena on aina inhimillistä hätää ja tuskaa, olkoon kohteena sitten kehitysmaa tai BKT:n eturivi.
Muistan elävästi missä olin, kun edellisen kerran sydän kylmeni kansainvälistä uutiskanavaa katsellessa. Syyskuun 11. päivä vuonna 2002 menin asioimaan maakunnan valtalehden toimitukseen ja sisään astuessani kummastelin tilannetta – kaikki tuijottivat seisoviltaan televisioruutua. Meni hetki, kunnes tajusin mitä ruudussa näkyvä lentokoneen törmäys pilvenpiirtäjään tarkoittaa. Hetken aikaa kaikki taisivat kuulla korvissaan kaikista suurimpien kohtalon kellojen kumahdukset.
Maaliskuun 11. kuluvata vuotta olin eteläisessä naapurissa. Tallinnassa turistina tallustellessa uutiset Japanista tuntuivat ensin varsin rutiinomaisilta. Kerrankos sitä nyt siellä suunnalla aalto rantaan lyö. Kun kuvia alkoi tulla nähtäväksi, näytti tuulinen Suomenlahti sen jälkeen rasvatyyneltä.
Kummallista kulutusjuhlaa
Tallinnassa ei ole tullut kovin tiuhaan käytyä. Kun tajusin että tällä vuosituhannella on kaupunki käymättä, päätin korjata asian. Lähdin mukaan pikaiselle bussireissulle Kuopio – Viking XPRS – Tallinna – Viking XPRS- Kuopio aikavälille torstai klo 14 – lauantai klo 02.00. Melkoista haipakkaa siis mentiin, mutta kun ei liikoja torku, niin paljon ehtii havainnoidakin.
Koska laiva starttasi Helsingin satamasta vasta klo 21.30, oli itse kunkin toimittava rivakasti kaiken hyödyn saadakseen. Jo ennen laivaan astumista informoitiin alennusviinoista ja muista iloista. Laivalla kansaa ilahdutti 30 minuutin tehoshowlla Kari Vepsä, joka veteli humpat potpurina kuten rokahtavammatkin kipaleet. Harvalukuisen yleisön joukosta tinkaan vaadittu ”se eoroviisu” tuli lopulta ja Onnenmaa kuultiin.
Siinä vaiheessa laiva oli jo Tallinnassa, mutta risteilykansa jatkoi humppaamista ollakseen virkeä herätykseen klo 6.30! Vartin yli 7 laiva oli tyhjä ja Tallinna odotti innolla haukottelevia vieraitaan.
Siis odotti, sillä pääosin kauppakeskukset avautuivat vasta klo 10. Oli aikaa hieman ajella ja katsella seutukuntaa. Sitten Rocca al Maren kauppakeskukseen, viinatukkuun, vanhaan kaupunkiin ja muihin hulinoihin klo 16.30 asti, jolloinka taas paatti imaisi matkalaiset uumeniinsa välillä Helsingissä käytyään.
No mitäs tuli ostettua? Turistit tuovat Tallinnaan kosolti rahaa ja suomalaisia on heistä huomattava osa, viime vuonnakin pari miljoonaa käyntiä meikäläisiltä. Takavuosien piraattilaarien selkkaamisesta Mustamäen torilla on päästy, mutta ilmeisesti tietyt käsitykset suomalaisen kuluttajan ominaispiirteistä ovat sitkeästi vallalla. Suomalainen juo niin paljon kuin irti saa ja harrastaa historiaa etupäässä toisen maailmansodan näkövinkkelistä.
Viinaa myydään tukussa, marketeissa, likööripuodeissa ja viinihalleissa. Koreittain, salkuittain, kärryittäin, pulloittain ja ruukuttain. Ja kauppa käy, onhan hinta euroon siirtymisestä huolimatta huokea. Sydänvikaiset mummotkin raahaavat valtavia viinakärryjä, puhumattakaan taloudellisesti ajattelevasta nuorisosta. Jopa minäkin, siivo kansalainen, huomasin tulevani tukkukaupan ovesta kilisevän ja molkattavan muovipussin kanssa.
Laivarannassa hymyn nostatti huulille neljän, suuriin hevosurheiluväen hameisiin sonnustautuneen, tummatukkaisen rouvan seurue. Jokaisella oli suuri ostoskärry piripinnassa muovikasseja ja toisessa kädessä maksimimäärä kirkasta viinaa vetokärryyn lastattuna. Naurut ja laulut raikuivat: ”Hulta heiii, oota sie kuule, myö ollaankii niit votkaturistii!” Mitä ilmeisimmin jollakin lähiomaisella oli tulossa syntymäpäivät tai häät…
Kunnia veteraaneille – mutta kuinka?
Sataman suuressa kauppatalossa myytiin käsittämättömän monessa kojussa t-paitoja, huppareita, kenkiä, hattuja sun muuta tekstiiliä tissiliiveistä käsilaukkuihin. Tuntui aivan uskomattomalta, suomalaisetko näitä ostavat kun näin ne ainakin miljoona sota-aiheista paitaa. Adolf Hitler World Tour 1938–1945, Kollaa Kestää, Lahti-Saloranta-pikakivääri, Antti Rokka – tässäpä muutama aihe. Seassa toki muutama malli Uuno Turhapuro-paitoja sekä näitä ”Nälkä lähtee syömällä, akka lähtee juomalla”-tyylisiä sutkauksia.
Ostaako näitä sotapaitoja joku? Kuvitteleeko joku jollain tavalla ilahduttavansa vaikkapa sotiemme veteraaneja näillä mauttomuuksilla? Ostamalla näitä paitoja tukee Pietarin piraattipaitakombinaattia ja Jevgeni nauraa rämäkästi matkalla pankkiin. Jos oikeasti haluaa kiittää veteraaneja, sen tekee parhaiten käymässä vanhuksen luona henkilökohtaisesti. Tänäkin keväänä mm.pappatunturiharrastajat keräävät sievoisen rahasumman Kaunialan sotavammasairaalan hyväksi ja käyvät vielä viemässä rahat suoraan käteen. Aikaisempien vuosien vastaavien Kauniala- tapahtumien keräystuotot, yht.413 000 euroa, on käytetty lyhentämättöminä sotiemme veteraanien virkistystoimintaan eri puolella Suomea. Ruotsin risteilyt, veteraanilounaat, radiot, TV:t, rollaattorit jne. on otettu vastaan todella suurella kiitollisuudella.
Katsopa lisätietoja vaikka netistä www.hallanpapat.net ja tule mukaan.
Vaalikuume nousee
Vaalit lähestyvät ja puolueiden puuhakkuus on lisääntymään päin. Ehdokkaita vaalikuume suorastaan puistattaa jo. Eräskin ehdokas kertoili jo toissa viikolla näkevänsä uniakin enää vain vaalityöstä ja –teemoista. Koetin rauhoitella ja kehoitin säästämään voimia tulevaan työhommaan Arkadianmäellä, siellä ei heikoilla unilla pärjää.
Totta kyllä, tavoittaakseen äänestäjät on mentävä sinne missä kansa kulkee. Niinpä puolueet ehdokkaineen ovatkin olleet alkutalven esillä jokaisessa vähänkin yleisöä keräävässä tapahtumassa. Heidät kohtaa kaikilla messuilla, torilla, pilkkikisoissa, kahvilassa ja varsinkin netissä. Joitakin tämä kohtaamisen helppous tuntuu ärsyttävän, minua ei niinkään. Enemmän ärsyttää se, että päteviä ehdokkaita ja suoraselkäisiksi tietämiäni savolaisia on monenkin puolueen listoilla. On mistä valita. Siispä nyt alkaa olla ehdokkailla tarmokkaan loppukirin paikka vakuuttaa lisäkseni tuhannet muut. Jäädäänpä jännityksellä odottamaan millä astalolla loppupelissä lyödään.
Eipä oikein tee enää mieli pähkäillä kotimaan kelejä. Myös minulla ajatukset kiertyvät tuon tuostakin Japaniin. Luonto on jälleen kerran näyttänyt mahtinsa ja osoittanut rusikoivansa vauraintakin kansaa mielensä mukaan. Luonnonkatastrofin seurauksena on aina inhimillistä hätää ja tuskaa, olkoon kohteena sitten kehitysmaa tai BKT:n eturivi.
Muistan elävästi missä olin, kun edellisen kerran sydän kylmeni kansainvälistä uutiskanavaa katsellessa. Syyskuun 11. päivä vuonna 2002 menin asioimaan maakunnan valtalehden toimitukseen ja sisään astuessani kummastelin tilannetta – kaikki tuijottivat seisoviltaan televisioruutua. Meni hetki, kunnes tajusin mitä ruudussa näkyvä lentokoneen törmäys pilvenpiirtäjään tarkoittaa. Hetken aikaa kaikki taisivat kuulla korvissaan kaikista suurimpien kohtalon kellojen kumahdukset.
Maaliskuun 11. kuluvata vuotta olin eteläisessä naapurissa. Tallinnassa turistina tallustellessa uutiset Japanista tuntuivat ensin varsin rutiinomaisilta. Kerrankos sitä nyt siellä suunnalla aalto rantaan lyö. Kun kuvia alkoi tulla nähtäväksi, näytti tuulinen Suomenlahti sen jälkeen rasvatyyneltä.
Kummallista kulutusjuhlaa
Tallinnassa ei ole tullut kovin tiuhaan käytyä. Kun tajusin että tällä vuosituhannella on kaupunki käymättä, päätin korjata asian. Lähdin mukaan pikaiselle bussireissulle Kuopio – Viking XPRS – Tallinna – Viking XPRS- Kuopio aikavälille torstai klo 14 – lauantai klo 02.00. Melkoista haipakkaa siis mentiin, mutta kun ei liikoja torku, niin paljon ehtii havainnoidakin.
Koska laiva starttasi Helsingin satamasta vasta klo 21.30, oli itse kunkin toimittava rivakasti kaiken hyödyn saadakseen. Jo ennen laivaan astumista informoitiin alennusviinoista ja muista iloista. Laivalla kansaa ilahdutti 30 minuutin tehoshowlla Kari Vepsä, joka veteli humpat potpurina kuten rokahtavammatkin kipaleet. Harvalukuisen yleisön joukosta tinkaan vaadittu ”se eoroviisu” tuli lopulta ja Onnenmaa kuultiin.
Siinä vaiheessa laiva oli jo Tallinnassa, mutta risteilykansa jatkoi humppaamista ollakseen virkeä herätykseen klo 6.30! Vartin yli 7 laiva oli tyhjä ja Tallinna odotti innolla haukottelevia vieraitaan.
Siis odotti, sillä pääosin kauppakeskukset avautuivat vasta klo 10. Oli aikaa hieman ajella ja katsella seutukuntaa. Sitten Rocca al Maren kauppakeskukseen, viinatukkuun, vanhaan kaupunkiin ja muihin hulinoihin klo 16.30 asti, jolloinka taas paatti imaisi matkalaiset uumeniinsa välillä Helsingissä käytyään.
No mitäs tuli ostettua? Turistit tuovat Tallinnaan kosolti rahaa ja suomalaisia on heistä huomattava osa, viime vuonnakin pari miljoonaa käyntiä meikäläisiltä. Takavuosien piraattilaarien selkkaamisesta Mustamäen torilla on päästy, mutta ilmeisesti tietyt käsitykset suomalaisen kuluttajan ominaispiirteistä ovat sitkeästi vallalla. Suomalainen juo niin paljon kuin irti saa ja harrastaa historiaa etupäässä toisen maailmansodan näkövinkkelistä.
Viinaa myydään tukussa, marketeissa, likööripuodeissa ja viinihalleissa. Koreittain, salkuittain, kärryittäin, pulloittain ja ruukuttain. Ja kauppa käy, onhan hinta euroon siirtymisestä huolimatta huokea. Sydänvikaiset mummotkin raahaavat valtavia viinakärryjä, puhumattakaan taloudellisesti ajattelevasta nuorisosta. Jopa minäkin, siivo kansalainen, huomasin tulevani tukkukaupan ovesta kilisevän ja molkattavan muovipussin kanssa.
Laivarannassa hymyn nostatti huulille neljän, suuriin hevosurheiluväen hameisiin sonnustautuneen, tummatukkaisen rouvan seurue. Jokaisella oli suuri ostoskärry piripinnassa muovikasseja ja toisessa kädessä maksimimäärä kirkasta viinaa vetokärryyn lastattuna. Naurut ja laulut raikuivat: ”Hulta heiii, oota sie kuule, myö ollaankii niit votkaturistii!” Mitä ilmeisimmin jollakin lähiomaisella oli tulossa syntymäpäivät tai häät…
Kunnia veteraaneille – mutta kuinka?
Sataman suuressa kauppatalossa myytiin käsittämättömän monessa kojussa t-paitoja, huppareita, kenkiä, hattuja sun muuta tekstiiliä tissiliiveistä käsilaukkuihin. Tuntui aivan uskomattomalta, suomalaisetko näitä ostavat kun näin ne ainakin miljoona sota-aiheista paitaa. Adolf Hitler World Tour 1938–1945, Kollaa Kestää, Lahti-Saloranta-pikakivääri, Antti Rokka – tässäpä muutama aihe. Seassa toki muutama malli Uuno Turhapuro-paitoja sekä näitä ”Nälkä lähtee syömällä, akka lähtee juomalla”-tyylisiä sutkauksia.
Ostaako näitä sotapaitoja joku? Kuvitteleeko joku jollain tavalla ilahduttavansa vaikkapa sotiemme veteraaneja näillä mauttomuuksilla? Ostamalla näitä paitoja tukee Pietarin piraattipaitakombinaattia ja Jevgeni nauraa rämäkästi matkalla pankkiin. Jos oikeasti haluaa kiittää veteraaneja, sen tekee parhaiten käymässä vanhuksen luona henkilökohtaisesti. Tänäkin keväänä mm.pappatunturiharrastajat keräävät sievoisen rahasumman Kaunialan sotavammasairaalan hyväksi ja käyvät vielä viemässä rahat suoraan käteen. Aikaisempien vuosien vastaavien Kauniala- tapahtumien keräystuotot, yht.413 000 euroa, on käytetty lyhentämättöminä sotiemme veteraanien virkistystoimintaan eri puolella Suomea. Ruotsin risteilyt, veteraanilounaat, radiot, TV:t, rollaattorit jne. on otettu vastaan todella suurella kiitollisuudella.
Katsopa lisätietoja vaikka netistä www.hallanpapat.net ja tule mukaan.
Vaalikuume nousee
Vaalit lähestyvät ja puolueiden puuhakkuus on lisääntymään päin. Ehdokkaita vaalikuume suorastaan puistattaa jo. Eräskin ehdokas kertoili jo toissa viikolla näkevänsä uniakin enää vain vaalityöstä ja –teemoista. Koetin rauhoitella ja kehoitin säästämään voimia tulevaan työhommaan Arkadianmäellä, siellä ei heikoilla unilla pärjää.
Totta kyllä, tavoittaakseen äänestäjät on mentävä sinne missä kansa kulkee. Niinpä puolueet ehdokkaineen ovatkin olleet alkutalven esillä jokaisessa vähänkin yleisöä keräävässä tapahtumassa. Heidät kohtaa kaikilla messuilla, torilla, pilkkikisoissa, kahvilassa ja varsinkin netissä. Joitakin tämä kohtaamisen helppous tuntuu ärsyttävän, minua ei niinkään. Enemmän ärsyttää se, että päteviä ehdokkaita ja suoraselkäisiksi tietämiäni savolaisia on monenkin puolueen listoilla. On mistä valita. Siispä nyt alkaa olla ehdokkailla tarmokkaan loppukirin paikka vakuuttaa lisäkseni tuhannet muut. Jäädäänpä jännityksellä odottamaan millä astalolla loppupelissä lyödään.
Poimuri 5
Idols on kovaa leikkiä
Idols on kuin karaoke. Ensi alkuun hauskaa, mutta sillä varauksella että ei jaksa kiinnostaa kovin monta kertaa. Mutta niinpä vain olen taas minäkin huomannut kisan etenemistä tuijottavani ja ällisteleväni aikaisempien vuosien tapaan. On porukassa lahjakkuutta ja osaamista nuoresta iästä huolimatta, mutta kyllä on sitten totaalista itsekritiikin puutettakin. Joku taisi ihan tunnustaakin että kun sitä mainetta ja tuhansia facebook-kavereita saisi, niin voisi koulunkäynnin lopettaa siltä seisomalta.
Hivenen nukkavieru parikymppinen Lassi Valtonen on jo nyt ehtinyt sulattaa monta sydäntä. Näkevätpä jotkut sympaattisessa nuorukaisessa aineksia jopa uudeksi Baddingiksi.
Minunkin mielestäni Lassi on sympaattinen ja lahjakas kaveri, jolla voi olla Rauli-vainaan lahjat, mutta jolle ei suurin surminkaan soisi samaa kohtaloa. Suomalaisen kevyen musiikin ehkä herkin tulkkihan joutui parhaat vuotensa vastahankaisesti rokkaamaan, vaikka prätkärotsi päällä harrikan selässä olo oli kuin Pakaris-Esalla hippidiskossa. Kun lopulta löytyi sauma tehdä sydämensä musiikkia, oli alkoholi jo murtanut hauraan taiteilijan mielen ja kehon.
Tuomaristo on tähän tullessa kauaskantoisesti lähettänyt kasvamaan hyviäkin laulajia. Alaikäiselle voi julkisuuden ruletti olla liian kovaa kyytiä. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on parikymppinen kehäraakki, jolla on takanaan loistava tulevaisuus. Joku tosin voisi väittää Idolsin vasta kehäraakkeja tuottavankin. Olisivatko Christian Forss, Ilkka Jääskeläinen, Pete Seppälä, Ari Koivunen, Pete Parkkonen ja monet muut kisa-ajan kuumat nimet nyt urallaan erilaisessa tilanteessa ilman rakkikoiran lailla kintereillä käpsyttelevää Idols-etuliitettä?
Näitä mietti varmasti Valtosen Lassikin, otti reppunsa ja käveli. Lassista tulemme varmasti vielä kuulemaan, mutta emme Idols-Lassina. Nyt jää nähtäväksi millaiselle mutkalle Jone Nikulan naama vääntyy, jos tämä ilmiö yleistyy tulevina kausina. Lahjakkaimmat ottavat alkuvaiheen julkisuuden ja jättävät loput riepottelut väliin – areenalle jää keskinkertaisia laulajia joille julkisuus on olennainen motiivi. Siinäpä sitten separoit tavaraa pintajulkisuuden lihamyllyyn.
…………………………………………………………………………………………..
Kylttyyri kuosiin
Kai se on pikkuhiljaa pakko havahtua lähestyviin vaaleihinkin. Jos äänestää aikoo, pitänee hieman silmitellä mitä olisi tarjolla. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, luvassa on jälleen kerran runsaasti hyvää ja paljon kaunista keinolla millä hyvänsä.
Kulttuuria kun tulee harrastettua ja lajinsa tehtyäkin, pisti ensi töikseen silmään eräiden galluptornadojen kannanotto. On vaadittu yhteiskunnan tuen poistamista tyystin nykytaiteelta sun muulta postmodernismilta. Kulttuurirahat olisi kiepautettava kansallista identiteettiä vahvistavalle taiteelle. Konkreettisesti se merkitsisi mm.kuvataiteessa sitä, että yhteiskunnan tukea ei annettaisi Kiasmalle eikä muuhunkaan nykytaiteeseen. Suomalaisen kansallisuusaatteen rakentajaa, klassista taidetta tulisi opettaa jo lapsena. Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfedt sekä musiikin puolelta Jean Sibelius pitäisi tehtämän tutuiksi jo alakoulussa.
Pistetään sitten saman tien pannaan muukin kansallista identiteettiä vahvistamaton puuhastelu. Urheilun osalta Formula 1 kokonaan pois ruudusta, samaten lumilautailu ja alppihiihto. Monacossa ruojat asuvat ja Ameriikassa mainosvideoita rustaavat. Pesäpallo on peleistä suomalaisin, kuulantyöntö sopii koko kansalle ja soutu kuvastaa tuhansien järvien maata. Hiihdossa naisten takaa-ajo on kalevalainen laji, jossa yhdistyy Väinämöisen viriiliys Hiiden hirven jahtaamiseen.
…………………………………………………………………….
Yrittäjän tie on kiehtova mutta kivinen
Kauppalehti kirjoitti viime viikolla artikkelin ajatuksia herättävällä otsikolla: ” Yrittäjyys on kuin alkoholi”. Yrittäjä saattaa olla sinnikäs ja mennä konkurssista toiseen. Sinänsä kunnioitettavasta yrittäjähenkisyydestä on tullut pakkomielle, ja riippuvaisuus on syntynyt. Yrittäjyyteen liittyy aktiivinen elämäntapa, ystäväpiiri ja se tuottaa mielihyvää. Yrittämiseen jää koukkuun. Näin siis Kauppalehti.
Ryhdytäänkö yrittäjäksi liian heppoisin perustein? Onko innostus osaamista ja ensimmäinen ahaa-elämys liikeidea? Monta kovan tien kulkenutta yrittäjää jututettuani olen oppinut arvostamaan yhä enemmän uusille yrittäjille tarjolla olevaa koulutusta ja tietoa. Tämä tieto kannattaa ottaa vastaan jo silloin, kun vasta harkitsee yrittäjäksi ryhtymistä. Ei ole ihan pakko tehdä niin kuin eräskin tekstityöläinen, joka toiminimen perustettuaan kävi ensimmäisen yrittäjäkurssinsa vasta kolme vuotta myöhemmin.
Uskallan väittää yrittäjyyden sopivan suomalaiseen kansanluonteeseen. Olemme jääräpäisiä oman tiemme kulkijoita, joista useimpia muiden komennossa oleminen ei pahemmin huvita. Pienyrittäjyys on yhä useamman valinta, ja tätä valintaa verottajan ja valtiovallankin olisi syytä arvostaa. Pienyrittäjästä saattaa vauhtiin päästyään kasvaa isompikin työllistäjä. Esimerkkejä löytyy tästäkin maakunnasta aika monta.
Ehkä Kauppalehden otsikko onkin tosi. Onhan alkoholikin viisasten juoma ja oikein käytettynä hyväksi. Samalla tavoin yrittäjyyskin tuottaa parhaan tuloksen, kun askelmerkit ovat harkittuja ja päätökset perustuvat tietoon – joko omalla kokemuksella hankittuun tai omat oppirahansa maksaneilta hankittuun. Pienet velat ja suuret ideat, sillä periaatteella pienikin ponnistaa eteenpäin. Sitä paitsi jatkuva kasvu ei ole läheskään kaikille yrittäjille mikään itseisarvo. Se on, jos omalla työllään elättää itsensä ja perheensä ja jos hyvin käy, työllistää muutaman muunkin.
Idols on kovaa leikkiä
Idols on kuin karaoke. Ensi alkuun hauskaa, mutta sillä varauksella että ei jaksa kiinnostaa kovin monta kertaa. Mutta niinpä vain olen taas minäkin huomannut kisan etenemistä tuijottavani ja ällisteleväni aikaisempien vuosien tapaan. On porukassa lahjakkuutta ja osaamista nuoresta iästä huolimatta, mutta kyllä on sitten totaalista itsekritiikin puutettakin. Joku taisi ihan tunnustaakin että kun sitä mainetta ja tuhansia facebook-kavereita saisi, niin voisi koulunkäynnin lopettaa siltä seisomalta.
Hivenen nukkavieru parikymppinen Lassi Valtonen on jo nyt ehtinyt sulattaa monta sydäntä. Näkevätpä jotkut sympaattisessa nuorukaisessa aineksia jopa uudeksi Baddingiksi.
Minunkin mielestäni Lassi on sympaattinen ja lahjakas kaveri, jolla voi olla Rauli-vainaan lahjat, mutta jolle ei suurin surminkaan soisi samaa kohtaloa. Suomalaisen kevyen musiikin ehkä herkin tulkkihan joutui parhaat vuotensa vastahankaisesti rokkaamaan, vaikka prätkärotsi päällä harrikan selässä olo oli kuin Pakaris-Esalla hippidiskossa. Kun lopulta löytyi sauma tehdä sydämensä musiikkia, oli alkoholi jo murtanut hauraan taiteilijan mielen ja kehon.
Tuomaristo on tähän tullessa kauaskantoisesti lähettänyt kasvamaan hyviäkin laulajia. Alaikäiselle voi julkisuuden ruletti olla liian kovaa kyytiä. Pahimmassa tapauksessa tuloksena on parikymppinen kehäraakki, jolla on takanaan loistava tulevaisuus. Joku tosin voisi väittää Idolsin vasta kehäraakkeja tuottavankin. Olisivatko Christian Forss, Ilkka Jääskeläinen, Pete Seppälä, Ari Koivunen, Pete Parkkonen ja monet muut kisa-ajan kuumat nimet nyt urallaan erilaisessa tilanteessa ilman rakkikoiran lailla kintereillä käpsyttelevää Idols-etuliitettä?
Näitä mietti varmasti Valtosen Lassikin, otti reppunsa ja käveli. Lassista tulemme varmasti vielä kuulemaan, mutta emme Idols-Lassina. Nyt jää nähtäväksi millaiselle mutkalle Jone Nikulan naama vääntyy, jos tämä ilmiö yleistyy tulevina kausina. Lahjakkaimmat ottavat alkuvaiheen julkisuuden ja jättävät loput riepottelut väliin – areenalle jää keskinkertaisia laulajia joille julkisuus on olennainen motiivi. Siinäpä sitten separoit tavaraa pintajulkisuuden lihamyllyyn.
…………………………………………………………………………………………..
Kylttyyri kuosiin
Kai se on pikkuhiljaa pakko havahtua lähestyviin vaaleihinkin. Jos äänestää aikoo, pitänee hieman silmitellä mitä olisi tarjolla. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, luvassa on jälleen kerran runsaasti hyvää ja paljon kaunista keinolla millä hyvänsä.
Kulttuuria kun tulee harrastettua ja lajinsa tehtyäkin, pisti ensi töikseen silmään eräiden galluptornadojen kannanotto. On vaadittu yhteiskunnan tuen poistamista tyystin nykytaiteelta sun muulta postmodernismilta. Kulttuurirahat olisi kiepautettava kansallista identiteettiä vahvistavalle taiteelle. Konkreettisesti se merkitsisi mm.kuvataiteessa sitä, että yhteiskunnan tukea ei annettaisi Kiasmalle eikä muuhunkaan nykytaiteeseen. Suomalaisen kansallisuusaatteen rakentajaa, klassista taidetta tulisi opettaa jo lapsena. Akseli Gallen-Kallela ja Albert Edelfedt sekä musiikin puolelta Jean Sibelius pitäisi tehtämän tutuiksi jo alakoulussa.
Pistetään sitten saman tien pannaan muukin kansallista identiteettiä vahvistamaton puuhastelu. Urheilun osalta Formula 1 kokonaan pois ruudusta, samaten lumilautailu ja alppihiihto. Monacossa ruojat asuvat ja Ameriikassa mainosvideoita rustaavat. Pesäpallo on peleistä suomalaisin, kuulantyöntö sopii koko kansalle ja soutu kuvastaa tuhansien järvien maata. Hiihdossa naisten takaa-ajo on kalevalainen laji, jossa yhdistyy Väinämöisen viriiliys Hiiden hirven jahtaamiseen.
…………………………………………………………………….
Yrittäjän tie on kiehtova mutta kivinen
Kauppalehti kirjoitti viime viikolla artikkelin ajatuksia herättävällä otsikolla: ” Yrittäjyys on kuin alkoholi”. Yrittäjä saattaa olla sinnikäs ja mennä konkurssista toiseen. Sinänsä kunnioitettavasta yrittäjähenkisyydestä on tullut pakkomielle, ja riippuvaisuus on syntynyt. Yrittäjyyteen liittyy aktiivinen elämäntapa, ystäväpiiri ja se tuottaa mielihyvää. Yrittämiseen jää koukkuun. Näin siis Kauppalehti.
Ryhdytäänkö yrittäjäksi liian heppoisin perustein? Onko innostus osaamista ja ensimmäinen ahaa-elämys liikeidea? Monta kovan tien kulkenutta yrittäjää jututettuani olen oppinut arvostamaan yhä enemmän uusille yrittäjille tarjolla olevaa koulutusta ja tietoa. Tämä tieto kannattaa ottaa vastaan jo silloin, kun vasta harkitsee yrittäjäksi ryhtymistä. Ei ole ihan pakko tehdä niin kuin eräskin tekstityöläinen, joka toiminimen perustettuaan kävi ensimmäisen yrittäjäkurssinsa vasta kolme vuotta myöhemmin.
Uskallan väittää yrittäjyyden sopivan suomalaiseen kansanluonteeseen. Olemme jääräpäisiä oman tiemme kulkijoita, joista useimpia muiden komennossa oleminen ei pahemmin huvita. Pienyrittäjyys on yhä useamman valinta, ja tätä valintaa verottajan ja valtiovallankin olisi syytä arvostaa. Pienyrittäjästä saattaa vauhtiin päästyään kasvaa isompikin työllistäjä. Esimerkkejä löytyy tästäkin maakunnasta aika monta.
Ehkä Kauppalehden otsikko onkin tosi. Onhan alkoholikin viisasten juoma ja oikein käytettynä hyväksi. Samalla tavoin yrittäjyyskin tuottaa parhaan tuloksen, kun askelmerkit ovat harkittuja ja päätökset perustuvat tietoon – joko omalla kokemuksella hankittuun tai omat oppirahansa maksaneilta hankittuun. Pienet velat ja suuret ideat, sillä periaatteella pienikin ponnistaa eteenpäin. Sitä paitsi jatkuva kasvu ei ole läheskään kaikille yrittäjille mikään itseisarvo. Se on, jos omalla työllään elättää itsensä ja perheensä ja jos hyvin käy, työllistää muutaman muunkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)