Poimuri 19

Mistä tietää vuosien alkavan painaa keski-ikäisen hartioita? Jokasyksyinen talvirenkaiden vaihto tuntuu kerta kerralta vastenmielisemmältä ja rengasliikkeen palvelukset houkuttelevat aina vain enemmän. Muutaman kympin pistän nyt pajan jermuille ihan kepeästi, ettei itse tarvitse kaulasuonet pinkeinä kammeta pultteja irti. Renkaan kehvelitkin tuntuvat aina varastossa ollessaan jotenkin turpoavan ja painavan aina vain enemmän.
Olikohan sittenkin virheliike jättää se kuntosalin kausikortti säästölistalle ja keskittyä enemmän jalkalihaksiin?

Valeosaaja

Viime viikon varsinaiseksi puheenaiheeksi oli ehdottomasti siellä sun täällä esiin putkahtelevat valelääkärit. Ties mistä Sergein valinnasta paperinsa tilanneita feikkitohtoreita tuntuu olevan tiheämmässä kuin Valvira ja kansakunta osaa arvatakaan. Mikä huvittavinta, syytetyt ovat inttäneet tinkaan olevansa ihan laillisia lääkäreitä, onhan kourassa leimattu proopuska. Vähemmän huvittavaa on se, että nämä koijarit ovat onnistuneet toimimaan työssään yllättävänkin uskottavasti ja selvinneet jopa pistokokeista ilman ratkaisevia töppäyksiä. Ovatpa monet olleet sosiaalisissa taidoissaan vähintäin samaa tasoa oikeiden lääkärien kanssa. Aiheesta on luonnollisesti syntynyt jo pari lentävää vitsiäkin: ”Mistä tunnistaa valelääkärin? Siitä että hän kuuntelee potilasta ja siitä että työtoverit ja potilaat arvostavat häntä” ja ”Mitä eroa on valelääkärillä ja KELA:n lääkärillä? Valelääkäri näkee potilaansa…”
Vaikka nämä valelääkärit ovatkin toimineet vastuuttomasti, on silti tosiasia että pelkillä papereilla ei ammattinsa osaajaksi tulla. Esimerkiksi rakennustyömaalla on aivan varmasti pätevämpi sellainen kaveri, joka on ikänsä ollut isänsä mukana hommissa ja jäänyt töihin suoraan peruskoulusta, kuin kollega joka tulee työmaalle suoraan ammattikoulusta. On aloja, joissa oppisopimus on se paras tapa saada pätevyys. Lääkärintoimi ei sellainen todellakaan ole, mutta hieman tuon tittelin karismaa joutaisi ravistella että valkotakkistakin uskaltaa epäillä. Mieli kyllä teki jo vuosikymmeniä sitten, kun tutussa terveyskeskuksessa palveli lääkäri, joka oireista riippumatta riisutti aina ylävartalon paljaaksi, noklautti vasaralla polveen ja määräsi kuurin perustabletteja.
Nyt seuraa Poimurin karmaiseva paljastusosio. Minäkin olen elämäni varrella toiminut ties millaisena valeosaajana. Ensimmäisen kerran retkahdin rötöksen poluille vapaa-ajanohjaajana ollessani viime vuosituhannen loppuvuosina. Asiakkainani oli onnikkalastillinen ns.sporttimummoja, jotka tilasivat minulta kauniina kevätpäivänä koulutuksen uuteen muotipuuhaan, sauvakävelyyn. No, mikäpä hänessä, minä ohjeistin sauvan käsittelyn ja ponnistuskulmat, rytmin ja vartalon ryhdin. Hyvin meni ja palaute oli kiittävää: ”Mukava on liikkua kun tosi ammattilainen antaa vinkit!”. Kuten arvannette, en ollut ennen tuota päivää askeleen askelta ottanut sauvojen kanssa.
Eikä tässä vielä kaikki. Jo opiskellessani edellämainittuun ammattiini, pääsin/jouduin harjoitusmielessä opiskelupaikkakunnan lasten uimaopettajaksi. Altaan matalassa päädyssä treenattiin. Minä näyttelin laidalta käsiliikkeitä ja potkuja ja altaassa vesi pärskyi – kaikki taisivat oppia uimaan ja hauskaa oli. Siitä huolimatta että olin vielä käytännössä uimataidoton ja kävin uimakurssia itsekin. Lapset oppivat siis syksyllä uimaan ja opettajakin talven mittaan. ”Se tekee joka osaa. Joka ei, se neuvoo”, sanoo vanha kansa osuvasti.
Mikä hirmuisinta, valeosaajan urani ei rajoitu pelkästään kotimaan kamaralle. Ollessani Sveitsissä kuntoilijoiden vaellusmatkalla matkanjohtajan apulaisena sain ajettavakseni toisen ryhmämme käytössä olleista pikkubusseista. Siinäpä sitten kurvailtiin peräkanaa serpentiinitietä kohti korkeuksia, kapeaa tietä jonka kaiteet eivät pitelisi edes vuoristopässiä tippumasta rotkoon. Kuten arvannette, olin moisella väylällä ensikertalainen ja vatsalihakseni olivat kireällä ja ohimosuonet sykähtelivät. Siitä huolimatta suusta tuli rentoa vitsiä. Kyydittävät siunailivat että jopas oli onni kun sattui varmaotteinen ja kokenut alppiteiden rattimies kuskiksi. Muutoin olisi saattanut vähän pelottaa. Harvoin olen niin kieli keskellä suuta ajanut ja katseeni tiessä pitänyt kuin tuolloin. Vaan kertapa lie niillä teillä kaikilla joskus se ensimmäinen. Vuoristokuskin kurssia ei taida vielä missään ajokoulussa olla.

Pizza on vihannes!

Suomessa keskustellaan kouluruokailusta ja lapsille vaaditaan laadukkaampaa ruokaa vaikka verovaroilla. Periaatteessa oikea meininki, onhan meillä sentään vielä joku tolkku tässä asiassa. Pienillä budjeteilla tehdään jo nyt kelpo evästä, ja pienelläkin lisärahalla saataisiin paljon aikaiseksi.
USA:ssa liikutaan tässäkin asiassa hieman eri tasolla. Sielläkin kouluruoka puhuttaa, mutta nyt kiistellään siitä pitääkö pizza laskea vihannekseksi. Nimittäin jos pizzan tomaattikastike lasketaan vihannestarjoiluksi, koulut voivat säästää ja jättää ylimääräiset salaatit pois pöydästä pizzapäivinä.
Yhdysvaltain maatalousministeriö esittää kuitenkin nyt uutta ravintostandardia, jonka mukaan kouluissa tarjottavaan pizzaan pitäisi käyttää vähintään puoli kupillista tomaattikastiketta, jotta tomaatti voitaisiin laskea vihannestarjoiluksi. Näin koulut pakotettaisiin lisäämään vihannestarjontaansa, kun ruokalistalla on pizzaa.

Elintarviketeollisuus on nyt ottanut aloitteen hampaisiinsa ja on sitä mieltä, että vähempikin ketsuppi piisaa täyttämään salaattinormit. Kongressi on taipumassa teollisuuden painostuksen alla ja pizzan normiketsuppi taitaa edelleenkin riittää, eikä pizzapäivinä lisäsalaattia tarvitse tarjota. Kansalaisjärjestö Center for Science in the Public Interest kuitenkin pitää häpeällisenä sitä, että hallinto suojelee teollisuuden etuja sen sijaan että se huolehtisi lasten terveydestä. Ei ole pizza vihannes, jyrähtää järjestö lausunnossaan. Sillä lailla.

Poimuri 18

Nyt lukekaapa tarkoin, Vänninmäen oraakkeli urahtaa. Ennustan nimittäin sen mihinkä tulevat presidentinvaalit ratkeavat. Aikoinaan Martti Ahtisaari repäisi ratkaisevan eron Elisabeth Rehniin lasauttamalla Tuttu Juttu tv-showssa: ”voihan peijooni, karjalanpaistipa tietenkin!”. Nyt tuntuu tuo karppaaminen olevan niin rajusti pinnalla, että ruokapöydässä peli katsotaan. Väyrysen Paavo onkin jo ehtinyt tunnustaa karttavansa leipää ja lipsivänsä keikka-autossa leikkeleitä. Kuka on ehdokkaista kovin voin syöjä? Kuka vielä uskaltaa litkiä light-juomia? Ei olisi Vanhasen Matilla zero-colansa kanssa näissä vaaleissa enää mitään jakoa…

Olen käänteiskielikriittinen

Iltojen pimentymisen kunniaksi voisi ruveta keksimään vaikkapa jatkoa käänteiskielen oppikirjaan. Tämä tuli mieleeni, kun melkein joka aamu saa lukea ties minkä firman tai organisaation aloittelevan yt-neuvotteluja. Kaikkihan yt:n tietää, siinä aletaan suunnitella osalle porukasta työsuhteen päättymistä. Mutta mistä tuo pahamaineinen yy ja tee sitten on lyhenne? Niinpä niin, sehän on yhteistoimintaneuvottelu!
Kansalainen herkästi luulisi että kun yhteistoiminnasta neuvotellaan, niin silloin sovitaan millä konsteilla tällä nykyisellä porukalla saadaan parasta jälkeä aikaan. Sovitaan riidat ja päätetään ”puhaltaa yhteiseen hiileen”. Mutta mitäs tyhjää, melkein päinvastaisesta on kyse. Osa kilometritehtaalle ja loput kahta ahtaammalle, sitähän tuo käytännössä näyttää tarkoittavan.
Yt tosin ei ole lainkaan ainoa kiertoilmaisu, mihin nykyään törmää. Rasistitkin ovat tainneet kuolla valtakunnasta lopulta sukupuuttoon. Enää ei ole jäljellä kuin maahanmuuttokriittisiä ja muuten vain pigmenttitietoisia.
Näitähän voi soveltaa tarpeen mukaan. Muusikkopiireissä vaikka näin: ”enhän minä mikkään kitaristi enkä huilisti oo, oonpahan vuan harmonikkakriittinen”. Ja sitten vain vaatimaan että ilma ei saa keikoilla kiertää kuin huuliharpussa, säkkipillissä ja solistin nahkahousuissa.
Toivottavasti tätä juttua ei satu lukemaan kukaan huumorikriittinen tai vakavuustietoinen eli suomeksi sanottuna tosikko.

Suomalaiset ovat kirjakansaa

Ennustelut kirjan kuolemisesta ovat osoittautuneet edelleenkin ennenaikaisiksi. Ainakin suomalaiset näyttävät olevan vannoutunutta kirjakansaa. Tämä oli helposti pääteltävissä äskettäin järjestetyillä Helsingin kirjamessuilla. Sielläkin piti piipahtaman.
Messuilla vilisti julkkista toisensa perään lavalta lavalle. Tuossa vitsailee Jari Tervo, tuolla virnuilevat Duudsonit ja Hotakainenko se siinä harppoo? Molemminpuolisen ymmärryksen varmistamiseksi katsoin parhaaksi tarttua hihasta oman maakunnan kirjailijaa ja kysäistä Kirsi Pehkoselta miltä messumeno savolaiskirjailijan silmin näyttää.
- Kyllä suomalaisille vielä lukeminen maistuu ja ihan perinteisessä kirjamuodossa. Nämäkin messut ovat valtavan laajat ja monipäiväiset, silti jo näin arkipäivänä kansaa on paljon. Näin ei varmasti olisi, jos kaikki lukisivat kirjansa netistä tai e-kirjoina, Pehkonen toteaa.
Mikä merkitys yksittäiselle kirjailijalle kirjamessuilulla on?
- Nykyään ei riitä että istuu työhuoneessaan ja naputtaa materiaalia kustantajalle lähetettäväksi. On lähdettävä tapaamaan lukijoita. Äärimmäinen visio on se, että yhä useampi kirjailija saa elantonsa esiintymällä ja kirjat ovat vain oheistuote. Aivan samoin kuin biisit ovat kohta rokkareille paitakaupan ja keikkalippujen höyste. Yksittäiselle kirjailijalle esimerkiksi Kirjavälityksen kiertue on tehokkaampaa kohdemarkkinointia suoraan kirjakauppiaille kuin tällainen suurtapahtuma.
Kirsi Pehkonen kertoi ajankohtaisista kuulumisistaan, että elokuussa 2011 ilmestynyt nuorten kirja ”Aloituskiekko” (Kariston kustantamana) on saamassa jatkoa ensi vuonna.

Pärstäkertoimella vai papereilla?

Meiltä ja maailmalta kantautuu tuon tuostakin esimerkkejä, kuinka byrokratia ja sääntöorjuus ajavat terveen järjen ohi niin että heilahtaa. Englannissa uutisoitiin menneellä viikolla Diane Taylorista, joka oli päättänyt piristää iltaansa viskillä. Mummoksi ilkeän ostoksille suunnannutta ladya nimittää, olihan hänellä sentään ikää kunnioitettavat 92 vuotta. Viskin hankinta kuitenkin tyssäsi varsin outoon esteeseen.
Nuori myyjä halusi tarkistaa asiakkaan paperit, sillä paikallisessa viinakaupassa ei alle 25-vuotiaalla ole ostolupaa. Rouva oli esitellyt kaikki mahdolliset bonuskortit ja muut vastaavat. Kun kuvalla varustettua virallista henkilökorttia, ajokorttia, passia tai muuta vastaavaa ei löytynyt, jäi leka hyllyyn. 92-vuotias asiakas ällisteli kauppiaan puusilmäisyyttä ja kertoi tiedotusvälineille ettei häntä enää aikoihin ole alle 25 – vuotiaaksi luultu, 78-vuotiaaksi kylläkin vielä toisinaan.
Lähes vastaava tapaus sattui hyvinkin täysi-ikäiselle Martti Syrjälle Eppu Normaali – yhtyeestä Iisalmen Alkossa joskus muinaisen 80-luvun alkuvuosina. Martti oli piipahtanut ostoksille keikkaa seuranneena aamuna ja ilman papereita tietenkin. Kun ei meinattu myydä, Martti oli puolustautunut kärkevästi: ”Eikö tästä naamasta näy, että viinaa on saatu jo monta vuotta.” Sillä kertaa asiakaspalvelijan tilannetaju ja pärstäkertoimen tunnistus riitti ja ostotapahtuma onnistui.