Edellisessä Poimurissa taisin kehuskella omatekoisella syksyn siirtelyllä, eli sinnikkäällä ulkoilulla shortsihousut jalassa. Moinen rehvastelu saa aina rangaistuksensa. Niinpä nyt onkin sitten toista viikkoa ollut lenkkeilyt pannassa ja lopulta myös puhuminen. Puhetyöläisen painajainen eli äänen menetys iski kovan juontopäivän päätteeksi.
Onneksi asun kerrostalon ylimmässä kerroksessa, jonka ikkunoista ei ihan helpolla syrjäiset kurki. Eipä sillä että mitään laitonta askaroisin, kummallisia puuhia kylläkin. Vedenkeitin ruplattaa tuon tuosta ja nokkakannulla valutan suolavettä yhdestä sieraimesta sisään ja toisesta ulos. Välillä taas puhallan naama punaisena pillillä ilmaa suureen vesipulloon niin että ruplatus vain rapussa raikaa. Jos ei näitä, niin sitten on suupielessä vesipiippu, jolla imeskelen henkeeni höyryä ja munkkitippoja. Tähän päälle tavanomaiset taikasanat ja mysiinit. Toivon vilpittömästi että kun tätä luette, olemme minä ja lukemattomat kohtalotoverini jo ns.terveiden kirjoissa.
Tanssittiinpa ilta Iisalmessa…
Missä se ääni sitten lopulta meni? Aina ei vaaleissa mene ääni sittenkään hyvään tarkoitukseen, mutta nyt meni. Olin nimittäin saanut kunnian toimia toisena juontajana Ylä-Savon Mielenterveysseuran järjestämässä Savon Tähti –gaalassa. Ilta mentiin ”Tanssii tähtien kanssa” –kaavalla, eli paikallisia nimihenkilöitä oli haastettu mukaan ja yleisö sitten heidän taitojaan tarkistamaan. Tempauksella kerättiin rahaa lasten ja nuorten psykiatriseen työhön, eli erittäin tarpeelliseen kohteeseen.
Mukaan haastetut kuusi ”tähtitanssijaa” saivat ohjausta tanssiin pitkin talvea ja kevättä, ja huhuttiinpa innokkaimpien treenanneen jopa neljästä viiteen kertaan per viikko. Ohjaajina toimivat Ulmalan Nuorisoseuran aktiivitanssijat, eli tanssiparissa toinen oli se edistyjä ja toinen edistäjä. Koskapa vaivaa nähtiin ja hikeä vuodatettiin, oli takahuoneessa jo pari tuntia ennen kisaa melkoinen tunnelma. Jokainen pari selosti leikkimieltään ja hermoilun puutettaan, naureskeli väkinäisesti ja tepasteli yhä uudelleen askelkuvioita. Kaikesta näki että jokaisella oli kova jännitys päällä, eli odotettavissa oli hyviä suorituksia.
Tanssijat mielestäni ylittivät itsensä yksi toisensa perään, ja arviointi oli ainakin näin maallikon silmin katsottuna paljolti makuasioista kiinni. Korhoset Hannu ja Pentti edustivat tuomaristossa alansa varsinaista asiantuntijuutta, mutta kyllä muiltakin mojovaa kommenttia irtosi. Varsinkin Sonkajärven kirkkoherra Markku Suokonautio räjäytti kerta toisensa perään naurupankin. ”En missään hautajaisissakaan ole noin vakavia naamoja nähnyt”, kuittasi Suokonautio Pete Kauppisen ja Tanja Primietan ensimmäisen kierroksen kankeat kaarrokset.
Halavatun Peten ja Primietan kankeus kuitenkin hellitti, ja voitto irtosi heille niukalla yhden pisteen erolla pariin Arja Pentikäinen ja Heikki Sutinen. Siinä kohdassa kun huusin tulosta julki, napsahti ääni poikki ja ilman juontajapariani Miettis-Marjattaa olisi tilanne ollut tukala. Mutta eipä ollut ja ilta päättyi hulvattomiin lopputansseihin. Kyllä retonkia kelpasikin heilautella, kaikki liput tekivät kauppansa ja lopulta Olvihallin ovella myytiin ei oota. Enpä muista olleeni Kuopion Kuorosota – kuoron tempauksen jälkeen yhtä onnistuneessa hyväntekeväisyystapahtumassa mukana.
Modernit mummot
Ei niin hyvää, ettei jotain pientä sanomistakin – ainakin pilke silmäkulmassa. Tanssisuorituksia varten oli alkutunneiksi varattu koko lavanedus ihan tiskille asti, ja niinpä juomia myytiin vain tiskin toisesta päästä. Tämä tietenkin oli omiaan herättämään nurinaa, sillä täpötäydessä hallissa alkoi pian tulla kuuma ja johan siinä kurkkukin kuivaa. Tiskin kulmalla mikrofoni kourassa torottaessani kuulin juomajonosta varsin maukasta savolaista sanailua.
”Voe hyvä isä kuitenniisa, kaks tyttöö vuan on raskineet iltatuuriin laettoo…”
”Nyt ku justiisa oes ollu rapsakka myönti-ilta, niin näen nahkeeta on tämä homma kerrassaan niin”
”Tässäe jonottaessa oltas kuule keretty aenae parj konjakkia humpsaattoo kitusiin ihan keppeesti ja sitten oes ottanna tuon punasen resitan!”
Mikä hauskinta, tätä sananvaihtoa kävi kaksi hyvinkin isoäiti-ikäistä ladya. Oltiin lähdetty iltamiin ihan bilemeningillä, ja johan tuo tietenkin jurppii jos tarjoilu pätkii.
Muutenkin nykyajan mummot alkavat olla edeltäjiinsä nähden aika kilhakkaa porukkaa. Mukana ne ovat kaikessa menossa siinä kuin nuoremmatkin, eikä siinä mitään kunhan vain turvallisuus säilyy. Mitäkö nyt tällä tarkoitan? No, oottakeehan kun minä huastan.
Parkkeerasin autoani viime viikolla Minna Canthin kadun laitaan ja huomasin parkkimaksuautomaatilla huivipäisen vanhan rouvan. Hän tihrusteli auringonpaisteessa saamaansa parkkilappua ja oli selvästikin huolissaan jostain. Päätin kysäistä olisiko apu tarpeen.
”No minä vuan sitä, että mänjköön tämä lipetti nyt oekeen ku tässä lukkoo että 8.07 vaekka eehän nyt oo ku puol viis vasta kello. Taes männä raha kankkulan kaevoon?”
”Eipä suinkaan. Laitoitte vain rahaa riittämiin, niin että auto saa olla tuossa vaikka yön ja lappuliisa tulee vasta 8.07 paikalle, jos sittenkään”
”No huhhuh! Sittenpä hyvä. Minä ku en oekeen uskalla tuonne kellariin ajjoo parkkiin ku tuo kytkinjalaka on männä mulla niin arvoomattomaks (rouva nostelee vasenta jalkaansa ja pyörittää nilkkaansa). Se suattaa lipsahtoo millon sattuu ja sillon se tuo aato tormoo niin että en minä kerkijä tehhä mittään. Se on varmempi ajjoo näetä katuja vuan!”
Näin pohti ajokuntoaan vanharouva ja hipsutteli ontuen asioilleen. Kun palasin autolleni, huomasin samaisen rouvan pujahtavan autoonsa. En malttanut olla seuraamatta kuinka startti tapahtuu. Kovaa kaasutusta ja sitten kärry loikkasi liikenteen sekaan kuin puuma kauriin niskaan. Olisikohan se kytkinjalka taas luiskahtanut?
tiistai 25. lokakuuta 2011
maanantai 10. lokakuuta 2011
Poimuri 16
Pakko kai se on lopultakin tunnustaa, tämä kesä alkaa olla taputeltu. Ei sillä, että lopullisesti olisin lyhyestä urheiluhoususta lenkkeilyhommissa luopunut, mutta kalsakkaiksi ja hämäriksi alkavat illat käydä. No, kun itsensä kuumaksi rekeltää, on tunnelma kuin etelän turistikohteessa: niska hiessä ja taivas mustana. Julistetaan lopullinen syksy alkaneeksi kun ensimmäiset rännät rätkähtävät mustan jään peittämään asfalttiin.
Ajatukset purkkiin
Tiede-lehti kirjoitteli männä viikolla melkoisen jännää asiaa. Olivat kuulemma tutkijat Kalifornian Berkeleyn yliopistolla onnistuneet aivokuvannuksen ja tietokoneohjelman avulla toistamaan, mitä ihminen oli aiemmin nähnyt. Toistaiseksi teknologia pystyy ennallistamaan vain elokuvanpätkiä, joita ihminen on katsellut. Tutkijoiden mukaan läpimurto kuitenkin lupailee, että joskus kyetään toistamaan päämme sisällä esitettäviä "elokuvia" kuten unia ja muistoja. Vaikuttaa aika pahalta, eikä vain?
Kyllä tiedemiehet, ne ruojat, vielä uhkailemaansa pystyvät. Kaikki mitä näemme tai ajattelemme aikaansaa aivoissa omat sähköiset reaktionsa. Jos kerran koko maailma on kyetty linkittämään langattomaan tietoverkkoon, niin eipä liene ihme se kun päivänä muutamana ihmisnupin sisältö kyetään kollaamaan tarkemmin kuin reissujätkän reppu ameriikan tullissa.
Turha ruveta sen kummemmin edes spekuloimaan, mitä tällainen tieteellinen näkymä tarkoittaa – liian laajat ovat maisemat. Parhaimmillaan saamme odottaa aivoihin suoraan ladattavaa tietoa ja viihdettä hajuineen ja makuineen, pahimmillaan pelätä ihmisyyden hajoamista pelkäksi olevaisuuden raamiksi. Mitä arvoa enää on ihmisellä ainutkertaisena persoonana, kun kaikki aistit ovat hallittavissa, raportoitavissa ja yhteisessä tietopankissa?
Toisaalta voisi olla hupaisaa saada vaikka unensa talteen. Kun oikein hyvin on mennyt, olen minäkin voittanut 800m:n juoksussa Euroopan mestaruuden Vieremän murskaradalla. Kehnoimmillaan ovat Teemu Selänne ja Jari Kurri juottaneet minut perskänniin ja isä-Paavo on ollut koko porukalle syystäkin julmana. Jospa tässä kerkeäisi kuitenkin meikäläisen sukupolvi nytkähtää ajasta ikuisuuteen, ennen kuin aivoratoja ja niillä liikkuvia toimintapätkiä aletaan toden teolla tallennella.
ICE ite kullekkii
Jos ICE-koodi on sinulle tuttu juttu ja itsestäänselvyys, voi loikata tämän aiheen yli. Jos taas ei, lue ja toimi.
ICE-koodi on lyhenne sanoista ”In Case of Emergency”, eli hätätapauksen sattuessa. Koodi naputellaan lähiomaisen nimen eteen kännykän nimiluetteloon, ja tällä tavalla hädässä olevan auttajalla on heti välittömästi tiedossaan autettavan omaisen numero. Koodin kehitti englantilainen sairaankuljettaja Bob Brotchie toukokuussa 2005. Lontoon pommi-iskujen jälkeen 2005 tunniste nousi suuren yleisön tietoisuuteen, kun pelastushenkilöstö etsi uhrien puhelimista omaisten numeroita juuri ICE-tunnisteella. ICE on sen jälkeen levinnyt tehokkaasti ympäri Eurooppaa.
Yhteys lähiomaisiin saattaa olla hätätilanteessa ensiarvoisen tärkeää, sillä potilas ei välttämättä itse kykene kertomaan mahdollisista sairauksistaan ja niiden lääkityksistä. Vaikka muuten merkitsisitkin ihmiset kännykkääsi vaikka millä nimillä, niin ICE kannattaa laittaa läheisimmän nimen eteen. Sitä paitsi nimen voi tallentaa kopiona myös ilman koodia, näin itse löydät ”Rakkaan” R-kirjaimen kohdalta ja ambulanssimies tarvittaessa I:n kohdalta.
Mielestäni ICE-koodi kännykässä on huomattavasti tärkeämpi toimenpide kuin hätänumeron tallentaminen mahdollisimman herkkään kohtaan näppäimistöllä/kosketusnäytöllä. Valtava määrä hätäkeskukseen tulevista puheluista on mykkiä, eli puhelimesta kuuluu vain askellusta ja ähkimistä. Mikä pahinta, aivan liian paljon soitetaan 112:een, kun kaivataan äsken baarissa tavatun ”Lissun” numeroa ja osoitetta tai etsitään lähintä pizzeriaa. Jos se ei ole umpijunttia ymmärtämättömyyttä tai ilkivaltaa, niin mikä sitten?
Kerrankin onnistunut teemapäivä?
Mitä erilaisimpia uusia teemapäiviä tuntuu putkahtelevan vietettäväksi aina vähän päästä. Uusin on lokakuun 13. päivä ensimmäistä kertaa käsillä oleva Epäonnistumisen päivä.
Aihetta sivuttiin viime viikolla Kuopiossa toista kertaa järjestetyssä Moka-seminaarissa. Itä-Suomen yliopiston Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducaten (OiLi ja Hyvix-hankkeet) ja Kuopio ES:n järjestämä tapahtuma sai alkunsa akateemisiksi yrittäjiksi aikovilta. Loppuunmyydyn seminaarin pääpuhujana oli tähtitieteen professori Esko Valtaoja ja muina puhujina kuultiin mm. näyttelijä Minna Kivelää (se Kätevän Emännän tonttu…!).
Mokaamisen pelko voi jarruttaa luovuutta ja hankaloittaa yrityksen toimintaa ratkaisevasti. Jos mokaamisesta uskaltaa keskustella julkisesta, ehkä sitä ei enää pelkää niin paljoa ja yrittämiseen tarvittava rohkeus ja riskinottokyky kasvavat. Näinä aikoina varman päälle pelaaminen saattaakin olla se pahin moka ja tie epäonnistumiseen. Ensi alkuun hieman omituiselta vaikuttavassa Epäonnistumisen päivässä on tarkemmin mietittynä huomattavasti enemmän järkeä kuin vaikkapa keinotekoisessa Halloweenissä. Kummittelun ja karkinkerjuun osaamme jo vanhastaan, tyrimisen käsittelyssä sen sijaan tekemistä riittää.
……………………………………………………………………………….
Mitä mokailuun ja tyrimiseen tulee, mitä korkeammalla tasolla se tapahtuu, niin sitä kalliimmaksi tulee. Kymmenisen vuotta sitten ostaa pätkäytettiin Suomelle uudet Hornetit, komeasti ihan EU:n ulkopuolelta. Nyt EU karhuaa maksamattomia tullimaksuja korkoineen suomalaisilta, mitäpähän vaivaiset 69 miljoonaa. Nämä ovat siis pelkkiä tullimaksujen korkoja. Eli pieniä ovat kansalaisen ja pienyrittäjän kuprut, turha on niitä ”köyden ja margariinipaketin kanssa puun juurella” surra ja voivotella.
Ajatukset purkkiin
Tiede-lehti kirjoitteli männä viikolla melkoisen jännää asiaa. Olivat kuulemma tutkijat Kalifornian Berkeleyn yliopistolla onnistuneet aivokuvannuksen ja tietokoneohjelman avulla toistamaan, mitä ihminen oli aiemmin nähnyt. Toistaiseksi teknologia pystyy ennallistamaan vain elokuvanpätkiä, joita ihminen on katsellut. Tutkijoiden mukaan läpimurto kuitenkin lupailee, että joskus kyetään toistamaan päämme sisällä esitettäviä "elokuvia" kuten unia ja muistoja. Vaikuttaa aika pahalta, eikä vain?
Kyllä tiedemiehet, ne ruojat, vielä uhkailemaansa pystyvät. Kaikki mitä näemme tai ajattelemme aikaansaa aivoissa omat sähköiset reaktionsa. Jos kerran koko maailma on kyetty linkittämään langattomaan tietoverkkoon, niin eipä liene ihme se kun päivänä muutamana ihmisnupin sisältö kyetään kollaamaan tarkemmin kuin reissujätkän reppu ameriikan tullissa.
Turha ruveta sen kummemmin edes spekuloimaan, mitä tällainen tieteellinen näkymä tarkoittaa – liian laajat ovat maisemat. Parhaimmillaan saamme odottaa aivoihin suoraan ladattavaa tietoa ja viihdettä hajuineen ja makuineen, pahimmillaan pelätä ihmisyyden hajoamista pelkäksi olevaisuuden raamiksi. Mitä arvoa enää on ihmisellä ainutkertaisena persoonana, kun kaikki aistit ovat hallittavissa, raportoitavissa ja yhteisessä tietopankissa?
Toisaalta voisi olla hupaisaa saada vaikka unensa talteen. Kun oikein hyvin on mennyt, olen minäkin voittanut 800m:n juoksussa Euroopan mestaruuden Vieremän murskaradalla. Kehnoimmillaan ovat Teemu Selänne ja Jari Kurri juottaneet minut perskänniin ja isä-Paavo on ollut koko porukalle syystäkin julmana. Jospa tässä kerkeäisi kuitenkin meikäläisen sukupolvi nytkähtää ajasta ikuisuuteen, ennen kuin aivoratoja ja niillä liikkuvia toimintapätkiä aletaan toden teolla tallennella.
ICE ite kullekkii
Jos ICE-koodi on sinulle tuttu juttu ja itsestäänselvyys, voi loikata tämän aiheen yli. Jos taas ei, lue ja toimi.
ICE-koodi on lyhenne sanoista ”In Case of Emergency”, eli hätätapauksen sattuessa. Koodi naputellaan lähiomaisen nimen eteen kännykän nimiluetteloon, ja tällä tavalla hädässä olevan auttajalla on heti välittömästi tiedossaan autettavan omaisen numero. Koodin kehitti englantilainen sairaankuljettaja Bob Brotchie toukokuussa 2005. Lontoon pommi-iskujen jälkeen 2005 tunniste nousi suuren yleisön tietoisuuteen, kun pelastushenkilöstö etsi uhrien puhelimista omaisten numeroita juuri ICE-tunnisteella. ICE on sen jälkeen levinnyt tehokkaasti ympäri Eurooppaa.
Yhteys lähiomaisiin saattaa olla hätätilanteessa ensiarvoisen tärkeää, sillä potilas ei välttämättä itse kykene kertomaan mahdollisista sairauksistaan ja niiden lääkityksistä. Vaikka muuten merkitsisitkin ihmiset kännykkääsi vaikka millä nimillä, niin ICE kannattaa laittaa läheisimmän nimen eteen. Sitä paitsi nimen voi tallentaa kopiona myös ilman koodia, näin itse löydät ”Rakkaan” R-kirjaimen kohdalta ja ambulanssimies tarvittaessa I:n kohdalta.
Mielestäni ICE-koodi kännykässä on huomattavasti tärkeämpi toimenpide kuin hätänumeron tallentaminen mahdollisimman herkkään kohtaan näppäimistöllä/kosketusnäytöllä. Valtava määrä hätäkeskukseen tulevista puheluista on mykkiä, eli puhelimesta kuuluu vain askellusta ja ähkimistä. Mikä pahinta, aivan liian paljon soitetaan 112:een, kun kaivataan äsken baarissa tavatun ”Lissun” numeroa ja osoitetta tai etsitään lähintä pizzeriaa. Jos se ei ole umpijunttia ymmärtämättömyyttä tai ilkivaltaa, niin mikä sitten?
Kerrankin onnistunut teemapäivä?
Mitä erilaisimpia uusia teemapäiviä tuntuu putkahtelevan vietettäväksi aina vähän päästä. Uusin on lokakuun 13. päivä ensimmäistä kertaa käsillä oleva Epäonnistumisen päivä.
Aihetta sivuttiin viime viikolla Kuopiossa toista kertaa järjestetyssä Moka-seminaarissa. Itä-Suomen yliopiston Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducaten (OiLi ja Hyvix-hankkeet) ja Kuopio ES:n järjestämä tapahtuma sai alkunsa akateemisiksi yrittäjiksi aikovilta. Loppuunmyydyn seminaarin pääpuhujana oli tähtitieteen professori Esko Valtaoja ja muina puhujina kuultiin mm. näyttelijä Minna Kivelää (se Kätevän Emännän tonttu…!).
Mokaamisen pelko voi jarruttaa luovuutta ja hankaloittaa yrityksen toimintaa ratkaisevasti. Jos mokaamisesta uskaltaa keskustella julkisesta, ehkä sitä ei enää pelkää niin paljoa ja yrittämiseen tarvittava rohkeus ja riskinottokyky kasvavat. Näinä aikoina varman päälle pelaaminen saattaakin olla se pahin moka ja tie epäonnistumiseen. Ensi alkuun hieman omituiselta vaikuttavassa Epäonnistumisen päivässä on tarkemmin mietittynä huomattavasti enemmän järkeä kuin vaikkapa keinotekoisessa Halloweenissä. Kummittelun ja karkinkerjuun osaamme jo vanhastaan, tyrimisen käsittelyssä sen sijaan tekemistä riittää.
……………………………………………………………………………….
Mitä mokailuun ja tyrimiseen tulee, mitä korkeammalla tasolla se tapahtuu, niin sitä kalliimmaksi tulee. Kymmenisen vuotta sitten ostaa pätkäytettiin Suomelle uudet Hornetit, komeasti ihan EU:n ulkopuolelta. Nyt EU karhuaa maksamattomia tullimaksuja korkoineen suomalaisilta, mitäpähän vaivaiset 69 miljoonaa. Nämä ovat siis pelkkiä tullimaksujen korkoja. Eli pieniä ovat kansalaisen ja pienyrittäjän kuprut, turha on niitä ”köyden ja margariinipaketin kanssa puun juurella” surra ja voivotella.
Poimuri 15
Piirrettyä olutta
Joskus, no oikeastaan aika usein, tuntuu virkamiesten logiikka mutkittelevan melko railakkaasti. Otetaanpas esimerkiksi vaikkapa seuraava tapaus keskioluen, aina niin mielenkiintoisesta, maailmasta.
Melkein kaikkihan ovat katsoneet tai ainakin tietävät millainen piirretty on Simpsons ja millaisia ovat sen päähahmot. Lasten piirretystä ei varsinaisesti ole kyse, sillä Simpsoneiden isä-Homer on ahkera pubissa istuja ja verrattoman ahne oluelle, merkiltään Duff. Sitä uppoaisi Homeriin vaikka pari ”mäyräkoiraa” päivässään ja lisää varmasti ronkuisi sittenkin vielä.
Kuten arvata saattaa, ei panimoteollisuus ole voinut jättää näin maukasta saumaa käyttämättä. Oikeaa Duff-olutta on saanut jenkeissä jo kauan ja Suomessakin viime vuodesta lähtien. Duffia on tuonut Suomeen Vino Vinces Oy. Vaan eipä tuo enää, sillä huomenissa on Duffin markkinoinnin Simpsons-teemalla loputtava ja ensi vuoden alusta ei saa enää Duffia myydä vaikka kylkeen Tuksun kuva lyötäisiin. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran mukaan Duff-oluen mainonta menee alaikäisiin vetoavasti suoraan Simpsons-malliin ja on näin ollen vastoin alkoholilakia.
No hyvästellään sitten Duff. Mutta mitäs kummaa, nyt ovat markkinoille saapuneet Fingerpori-bisse ja Fingerpori-lonkku. Jos on Simpsons tuttu brändi aikuismaisen huumorin ystäville, niin takuulla samaan yltää kansallisesti myös Fingerpori. Kun näitä vertaa, uskallan väittää katsoja- ja lukijaryhmien olevan melko tavalla limittäin. Jos Simpsons vetoaa alaikäisiin, on aika paha väittää sanomalehdestä tai sarjakuva-albumeista löytyvien sutkausten niidenkään kuuluvan vain täysi-ikäisten lukemisiin.
Tällä kaikellahan ei tietenkään ole mitään tekemistä varsinaisen tuotteen laadun kanssa. Täsmälleen samaa laageriahan suurelle yleisölle myydään milloin minäkin. Pääsääntöisesti Suomen markkinoilla makupuolella kujeilu ei kannata, luovuus on syytä säästää etiketti- ja markkinointipuoleen. Tai sitten ei.
Bisnestä dieeteillä
Terveysrintamalla suoranaiset konfliktit seuraavat nykyään toisiaan. Parasta aikaa riehuu kuulemma rasvasota, karppaajat ja ”leipänarkkarit” nokittelevat toisiaan ja muistakin suuhunpantavista putkahtelee julkisuuteen jyrkkää sanottavaa. Tällainen tavallinen normieläjä kun alkaa mennä vähin erin pyörälle päästään, on aika ottaa hieman etäisyyttä ja miettiä mistähän tämä kaikki jupakointi oikein alkujaan juontaa. Taitaa pohjimmainen motiivi olla se vanha tuttu eli raha.
Jonkunlainen kulminaatiopiste modernin terveyskeskustelun alalla lienee 1972 julkaistu Robert Atkinsin hiilihydraattikriittinen dieettikirja. Ottamatta kantaa dieettiin puolesta tai vastaan, on jo tuota alkuperäistä opusta myyty yli 15 miljoonaa kopiota plus yhä tiheämmin päivitetyt versiot päälle. Atkins on jo manan mailla, mutta perintöä oli takuulla jakaa asti. Atkinsin kannalla olevia tutkimuksiakin löytyy, rahoittajiksi vain on äskettäin paljastunut USA:n vaikeuksissa olevat lihanjalostajat ja meijerit.
Antti Heikkilä on Suomessa kohonnut lähes Atkinsin veroiseksi nimeksi. ”Syökää voita, margariineissa on vaarallista transrasvaa ja välttäkää hiilihydraatteja”, tällä ohjeella on moni vointiaan kohentanut ja onpa samalla mennyt erinäisiä kirjojakin kaupaksi.
Superfoodeista on kohuttu jo kotvan. Olli Posti väitti parantuneensa MS-taudista superfoodeilla ja jopa alkoi goji-marjan kauppa käydä. Mikä parasta, parhaat, puhtaimmat ja salatuimmat eksoottiset superfoodit resepteineen on saanut itsensä Postin kautta näppärästi nettitilaamalla. Saako kaima näistä tilauksista provisiot, mitäs luulet? No, Posti ei ole ainoa. Maailman ääristä foodeja rahtaamalla tekee bisnestä moni muukin. Tekee, vaikka oman metsän mustikassa on lähes samat tarpeet.
Miten sitten koululääketieteen suositukset ja saadut tutkimustulokset mm.täysjyväviljasta tai tyydyttyneiden ja tyydyttymättömien rasvojen vertailusta eroavat edellä mainituista ja monesta muusta kiivaasta puheenaiheesta? Tutkimustuloksiin perustuvilla ravintosuosituksilla ei tehdä bisnestä, vaan lautasmalli ja perustotuus saadun ja kulutetun energian suhteesta jaetaan kaikelle kansalle ilmaiseksi.
Mikä hassuinta, vaikka terveydellä ja ravinnolla tehdään rahaa enemmän kuin koskaan, kansa eikun paisuu ja pullistuu. Onko se sitten virallisten suositusten syytä? Vaiko sittenkin niin, ettei niitä edes yritetä noudattaa? Tylsäähän tuo olisikin, jos joku osaisi terveen maalaisjärjen tuotteistaa ja myydä voitolla kansan kirjahyllyihin. Silloinhan loppuisi tuottoisa liiketoimi, jota kannattavampaa on vain tyhjiin kaloreihin perustuva elintarviketeollisuus. Niin kauan kuin persuukset leviävät ja heltta lepattaa, on ”rahalla ruikeloksi”-strategialla menestystä tiedossa.
Ihmeellistä ilkivaltaa
Pari viikkoa sitten paljastui erikoinen ilkivallan teko Kuopion Neulamäessä. Luontopolun kunnostus meinasi mennä tyystin hukkaan, kun viikon ajan päivällä asetellut kyltit revittiin irti ja särjettiin. Kun paikalle asetettiin vaivihkaa vartio, saatiin tekijä kiinni. Yötöissä oli kulkenut yli parikymppinen kaveri, joka kuitenkin oli kehityshäiriön vuoksi 6-vuotiaan tasolla eikä näin ollen täysin ymmärtänyt puuhiensa hintaa ja haittaa. Jollain tavalla tämä tapaus siis oli ymmärrettävissä.
Edellämainittu tapaus on kuitenkin harvinainen poikkeus. Pääosin ilkityöt ovat ihan tavallisella järjenjuoksulla varustettujen tekosia. Mutta onko tavallisessa järjenjuoksussa pikkuhiljaa tapahtumassa jonkunmoista rapautumista? Taitaa olla, mikäli englantilaista Derek Houghia on uskominen. Hän esitti kesäkuussa Athletics Weekly –lehdessä teorian, jonka mukaan vesistöihin on kertynyt jo sen verran ympäristömyrkkyjä lääkkeiden, plastiikan, pesuaineiden, tuholaismyrkkyjen, kosmetiikan ynnä myötä, että nämä kemikaalit ovat muuttamassa ihmiskunnan hormonitoimintaa.
EDC-kemikaalit saavat aikaan mm.tarkkaavaisuushäiriöitä, mielialan vaihteluita ja muita harmeja. Suomessa vesi on vielä suhteellisen puhdasta, mutta kuinkas Englannissa? Siellä teoria varmasti pitää paikkansa ainakin osaltaan, ja mitäs kesällä tapahtuikaan – valtaisia mellakoita ja päätöntä riehumista. Jos vielä oikein vanhoja halutaan muistella, onhan olemassa teoria Rooman tuhostakin: vesijohdoista liuennut lyijy pehmitti päät ja barbaareilla oli helppo nakki vallata aikansa maailmanmahti itselleen.
En väitä että ilkivalta tulisi vesijohdosta, ainakaan vielä, mutta ihan pelkkää remelin puutetta ei taida riehuminen sittenkään olla. Tässä on hyvä viitata edelliseen ravintoaiheeseen. Jos päivän menu on tarpeeksi kauan pelkkiä sipsejä, karkkeja ja energiajuomaa, tekee varmasti lopulta mieli spreijata seinä tai kaataa paperinkeräyslaatikko.
Joskus, no oikeastaan aika usein, tuntuu virkamiesten logiikka mutkittelevan melko railakkaasti. Otetaanpas esimerkiksi vaikkapa seuraava tapaus keskioluen, aina niin mielenkiintoisesta, maailmasta.
Melkein kaikkihan ovat katsoneet tai ainakin tietävät millainen piirretty on Simpsons ja millaisia ovat sen päähahmot. Lasten piirretystä ei varsinaisesti ole kyse, sillä Simpsoneiden isä-Homer on ahkera pubissa istuja ja verrattoman ahne oluelle, merkiltään Duff. Sitä uppoaisi Homeriin vaikka pari ”mäyräkoiraa” päivässään ja lisää varmasti ronkuisi sittenkin vielä.
Kuten arvata saattaa, ei panimoteollisuus ole voinut jättää näin maukasta saumaa käyttämättä. Oikeaa Duff-olutta on saanut jenkeissä jo kauan ja Suomessakin viime vuodesta lähtien. Duffia on tuonut Suomeen Vino Vinces Oy. Vaan eipä tuo enää, sillä huomenissa on Duffin markkinoinnin Simpsons-teemalla loputtava ja ensi vuoden alusta ei saa enää Duffia myydä vaikka kylkeen Tuksun kuva lyötäisiin. Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviran mukaan Duff-oluen mainonta menee alaikäisiin vetoavasti suoraan Simpsons-malliin ja on näin ollen vastoin alkoholilakia.
No hyvästellään sitten Duff. Mutta mitäs kummaa, nyt ovat markkinoille saapuneet Fingerpori-bisse ja Fingerpori-lonkku. Jos on Simpsons tuttu brändi aikuismaisen huumorin ystäville, niin takuulla samaan yltää kansallisesti myös Fingerpori. Kun näitä vertaa, uskallan väittää katsoja- ja lukijaryhmien olevan melko tavalla limittäin. Jos Simpsons vetoaa alaikäisiin, on aika paha väittää sanomalehdestä tai sarjakuva-albumeista löytyvien sutkausten niidenkään kuuluvan vain täysi-ikäisten lukemisiin.
Tällä kaikellahan ei tietenkään ole mitään tekemistä varsinaisen tuotteen laadun kanssa. Täsmälleen samaa laageriahan suurelle yleisölle myydään milloin minäkin. Pääsääntöisesti Suomen markkinoilla makupuolella kujeilu ei kannata, luovuus on syytä säästää etiketti- ja markkinointipuoleen. Tai sitten ei.
Bisnestä dieeteillä
Terveysrintamalla suoranaiset konfliktit seuraavat nykyään toisiaan. Parasta aikaa riehuu kuulemma rasvasota, karppaajat ja ”leipänarkkarit” nokittelevat toisiaan ja muistakin suuhunpantavista putkahtelee julkisuuteen jyrkkää sanottavaa. Tällainen tavallinen normieläjä kun alkaa mennä vähin erin pyörälle päästään, on aika ottaa hieman etäisyyttä ja miettiä mistähän tämä kaikki jupakointi oikein alkujaan juontaa. Taitaa pohjimmainen motiivi olla se vanha tuttu eli raha.
Jonkunlainen kulminaatiopiste modernin terveyskeskustelun alalla lienee 1972 julkaistu Robert Atkinsin hiilihydraattikriittinen dieettikirja. Ottamatta kantaa dieettiin puolesta tai vastaan, on jo tuota alkuperäistä opusta myyty yli 15 miljoonaa kopiota plus yhä tiheämmin päivitetyt versiot päälle. Atkins on jo manan mailla, mutta perintöä oli takuulla jakaa asti. Atkinsin kannalla olevia tutkimuksiakin löytyy, rahoittajiksi vain on äskettäin paljastunut USA:n vaikeuksissa olevat lihanjalostajat ja meijerit.
Antti Heikkilä on Suomessa kohonnut lähes Atkinsin veroiseksi nimeksi. ”Syökää voita, margariineissa on vaarallista transrasvaa ja välttäkää hiilihydraatteja”, tällä ohjeella on moni vointiaan kohentanut ja onpa samalla mennyt erinäisiä kirjojakin kaupaksi.
Superfoodeista on kohuttu jo kotvan. Olli Posti väitti parantuneensa MS-taudista superfoodeilla ja jopa alkoi goji-marjan kauppa käydä. Mikä parasta, parhaat, puhtaimmat ja salatuimmat eksoottiset superfoodit resepteineen on saanut itsensä Postin kautta näppärästi nettitilaamalla. Saako kaima näistä tilauksista provisiot, mitäs luulet? No, Posti ei ole ainoa. Maailman ääristä foodeja rahtaamalla tekee bisnestä moni muukin. Tekee, vaikka oman metsän mustikassa on lähes samat tarpeet.
Miten sitten koululääketieteen suositukset ja saadut tutkimustulokset mm.täysjyväviljasta tai tyydyttyneiden ja tyydyttymättömien rasvojen vertailusta eroavat edellä mainituista ja monesta muusta kiivaasta puheenaiheesta? Tutkimustuloksiin perustuvilla ravintosuosituksilla ei tehdä bisnestä, vaan lautasmalli ja perustotuus saadun ja kulutetun energian suhteesta jaetaan kaikelle kansalle ilmaiseksi.
Mikä hassuinta, vaikka terveydellä ja ravinnolla tehdään rahaa enemmän kuin koskaan, kansa eikun paisuu ja pullistuu. Onko se sitten virallisten suositusten syytä? Vaiko sittenkin niin, ettei niitä edes yritetä noudattaa? Tylsäähän tuo olisikin, jos joku osaisi terveen maalaisjärjen tuotteistaa ja myydä voitolla kansan kirjahyllyihin. Silloinhan loppuisi tuottoisa liiketoimi, jota kannattavampaa on vain tyhjiin kaloreihin perustuva elintarviketeollisuus. Niin kauan kuin persuukset leviävät ja heltta lepattaa, on ”rahalla ruikeloksi”-strategialla menestystä tiedossa.
Ihmeellistä ilkivaltaa
Pari viikkoa sitten paljastui erikoinen ilkivallan teko Kuopion Neulamäessä. Luontopolun kunnostus meinasi mennä tyystin hukkaan, kun viikon ajan päivällä asetellut kyltit revittiin irti ja särjettiin. Kun paikalle asetettiin vaivihkaa vartio, saatiin tekijä kiinni. Yötöissä oli kulkenut yli parikymppinen kaveri, joka kuitenkin oli kehityshäiriön vuoksi 6-vuotiaan tasolla eikä näin ollen täysin ymmärtänyt puuhiensa hintaa ja haittaa. Jollain tavalla tämä tapaus siis oli ymmärrettävissä.
Edellämainittu tapaus on kuitenkin harvinainen poikkeus. Pääosin ilkityöt ovat ihan tavallisella järjenjuoksulla varustettujen tekosia. Mutta onko tavallisessa järjenjuoksussa pikkuhiljaa tapahtumassa jonkunmoista rapautumista? Taitaa olla, mikäli englantilaista Derek Houghia on uskominen. Hän esitti kesäkuussa Athletics Weekly –lehdessä teorian, jonka mukaan vesistöihin on kertynyt jo sen verran ympäristömyrkkyjä lääkkeiden, plastiikan, pesuaineiden, tuholaismyrkkyjen, kosmetiikan ynnä myötä, että nämä kemikaalit ovat muuttamassa ihmiskunnan hormonitoimintaa.
EDC-kemikaalit saavat aikaan mm.tarkkaavaisuushäiriöitä, mielialan vaihteluita ja muita harmeja. Suomessa vesi on vielä suhteellisen puhdasta, mutta kuinkas Englannissa? Siellä teoria varmasti pitää paikkansa ainakin osaltaan, ja mitäs kesällä tapahtuikaan – valtaisia mellakoita ja päätöntä riehumista. Jos vielä oikein vanhoja halutaan muistella, onhan olemassa teoria Rooman tuhostakin: vesijohdoista liuennut lyijy pehmitti päät ja barbaareilla oli helppo nakki vallata aikansa maailmanmahti itselleen.
En väitä että ilkivalta tulisi vesijohdosta, ainakaan vielä, mutta ihan pelkkää remelin puutetta ei taida riehuminen sittenkään olla. Tässä on hyvä viitata edelliseen ravintoaiheeseen. Jos päivän menu on tarpeeksi kauan pelkkiä sipsejä, karkkeja ja energiajuomaa, tekee varmasti lopulta mieli spreijata seinä tai kaataa paperinkeräyslaatikko.
Poimuri 14
Ensi vuonna pidetään taas valtakunnassa presidenttikilpailut. Toisin kuin entiaikaisessa Kekkoslovakiassa, on luvassa taas jännitystäkin. Vaikka yhden ehdokkaan, enemmän tai vähemmän kutinsapitävät, kannatuslukemat ennustavatkin varmaa mestaruutta kuin Usain Boltille MM-satasella, on kaikki vielä mahdollista. Enpä malta olla uhraamatta tätä Poimuria pieneen välikatselmukseen.
Sauli Niinistö on vuosien varrella kerännyt itselleen melkoisen karisman. Yksityiselämään mahtuu leskeksi jäämistä ja tsunamia, toki myös romantiikkaa kuitenkin ilman repivimmänsorttisia skandaaleja rasvaiseen Ike-malliin. Kuumimmasta päivänpolitiikasta ja pintajulkisuudesta irrottautuminen tapahtui hänen kannaltaan oikeaan aikaan. Menestykset ovat kansan mielikuvissa päällimmäisinä, ja uran kolhut ovat unohtuneet. Satunnaiset jyrähdykset ja kommentit ovat toimineet elonmerkkeinä: ”järkituarikka se on”. Suomi ja koko maailma on kuitenkin sitten Niinistön huippuvuosien ajautunut aivan uusien rotkojen reunoille. Mitkä ovat Saulin vastaukset uuden ajan haasteisiin kun tosikamppailu alkaa, jää nähtäväksi.
Paavo ”Mooses” Lipposen mukaantulo ehdokkaiden joukkoon oli monelle yllätys. Varteenotettava tekijä ikämies kuitenkin on, sillä ehdokkuutensa jo julistanut politiikan kehäkettu Lasse Lehtinenkin napsautti saman tien salkkunsa kiinni ja ilmoitti etteipä rupeakaan. Lipposen paikka SDP:n ehdokkaana oli sillä kertaa selvä, mutta lukitsivatko Lehtinen ja kumppanit vastauksensa kiinni liian aikaisin? Onko yrmyllä konkarilla lopultakaan eväitä nuorempaa, ”puolivallatonta” Saulia vastaan? Miten kansa osaa punnita näitä kahta kärkiehdokasta, kun perinteiset oikeisto-vasemmisto-linjaukset ovat tulleet uusituiksi jo aikoja? Niinistö on itse julistautunut ”työväen ehdokkaaksi” ja Lipponen on kurvannut kokoomuksestakin oikealta ohi minne milloinkin on itse halunnut. Vaikka ”Kiinan keisarin puheille”, ja siinä rytäkässä on naisväki ja muut huonoluiset saaneet antaa latua.
Jos Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ovat politiikan konkareita ja osin myös kiistanalaisia nimiä, pätee sama Paavo Väyryseen jos kehenkä. Vaikka Väyrynen ei vielä keskustan virallinen ehdokas olekaan, niin värikkäin nimi hän ilman muuta puolueen ehdokasasettelussa nyt on. Kukaan ei tunnu haluavan keskustan ehdokkaaksi paitsi Paavo, ja hän taas ei ainakaan aluksi tuntunut kelpaavan muuhun kuin pilapiirtäjien maalitauluksi. Mutta näinkö on käyvä, että kepun on otettava lusikka kauniiseen käteen ja mentävä Väyrysen taakse. Ennennäkemättömässä kriisissä kamppaileva entinen ykköspuolue on ennenkin saanut hylätä järkeilyt ja taktiikat. Uskallan ennustaa nykyhallitukseen pettyneen maaseudun väen ainakin keskustan riveissä vielä kallistuvan Keminmaan suuren pojan taakse. Muiden puolueiden kannatuksen kaappaamiseen saattaa Väyrysen itsevarma imago ja vuosikymmenien isommissa ja pienemmissä suhmuroinneissa ryvettynyt maine olla liikaa.
Olisiko mahdollista että edellämainitut vanhat mestarit kompastuvat toisiinsa ja takaa pujahtaa esiin yllättäjä? Näillä näkymin kärsii kontatakin ja silti etumatka pitää. Vasemmistoliitto haluaa omaa ehdokasta, mutta eipä taida vähässä kummassa olla ketä laittaa. Ruotsalaisten Biaudet on entinen vähemmistövaltuutettu, mikä nyky-Suomen henkisessä ilmapiirissä ei tuone Rehnmäistä nostetta. Samoista syistä Pekka Haavisto jäänee, ansioistaan huolimatta, vähille äänille.
Nostetta taas perussuomalaisten Timo Soini saattaa jopa pelätä, koskapa aikoo pantata mahdollista ehdokkuuttaan vielä hollin aikaa. Soini on siinä mielessä kummallisessa rakosessa, että hänen henkilökohtainen tuloksensa on, kävi miten kävi, mitä ilmeisimmin uhka puolueen nykyiselle vauhdille. Presidentin roolissa mennään eri ehdoilla kuin puolueen johdossa, ja huono menestys puolestaan järsii jytkypotista paloja. Ihannetulos Soinille olisi niukka tappio ja kakkospaikka, mutta uskaltaako Timo asettaa tähtäimen niin tarkkaan maaliin? Seurataan mielenkiinnolla.
Kyllä pitäisi vielä joku yllätysnimi löytää. Joku kovasanainen ja karhakka, kaiken nähnyt jermu tähän tarvittaisiin. Keijo Korhonenko? Entäs mitäs sanoisitte Björn Wahlroosista? Hänen hallussaan on politiikan koko kentän askelmerkit: nuorna miesnä hän räkytti riistoporvarille tulipunaisena taistolaisena vuoteen 1973 asti, jolloin erosi kertalinttuulla kaikista poliittisista järjestöistä. Nyt Björniä saavat toppuutella jo oikeistolaisetkin enää oikeammalle menemästä.
Valtion kassakin saisi Wahloosilta täytettä hyvin, viimeisin idea on panna vapaa-aika verolle. Myös maataloustuet joutaisi hänen mielestään lopettaa tyystin. Avataan rajat vapaasti ulkolaisille elintarvikkeille ja suomalainen viljelijä kynsimään vaikka pettua. Tästä huolimatta Wahlroos nostaa itse vuosittain maataloustukea noin 300 000 euroa tiluksilleen, vaikka ei todellakaan viljele maitaan elääkseen, kuten useimmat muut maamme viljelijät. Wahlroosin muut vuositulot ovat noin 10 miljoonaa euroa. Tokihan ne UPM:n ja Nordean hallitusten puheenjohtajalla ovatkin, vaikka tiukkaa firmoilla onkin ainakin viime viikkojen lomautusluvuista päätellen.
Kovaa porukkaa näkyvät olevan maailmalla päämiehet valtiossa kuin valtiossa. Otetaan Björn, niin eipä ainakaan lopu ”kupista suolat eikä otasta kuhmut”. Näin sanottakoon, Tepon Jaskaa mukaillen.
…………………………………………………………………………………………………………………………………..
Lopuksi vielä varsin varoittava tarina omaan oveluuteen kompastumisesta. Australialainen pariskunta lähti reissuun mutta oli huolissaan seutukunnalla liikkuvien murtovarkaiden takia. Niinpä äveriäs pariskunta jakoi 50 000 dollarin arvoisen kultakoruläjänsä kolmeen roskapussiin ja jätti ne oven pieleen – siitä ei ovelinkaan roisto niitä arvaisi kähveltää.
Palattuaan kotiin ausseja odotti sekä iloinen että vähemmän iloinen yllätys. Iloista oli se, että perheen lapset olivat vanhempien poissaollessa päättäneet auttaa suursiivouksen merkeissä. Se vähemmän iloinen yllätys oli tietenkin jokaikisen roskapussin päätyminen kaatopaikalle. Ovela keksintö vei siis korut varmaan talteen paitsi rosvoilta, myös omistajiltaan. Pöljyyvestä sakotettiin, ja raskaalla rukkasella.
Sauli Niinistö on vuosien varrella kerännyt itselleen melkoisen karisman. Yksityiselämään mahtuu leskeksi jäämistä ja tsunamia, toki myös romantiikkaa kuitenkin ilman repivimmänsorttisia skandaaleja rasvaiseen Ike-malliin. Kuumimmasta päivänpolitiikasta ja pintajulkisuudesta irrottautuminen tapahtui hänen kannaltaan oikeaan aikaan. Menestykset ovat kansan mielikuvissa päällimmäisinä, ja uran kolhut ovat unohtuneet. Satunnaiset jyrähdykset ja kommentit ovat toimineet elonmerkkeinä: ”järkituarikka se on”. Suomi ja koko maailma on kuitenkin sitten Niinistön huippuvuosien ajautunut aivan uusien rotkojen reunoille. Mitkä ovat Saulin vastaukset uuden ajan haasteisiin kun tosikamppailu alkaa, jää nähtäväksi.
Paavo ”Mooses” Lipposen mukaantulo ehdokkaiden joukkoon oli monelle yllätys. Varteenotettava tekijä ikämies kuitenkin on, sillä ehdokkuutensa jo julistanut politiikan kehäkettu Lasse Lehtinenkin napsautti saman tien salkkunsa kiinni ja ilmoitti etteipä rupeakaan. Lipposen paikka SDP:n ehdokkaana oli sillä kertaa selvä, mutta lukitsivatko Lehtinen ja kumppanit vastauksensa kiinni liian aikaisin? Onko yrmyllä konkarilla lopultakaan eväitä nuorempaa, ”puolivallatonta” Saulia vastaan? Miten kansa osaa punnita näitä kahta kärkiehdokasta, kun perinteiset oikeisto-vasemmisto-linjaukset ovat tulleet uusituiksi jo aikoja? Niinistö on itse julistautunut ”työväen ehdokkaaksi” ja Lipponen on kurvannut kokoomuksestakin oikealta ohi minne milloinkin on itse halunnut. Vaikka ”Kiinan keisarin puheille”, ja siinä rytäkässä on naisväki ja muut huonoluiset saaneet antaa latua.
Jos Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ovat politiikan konkareita ja osin myös kiistanalaisia nimiä, pätee sama Paavo Väyryseen jos kehenkä. Vaikka Väyrynen ei vielä keskustan virallinen ehdokas olekaan, niin värikkäin nimi hän ilman muuta puolueen ehdokasasettelussa nyt on. Kukaan ei tunnu haluavan keskustan ehdokkaaksi paitsi Paavo, ja hän taas ei ainakaan aluksi tuntunut kelpaavan muuhun kuin pilapiirtäjien maalitauluksi. Mutta näinkö on käyvä, että kepun on otettava lusikka kauniiseen käteen ja mentävä Väyrysen taakse. Ennennäkemättömässä kriisissä kamppaileva entinen ykköspuolue on ennenkin saanut hylätä järkeilyt ja taktiikat. Uskallan ennustaa nykyhallitukseen pettyneen maaseudun väen ainakin keskustan riveissä vielä kallistuvan Keminmaan suuren pojan taakse. Muiden puolueiden kannatuksen kaappaamiseen saattaa Väyrysen itsevarma imago ja vuosikymmenien isommissa ja pienemmissä suhmuroinneissa ryvettynyt maine olla liikaa.
Olisiko mahdollista että edellämainitut vanhat mestarit kompastuvat toisiinsa ja takaa pujahtaa esiin yllättäjä? Näillä näkymin kärsii kontatakin ja silti etumatka pitää. Vasemmistoliitto haluaa omaa ehdokasta, mutta eipä taida vähässä kummassa olla ketä laittaa. Ruotsalaisten Biaudet on entinen vähemmistövaltuutettu, mikä nyky-Suomen henkisessä ilmapiirissä ei tuone Rehnmäistä nostetta. Samoista syistä Pekka Haavisto jäänee, ansioistaan huolimatta, vähille äänille.
Nostetta taas perussuomalaisten Timo Soini saattaa jopa pelätä, koskapa aikoo pantata mahdollista ehdokkuuttaan vielä hollin aikaa. Soini on siinä mielessä kummallisessa rakosessa, että hänen henkilökohtainen tuloksensa on, kävi miten kävi, mitä ilmeisimmin uhka puolueen nykyiselle vauhdille. Presidentin roolissa mennään eri ehdoilla kuin puolueen johdossa, ja huono menestys puolestaan järsii jytkypotista paloja. Ihannetulos Soinille olisi niukka tappio ja kakkospaikka, mutta uskaltaako Timo asettaa tähtäimen niin tarkkaan maaliin? Seurataan mielenkiinnolla.
Kyllä pitäisi vielä joku yllätysnimi löytää. Joku kovasanainen ja karhakka, kaiken nähnyt jermu tähän tarvittaisiin. Keijo Korhonenko? Entäs mitäs sanoisitte Björn Wahlroosista? Hänen hallussaan on politiikan koko kentän askelmerkit: nuorna miesnä hän räkytti riistoporvarille tulipunaisena taistolaisena vuoteen 1973 asti, jolloin erosi kertalinttuulla kaikista poliittisista järjestöistä. Nyt Björniä saavat toppuutella jo oikeistolaisetkin enää oikeammalle menemästä.
Valtion kassakin saisi Wahloosilta täytettä hyvin, viimeisin idea on panna vapaa-aika verolle. Myös maataloustuet joutaisi hänen mielestään lopettaa tyystin. Avataan rajat vapaasti ulkolaisille elintarvikkeille ja suomalainen viljelijä kynsimään vaikka pettua. Tästä huolimatta Wahlroos nostaa itse vuosittain maataloustukea noin 300 000 euroa tiluksilleen, vaikka ei todellakaan viljele maitaan elääkseen, kuten useimmat muut maamme viljelijät. Wahlroosin muut vuositulot ovat noin 10 miljoonaa euroa. Tokihan ne UPM:n ja Nordean hallitusten puheenjohtajalla ovatkin, vaikka tiukkaa firmoilla onkin ainakin viime viikkojen lomautusluvuista päätellen.
Kovaa porukkaa näkyvät olevan maailmalla päämiehet valtiossa kuin valtiossa. Otetaan Björn, niin eipä ainakaan lopu ”kupista suolat eikä otasta kuhmut”. Näin sanottakoon, Tepon Jaskaa mukaillen.
…………………………………………………………………………………………………………………………………..
Lopuksi vielä varsin varoittava tarina omaan oveluuteen kompastumisesta. Australialainen pariskunta lähti reissuun mutta oli huolissaan seutukunnalla liikkuvien murtovarkaiden takia. Niinpä äveriäs pariskunta jakoi 50 000 dollarin arvoisen kultakoruläjänsä kolmeen roskapussiin ja jätti ne oven pieleen – siitä ei ovelinkaan roisto niitä arvaisi kähveltää.
Palattuaan kotiin ausseja odotti sekä iloinen että vähemmän iloinen yllätys. Iloista oli se, että perheen lapset olivat vanhempien poissaollessa päättäneet auttaa suursiivouksen merkeissä. Se vähemmän iloinen yllätys oli tietenkin jokaikisen roskapussin päätyminen kaatopaikalle. Ovela keksintö vei siis korut varmaan talteen paitsi rosvoilta, myös omistajiltaan. Pöljyyvestä sakotettiin, ja raskaalla rukkasella.
Poimuri 13
Ihan ensiksi kiitoksia saamastani lukijapalautteesta. Edellisessä Poimurissa kertoilin seikkailuistani kesälaitumilla ja niinpä päivänä muutamana ollessani napsimassa kuvia torimontusta, pysäytti eräs pyöräilevä lady kohdalleni ja kiitti osanotosta: ”minnäe oon lomalla, ja kohta pittää piästä työmualle. Ee kennenkään pörssi kestä nykyhinnoella lommoo pittee!”. Toivottavasti hänkin on jo päässyt oman sorvinsa ääreen! Eli terveisiä vaan.
Saako lähettää terveisiä?
Milloin olet viimeksi laittanut terveisiä? Milloin olet niitä jonkun tuomana joltakin saanut? Lähetetäänkö niitä edes enää? Onko koko terveisperinne niin luissa ja ytimissä, ettei sitä edes huomaa? Onko keskinäinen kommunikaatiomme vähitellen muuntautumassa hyväntahtoisesta terkkuilusta tanakkaan vihapuheeseen?
Ainakin vanhemmista lukijoista moni muistaa Kalle Päätalon isä-Herkon. Hänellä oli terveisiin tiukka asenne, hän ei niitä lähetellyt eikä varsinkaan välittänyt. ”Terviisipojan” virkaa Hermanni Päätalo kammosi sydämensä pohjasta. Kammosi, vaikka tuohon maailmanaikaan terveisten kuljettelulla oli ihan järkeenkäypä funktio: viestit kulkivat vain lihasvoimalla ja kun joku hiihti naapurusten tai savottojen välisen korpitaipaleen, teki mieli pistää elonmerkkiä kulkijan mukaan.
Nykyään ei terveisiä enää tässä mielessä lähetellä, onhan jokaisella kanavat tuikata viestiä suoraan kohteeseen. Tekstiviesti, puhelu, sähköposti tai facebookissa tökkiminen ja huhuilu on tehnyt ”terviisipojat” työttömiksi. Terveiset ovatkin saaneet nykyihmisillä enemmän lähettäjästään kuin saajastaan kertovan merkityksen. Monet kerrat olen minäkin saanut vietäväkseni terveisiä tyyliin: ”Oot mänössä Kake Randelinin keikalle? Sano kuule Kakelle terkut, oltiin yhtäaekoo Punkaharjun tanssilavalla, oeskoon tuo ollu 1987? Ollaan vanahoja kaveria, ee kyllä oo sen jälestä nähty.” No pitää tietysti viedä Kakelle terveiset, muutenhan lähettäjä loukkaantuu. ”Terveisiä Kake sulle Rynttylän Ekiltä, ootta kuulemma vanahoja kaveria”. Kakea naurattaa, näitä ikimuistettavia kavereita hänellä on paljon.
Vaikka terveisten kuskaamisessa oma hivenen turhanaikainen sivumakunsa onkin, on sekin terveempi tapa kommunikoida kuin nykytekniikan mahdollistama päätön sättiminen. Idealistinen unelma reaaliaikaisesta viestinnästä koko ihmiskunnan kesken on vähitellen näyttänyt myös pimeän puolensa. Niin jyrkkiä mielipiteitä, niin hätäisesti muotoiltuja kannanottoja ei olekaan ettei niitä nettiin työnnettäisi. Hieman kärjistäen: kun ennen löit vasaralla sormeesi, karjuit saatanat ja perkeleet, heitit puolivoltin kerien ja ähkit minuutin. Nyt lyöt sormeen, ehyellä kädellä napsautat älyttömyyspuhelimen globaaliin tajuntaan ja survaiset ne kirosanat nettiin ja samalla haukut vasaran valmistajan sekä politiikan, joka tilanteeseen alun perin johti.
Taidan minäkin pysytellä edelleen Päätalon Herkon halveksimien ”terviisipoikien” kirjoissa. Niin kauan kuin ihmiset terveisiä lähettämällä ja kuljettamalla viestivät edes välillisesti kasvokkain, on inhimillisyydellä toivoa. Jos sähköisesti kerätään aggressiota ilman rauhoittavia sivulauseita ja lähdetään kaduille kontaktoimaan seipäin ja korennoin, on vanhakin kuningaskunta pian kaaoksen vallassa. Terveisiä vain Elisabethille: näytähän välillä parvekkeella naamaasi äläkä liity Twitteriin ollenkaan…
Marjanpoimintaa
Suomalaisten marjastusinto on vuosikymmenten varrella mennyt alaspäin kuin lehmänhäntä. Yhä harvemmat lähtevät kaupungeista kotiseuduilleen marjastamaan, ja maaseudun asukkaillakin alkaa marja-aktiivien keski-ikä kohota uhkaavasti. Uusimmat tutkimustulokset joiden mukaan mustikka on ravintoarvoiltaan paljon mainostetun goji-marjan luokkaa, ovat jonkin verran kiihdyttäneet marjastusintoa, mutta siltikin mättäikössä kompurointi poimurin(!) kanssa tuntuu olevan katoamassa olevaa kansanperinnettä. Hyvänäkin vuonna sadosta kootaan vain vajaa kymmenesosa. Valtaosa kotimaisesta superfoodista jää siis metsiin.
Kun suomalaiset eivät kerran tunnu saavan marjojaan poimituksi, ovat marja-alan yrittäjät alkaneet käyttää työvoimaa, jolle marjastus maittaa. Muun muassa Thaimaasta tulleet poimijat ovat ottaneet haasteen vastaan ja syöksyneet saaliin perään enempiä koukkuilematta. Suomalaisia poimijoita ärsyttävät alhaiset hinnatkaan eivät ole haitanneet, onpahan kerätty kahta innokkaammin.
Kuten arvata saattaa, täysin erilaisesta kulttuurista tulleiden poimijoiden lähettäminen omin nokkinensa poimintatöihin on johtanut paikoittain kitkuisiin tunnelmiin. Ikiaikaisena nautintaoikeutenaan marjapaikkojaan pitäneet kotitarvepoimijat ovat kokeneet tulleensa ryövätyiksi, varsinkin jos jokamiehen oikeutta ei ole marjapartioille terotettu kyllin painokkaasti ja keruu on alkanut jo talon pihasta.
Tv:n ajankohtaisohjelmassa käsiteltiin pohjoisen kärjistynyttä tilannetta paikallisten kotitarvepoimijoiden ja vierastyövoimalla poimivien kaupallisten marjafirmojen kesken. Jokamiehenoikeudesta piittaamatta metsäteille rakennellaan puomeja ja korven keskeltä potkitaan nurin poimijoiden mätäsmerkkejä. Innokkaimmin peräkorpea aitaamassa tuntuvat olevan ikänsä marjassa kulkeneet eläkeläiset, jotka ovat saaneet parhaat saaliit aina samoilta seuduilta. Nyt olo on ryöstetyn oloinen kun sähäkkä sankkoplutoona käy repäisemässä marjat jopa puoliraakoina mukaansa.
Entäs sitten kun tehokkain marjastajasukupolvi kuheloituu kammareihinsa ja mikään firma ei uskalla suolapanoksen pelossa tuoda poimijoita metsätien varteen? Marjat märkänevät metsiin ja vitamiinit myydään kansalle poretabletteina. Uskallan väittää, että Suomen kokoisessa metsämaassa riittää poimittavaa joka läänissä yllin kyllin. Jos joku on niin rekihurja että matkustaa maapallon toiselta puolelta mustikkaan ja puolukkaan, suon minä sen urakan ilon riemumielin tekijälleen. Kun vertaa torilla litrahintaa eksoottisten supermarjojen hintaan, maksaa markkinahinnan ihan mielellään. Se raha, mikä hinnasta poimijalle päätyy, on takuulla hiellä ja vaivalla ansaittu.
Saako lähettää terveisiä?
Milloin olet viimeksi laittanut terveisiä? Milloin olet niitä jonkun tuomana joltakin saanut? Lähetetäänkö niitä edes enää? Onko koko terveisperinne niin luissa ja ytimissä, ettei sitä edes huomaa? Onko keskinäinen kommunikaatiomme vähitellen muuntautumassa hyväntahtoisesta terkkuilusta tanakkaan vihapuheeseen?
Ainakin vanhemmista lukijoista moni muistaa Kalle Päätalon isä-Herkon. Hänellä oli terveisiin tiukka asenne, hän ei niitä lähetellyt eikä varsinkaan välittänyt. ”Terviisipojan” virkaa Hermanni Päätalo kammosi sydämensä pohjasta. Kammosi, vaikka tuohon maailmanaikaan terveisten kuljettelulla oli ihan järkeenkäypä funktio: viestit kulkivat vain lihasvoimalla ja kun joku hiihti naapurusten tai savottojen välisen korpitaipaleen, teki mieli pistää elonmerkkiä kulkijan mukaan.
Nykyään ei terveisiä enää tässä mielessä lähetellä, onhan jokaisella kanavat tuikata viestiä suoraan kohteeseen. Tekstiviesti, puhelu, sähköposti tai facebookissa tökkiminen ja huhuilu on tehnyt ”terviisipojat” työttömiksi. Terveiset ovatkin saaneet nykyihmisillä enemmän lähettäjästään kuin saajastaan kertovan merkityksen. Monet kerrat olen minäkin saanut vietäväkseni terveisiä tyyliin: ”Oot mänössä Kake Randelinin keikalle? Sano kuule Kakelle terkut, oltiin yhtäaekoo Punkaharjun tanssilavalla, oeskoon tuo ollu 1987? Ollaan vanahoja kaveria, ee kyllä oo sen jälestä nähty.” No pitää tietysti viedä Kakelle terveiset, muutenhan lähettäjä loukkaantuu. ”Terveisiä Kake sulle Rynttylän Ekiltä, ootta kuulemma vanahoja kaveria”. Kakea naurattaa, näitä ikimuistettavia kavereita hänellä on paljon.
Vaikka terveisten kuskaamisessa oma hivenen turhanaikainen sivumakunsa onkin, on sekin terveempi tapa kommunikoida kuin nykytekniikan mahdollistama päätön sättiminen. Idealistinen unelma reaaliaikaisesta viestinnästä koko ihmiskunnan kesken on vähitellen näyttänyt myös pimeän puolensa. Niin jyrkkiä mielipiteitä, niin hätäisesti muotoiltuja kannanottoja ei olekaan ettei niitä nettiin työnnettäisi. Hieman kärjistäen: kun ennen löit vasaralla sormeesi, karjuit saatanat ja perkeleet, heitit puolivoltin kerien ja ähkit minuutin. Nyt lyöt sormeen, ehyellä kädellä napsautat älyttömyyspuhelimen globaaliin tajuntaan ja survaiset ne kirosanat nettiin ja samalla haukut vasaran valmistajan sekä politiikan, joka tilanteeseen alun perin johti.
Taidan minäkin pysytellä edelleen Päätalon Herkon halveksimien ”terviisipoikien” kirjoissa. Niin kauan kuin ihmiset terveisiä lähettämällä ja kuljettamalla viestivät edes välillisesti kasvokkain, on inhimillisyydellä toivoa. Jos sähköisesti kerätään aggressiota ilman rauhoittavia sivulauseita ja lähdetään kaduille kontaktoimaan seipäin ja korennoin, on vanhakin kuningaskunta pian kaaoksen vallassa. Terveisiä vain Elisabethille: näytähän välillä parvekkeella naamaasi äläkä liity Twitteriin ollenkaan…
Marjanpoimintaa
Suomalaisten marjastusinto on vuosikymmenten varrella mennyt alaspäin kuin lehmänhäntä. Yhä harvemmat lähtevät kaupungeista kotiseuduilleen marjastamaan, ja maaseudun asukkaillakin alkaa marja-aktiivien keski-ikä kohota uhkaavasti. Uusimmat tutkimustulokset joiden mukaan mustikka on ravintoarvoiltaan paljon mainostetun goji-marjan luokkaa, ovat jonkin verran kiihdyttäneet marjastusintoa, mutta siltikin mättäikössä kompurointi poimurin(!) kanssa tuntuu olevan katoamassa olevaa kansanperinnettä. Hyvänäkin vuonna sadosta kootaan vain vajaa kymmenesosa. Valtaosa kotimaisesta superfoodista jää siis metsiin.
Kun suomalaiset eivät kerran tunnu saavan marjojaan poimituksi, ovat marja-alan yrittäjät alkaneet käyttää työvoimaa, jolle marjastus maittaa. Muun muassa Thaimaasta tulleet poimijat ovat ottaneet haasteen vastaan ja syöksyneet saaliin perään enempiä koukkuilematta. Suomalaisia poimijoita ärsyttävät alhaiset hinnatkaan eivät ole haitanneet, onpahan kerätty kahta innokkaammin.
Kuten arvata saattaa, täysin erilaisesta kulttuurista tulleiden poimijoiden lähettäminen omin nokkinensa poimintatöihin on johtanut paikoittain kitkuisiin tunnelmiin. Ikiaikaisena nautintaoikeutenaan marjapaikkojaan pitäneet kotitarvepoimijat ovat kokeneet tulleensa ryövätyiksi, varsinkin jos jokamiehen oikeutta ei ole marjapartioille terotettu kyllin painokkaasti ja keruu on alkanut jo talon pihasta.
Tv:n ajankohtaisohjelmassa käsiteltiin pohjoisen kärjistynyttä tilannetta paikallisten kotitarvepoimijoiden ja vierastyövoimalla poimivien kaupallisten marjafirmojen kesken. Jokamiehenoikeudesta piittaamatta metsäteille rakennellaan puomeja ja korven keskeltä potkitaan nurin poimijoiden mätäsmerkkejä. Innokkaimmin peräkorpea aitaamassa tuntuvat olevan ikänsä marjassa kulkeneet eläkeläiset, jotka ovat saaneet parhaat saaliit aina samoilta seuduilta. Nyt olo on ryöstetyn oloinen kun sähäkkä sankkoplutoona käy repäisemässä marjat jopa puoliraakoina mukaansa.
Entäs sitten kun tehokkain marjastajasukupolvi kuheloituu kammareihinsa ja mikään firma ei uskalla suolapanoksen pelossa tuoda poimijoita metsätien varteen? Marjat märkänevät metsiin ja vitamiinit myydään kansalle poretabletteina. Uskallan väittää, että Suomen kokoisessa metsämaassa riittää poimittavaa joka läänissä yllin kyllin. Jos joku on niin rekihurja että matkustaa maapallon toiselta puolelta mustikkaan ja puolukkaan, suon minä sen urakan ilon riemumielin tekijälleen. Kun vertaa torilla litrahintaa eksoottisten supermarjojen hintaan, maksaa markkinahinnan ihan mielellään. Se raha, mikä hinnasta poimijalle päätyy, on takuulla hiellä ja vaivalla ansaittu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)